Ero sivun ”Sven Krohn” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [katsottu versio] |
lähde |
pEi muokkausyhteenvetoa |
||
| Rivi 1: | Rivi 1: | ||
'''Sven Ilmari Krohn''' ([[9. toukokuuta]] [[1903]] [[Helsinki]] – [[26. kesäkuuta]] [[1999]] [[Tampere]]<ref name="filosofia"/>) oli [[Suomi|suomalainen]] [[filosofi]]. |
'''Sven Ilmari Krohn''' ([[9. toukokuuta]] [[1903]] [[Helsinki]] – [[26. kesäkuuta]] [[1999]] [[Tampere]]<ref name="filosofia"/>) oli [[Suomi|suomalainen]] [[filosofi]]. |
||
Krohn opiskeli filosofiaa [[Helsingin yliopisto]]ssa vuodesta 1921 alkaen. Valmistuttuaan maisteriksi vuonna 1929 hän siirtyi veljensä [[Eino Krohn]]in kanssa opettajaksi Helsingin [[Kulmakoulu]]un. |
Krohn opiskeli filosofiaa [[Helsingin yliopisto]]ssa vuodesta 1921 alkaen. Valmistuttuaan maisteriksi vuonna 1929 hän siirtyi veljensä [[Eino Krohn]]in kanssa opettajaksi Helsingin [[Kulmakoulu]]un. Jo sitä ennen hän oli löytänyt teosofisen [[Ruusu-Risti]]-liikkeen.<ref name="filosofia">[https://web.archive.org/web/20071212204148/http://filosofia.fi/tallennearkisto/tekstit/3220 Tallennearkisto, Filosofia.fi] (arkistoversio)</ref> |
||
Vuonna 1949 valmistuneessa [[väitöskirja]]ssaan Krohn arvosteli [[looginen empirismi|loogisen empirismin]] perusväitteitä:<ref name="filosofia"/> hänen mukaansa filosofian tehtävänä ei ole toimia vain kielen kritiikkinä, vaan sen pitää olla myös esimerkiksi pohjana etiikalle. Tätä käsitystään hän kehitteli 1950-luvulla julkaistuissa saksankielisissä julkaisuissaan. |
Vuonna 1949 valmistuneessa [[väitöskirja]]ssaan Krohn arvosteli [[looginen empirismi|loogisen empirismin]] perusväitteitä:<ref name="filosofia"/> hänen mukaansa filosofian tehtävänä ei ole toimia vain kielen kritiikkinä, vaan sen pitää olla myös esimerkiksi pohjana etiikalle. Tätä käsitystään hän kehitteli 1950-luvulla julkaistuissa saksankielisissä julkaisuissaan. |
||
Versio 7. heinäkuuta 2015 kello 11.00
Sven Ilmari Krohn (9. toukokuuta 1903 Helsinki – 26. kesäkuuta 1999 Tampere[1]) oli suomalainen filosofi.
Krohn opiskeli filosofiaa Helsingin yliopistossa vuodesta 1921 alkaen. Valmistuttuaan maisteriksi vuonna 1929 hän siirtyi veljensä Eino Krohnin kanssa opettajaksi Helsingin Kulmakouluun. Jo sitä ennen hän oli löytänyt teosofisen Ruusu-Risti-liikkeen.[1]
Vuonna 1949 valmistuneessa väitöskirjassaan Krohn arvosteli loogisen empirismin perusväitteitä:[1] hänen mukaansa filosofian tehtävänä ei ole toimia vain kielen kritiikkinä, vaan sen pitää olla myös esimerkiksi pohjana etiikalle. Tätä käsitystään hän kehitteli 1950-luvulla julkaistuissa saksankielisissä julkaisuissaan.
Vuonna 1960 Sven Krohnista tuli Turun yliopiston filosofian professori. Hänen johdollaan Turusta tuli fenomenologis-hermeneuttisen filosofian keskus Suomessa.[1] Krohnin oppilaina ovat opiskelleet muun muassa Matti Juntunen, Lauri Rauhala, Lauri Routila,[1] Lauri Mehtonen ja Seppo Sajama.
Teoksia
- Totuus, arvo ja ihminen: Filosofisia esseitä. Porvoo Helsinki: WSOY, 1967. ISBN 951-680-412-8. (2. esipuheella täydennetty painos: Jyväskylän yliopisto, 1990)
- Ihminen, luonto ja logos. Jyväskylä: Gummerus, 1981. ISBN 951-20-2113-7.
- Jälleensyntymisen oppi elämää ja kuolemaa, itää ja länttä yhdistävänä. Jyväskylän yliopisto. Filosofian laitos. Julkaisu 30. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 1986. ISBN 951-679-536-6.
- Astronautti: Runoja. Oulu: Pohjoinen, 1987. ISBN 951-749-077-1.
- Planeetan uni. Oulu: Pohjoinen, 1992. ISBN 951-749-162-X.
- Valkoinen aukko: Tieto, usko ja filosofia. Prometheus. Oulu: Pohjoinen, 1993. ISBN 951-749-185-9.
- Etsin ihmistä: Filosofisia esseitä. Toimittanut Marita Airakorpi. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1996. ISBN 951-0-21198-2.
- Vaellus maassa ja tähdissä. Nurmo: Aristo, 1996. ISBN 952-90-8297-5.
Kirjallisuutta
- Salmela, Mikko: Suomalaisen kulttuurifilosofian vuosisata. Väitöskirja: Helsingin yliopisto. Helsingissä: Otava, 1998. ISBN 951-1-15356-0.
Aiheesta muualla
- Erkki Lehtiranta: Filosofi Sven Krohn ja ihmisyyden pitkä tie. Uusi Safiiri 1/1997.
- Lars Hertzberg: Krohn, Sven. Filosofia.fi.
- Ilkka Niiniluoto: Ydinihminen totuuden toiviotiellä. Julkaistu Helsingin Sanomissa 3.7.1999.