Astevaihtelu

Astevaihtelu on useimpien itämerensuomalaisten kielten ilmiö (samantapaista esiintyy myös useimmissa saamelaiskielissä), jossa klusiilit, eli k-, p- ja t-äänteet (sekä marginaalisesti lainasanoissa g-, b- ja d-äänteet) vaihtelevat sanan eri taivutusmuodoissa: joko kaksoisklusiili yksinkertaisen kanssa (kestovaihtelu) tai yksinkertainen klusiili jonkin toisen äänteen kanssa (laatuvaihtelu). Astevaihtelua esiintyy sekä nominien että verbien taivutuksessa ja myös johdosten muodostamisessa. Astevaihtelun yhteydessä käytetään termejä vahva aste ja heikko aste: kesto­vaihtelun tapauksessa geminaatta on vahva, yksinäis­konsonantti heikko aste, kun taas laatu­vaihtelun tapauksessa k, p tai t on vahva aste, niiden muu vastine tai puuttuminen heikko aste.

Vielä kantasuomessa (itämerensuomalaisten kielten kantamuodossa) astevaihtelu oli säännöllinen äänneilmiö: sanavartalon sisäinen klusiili(sto) heikentyi, jos siitä alkava tavu oli umpinainen eli päättyi konsonanttiin. Ilmiön taustalla oli mahdollisesti jonkinlainen pyrkimys alkuperäisten painotussuhteiden säilyttämiseen eli painollisen ja painottoman tavun eron selventämiseen pitkää painotonta tavua ”heikentämällä”, mutta myös germaanisten kielten vaikutusta on epäilty (kantagermaanissa ns. Vernerin lain mukaan tietyt konsonantit soinnillistuivat painotussuhteista riippuen).

Niin sanotun radikaalin eli sanavartalon sisällä tapahtuvan astevaihtelun lisäksi oletetaan kantasuomessa olleen myös suffiksaalinen eli pääte- ja johdinaineksia koskeva astevaihtelu: (pää- tai sivu)painollisen tavun jälkeen vahva-asteinen, painottoman tavun jälkeen heikkoasteinen pääte. Tästä on nykysuomessa enää vain joitain jälkiä (vrt. laivat puuta, miehet rautaa; alun perin *'pū+ta vs. *'rau₍ta+δa).

Suomen kielessä astevaihtelu ei enää ole pelkästään fonologinen (äänne-ehtoinen) ilmiö, koska alkuperäiset tavujen avoimuus- ja umpinaisuussuhteet ovat muuttuneet. Esimerkiksi kotiin-sanassa toinen tavu on nykyään umpinainen, mutta alkuaan muoto on kuulunut kotihin, ja siksi t on yhä vahvassa asteessa; sanassa hake on kaksois-k:n heikko aste (vrt. esimerkiksi monikkomuoto hakkeet), koska sanan lopussa on alkuaan ollut konsonantti, jonka vaikutus ilmenee yhä niin sanotussa rajageminaatiossa eli sanan­raja­kahdennuksessa.

Lisäksi monet uudemmat sanat kuten lainasanat (auto : auton), erisnimet, varsinkin etunimet (Heta : Hetan), deskriptiivi- ja slangisanat (mökä : mökän) ovat astevaihtelun ulkopuolella – näin varsinkin yksinäisklusiilien osalta, geminaattaklusiilien astevaihtelua voi näissäkin ryhmissä esiintyä (hitti : hitin, Mikko : Mikon). Etunimissä myös yksittäis-t mukautuu astevaihteluun (Ahti : Ahdin, Raita : Raidan, Satu : Sadun, Veeti : Veedin).

Astevaihtelu ei kuitenkaan ole täysin morfologinenkaan, siten, että tietyssä muodossa olisi aina vahva, tietyssä heikko aste. Ns. supistumanomineilla ja -verbeillä tavataan ns. käänteistä eli vahvistuvaa astevaihtelua: perusmuodossa on heikko aste (lammas, maata), useimmissa taivutusmuodoissa vahva aste (lampaat, makaan).

