Vapaakappaleoikeus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Vapaakappaleoikeus on joillekin kirjastoille lain mukaan kuuluva oikeus saada kappale jokaisesta jossakin maassa painetusta julkaisusta, kuten kirjoista sekä sanoma- ja aikakauslehdistä. Lisäksi vapaakappaleoikeuteen sisältyy oikeus hakea ja tallentaa verkkoaineistoja. Lain tarkoituksena on kulttuuriperinnön säilyttäminen sekä julkaisujen saattaminen tutkimuksen käyttöön.

Vapaakappaleoikeus Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vapaakappalekirjastoja ovat Suomessa lain kulttuuriaineistojen tallettamisesta ja säilyttämisestä[1] mukaiset kirjastot. Vapaakappalekirjastoissa säilytetään lainmukaisia fyysisiä kopioita kirjoista, musiikista ja muista tallenteista sekä elektronisia vapaakappaleita muun muassa suomalaisista verkkosivuista.

Suomessa täydellinen tai osittainen vapaakappaleoikeus on seuraavilla kirjastoilla:

  • Kansalliskirjasto (aiemmin Helsingin yliopiston kirjasto). Täydellinen vapaakappaleoikeus vuodesta 1829 lähtien. Kansallinen vapaakappaleiden arkistokokoelma.
  • Turun yliopiston kirjasto. Lähes täydellinen vapaakappaleoikeus vuodesta 1919 lähtien.
  • Åbo Akademin kirjasto. Lähes täydellinen vapaakappaleoikeus vuodesta 1919 lähtien.
  • Jyväskylän yliopiston kirjasto. Vuosina 1919–1980 vapaakappaleoikeus eräin rajoituksin. Vuodesta 1981 lähtien lähes täydellinen vapaakappaleoikeus.
  • Eduskunnan kirjasto. Vapaakappalekirjastona 1919–2007.
  • Oulun yliopiston kirjasto. Vuosina 1960–1980 osittainen vapaakappaleoikeus aineistoon, jota Eduskunnan kirjasto ei valinnut. Vuodesta 1981 lähtien lähes täydellinen vapaakappaleoikeus.
  • Itä-Suomen yliopiston kirjasto (v. 2010 asti Joensuun yliopiston kirjasto): Vuosina 1981-2007 osittainen vapaakappaleoikeus aineistoon, jota Eduskunnan kirjasto ei valinnut kokoelmiinsa. Vuodesta 2008 lähtien Eduskunnan kirjaston vapaakappaleoikeus siirrettiin kokonaan Itä-Suomen yliopiston kirjastolle.

Vapaakappaleoikeuden omaavat kirjastot saavat maksuttomat kappaleet kotimaisista painotuotteista, ääntä, kuvaa tai tekstiä sisältävistä tallenteista sekä verkkoaineistoista. Oikeus perustuu Lakiin kulttuuriaineistojen tallettamisesta ja säilyttämisestä (1433/2007), joka 1.1.2008 alkaen kumoaa aiemman Vapaakappalelain (420/1980) sekä sitä täydentäneen asetuksen (774/1980) samoin kuin Lain elokuvien arkistoinnista (576/84). Vapaakappaleiden määrä vaihtelee aineistosta riippuen kuudesta (mm. kirjat, aikakauslehdet) kahteen (mm. mainokset, luettelot ja esitteet) tai yhteen (mm. sanomalehdet ja av-aineisto).

Lain mukaan Kansalliskirjaston tehtävänä on ohjelmallisesti hakea ja tallentaa tietoverkoista yleisön saatavilla olevaa verkkoaineistoa. Haettavaan ja tallennettavaan verkkoaineistoon tulee sisällyttää edustavasti ja monipuolisesti tietoverkoissa eri aikoina yleisön saatavilla olevaa aineistoa.

Tallennetut verkkoaineistot ovat nykyisten vapaakappalekirjastojen lisäksi käytettävissä Eduskunnan kirjastossa sekä Kansallisessa audiovisuaalisessa arkistossa.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]