Kantasuomen astevaihtelu on alun alkaen ollut säännöllistä konsonantin lyhenemistä tai heikkenemistä:

• pp → ^pp (lyhytalkuinen geminaatta, ns. puolipitkä äänne)
• kk → ^kk
• tt → ^tt
• p → β (w, kaksihuulinen hankausäänne)
• t → δ (englannin soinnillisen th:lla merkittävän tapainen äänne, kuten artikkelissa the)
• k → γ (”vuotavan” g:n tapainen hankausäänne)

Suomen kielessä lyhytalkuiset geminaatat ovat lyhentyneet aivan alkuperäisten yksinäisklusiilien kaltaisiksi. P:n heikkoasteisesta vastineesta on yleensä kehittynyt v, kun k:n heikkoasteinen vastine (jonka vielä esimerkiksi Agricola saattoi kirjoittaa gh:lla: lughun 'luvun') on useimmissa tapausissa kadonnut kokonaan, mutta joskus sen paikalla on v (esimerkiksi luku ~ luvun) tai j (esimerkiksi aika ~ ajan). T:n heikkoasteisena vastineena esiintyi δ laajalti vielä kirjakielen syntyaikoina, mutta myöhemmin se on Länsi-Suomen murteissa muuttunut l:ksi tai r:ksi, itämurteissa taas kadonnut kokonaan. Suomen kirjakielen syntyessä tätä äännettä ryhdyttiin merkitsemään dh:lla tai d:llä, myöhemmin vain d:llä ja myöhemmin, kun alkuperäinen hankausäänne oli jo useimmille suomen puhujille käynyt oudoksi, tämä d alettiin yleiskielisessä puheessa ääntää samoin kuin esimerkiksi ruotsissa tai muissa suomalaisten yleisimmin tuntemissa vieraissa kielissä. Tähän vaikutti sekin, että 1800-luvulla, kun monet suomenruotsalaiset tai ruotsinkielistyneisiin suomalaissukuihin kuuluvat henkilöt opiskelivat suomea, he luonnollisesti alkoivat lukea suomen d:n samoin kuin ruotsissa. Suomen nykyinen d muistuttaakin nimenomaan ruotsin d:tä, joka eroaa t:stä soinnillisuuden lisäksi siten, että äännettäessä kieli on kauempana hampaista. D on siis suomen kirjakielessä tavallaan keinotekoinen tulokas, joka puuttuu lähes kaikista alkuperäisistä kansanmurteista.

Lisäksi heikkoasteiset klusiilien vastineet ovat voineet assimiloitua viereisten konsonanttien kanssa, mikä entisestään mutkistaa astevaihtelua:

lt ~ ll, rt ~ rr (kulta : kullat, parta : parrat)

mp ~ mm, nt ~ nn, nk ~ ng (rampa : rammat, ranta : rannat, ranka : rangat)

Juuri nk:n astevaihtelun takia ns. äng-äänteestä on suomen kielessä kehittynyt itsenäinen foneemi. Muuten se voitaisiin tulkita vain n-äänteen k:n edellä esiintyväksi allofoniksi.

Astevaihtelu on perinteisesti määritelty tapahtuvaksi vain soinnittomissa konsonanteissa p, t ja k, mutta se on laajentunut laina­sanojen myötä myös niiden soinnillisiin vastineisiin b, d ja g esimerkiksi sanoissa lobata : lobbaa, digata : diggaa, blogata : bloggaa.

Lähteet

• Ikola, Osmo 2001: Nykysuomen opas, 2. painos. Turku: Turun yliopisto.
• Savolainen, Erkki 1998: Pedagogisen kieliopin perusteita. Internetix (Luettu 26.11.2004)
• Hakulinen, Auli et al. 2004: Iso suomen kielioppi, ISBN 951-746-557-2