Ero sivun ”Zhou Enlai” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
lähde ja siitä poimittuja tarkennuksia |
p →Poliittinen ura: - w-fix, muot. |
||
| Rivi 41: | Rivi 41: | ||
Vuonna 1923 Etelä-Kiinaa presidenttinä hallinnut [[Sun Yat-sen]] solmi avunantosopimuksen kommunistisen [[Komintern]]in kanssa. Tämä loi mahdollisuuden sekä kansallisen [[kuomintang]]-puolueen että [[Kiinan kommunistinen puolue|kommunistisen puolueen]] muodostumiselle. Palattuaan Kiinaan Zhou palveli [[Guangzhou]]ssa Whampoan Sotilasakatemian poliittisen osaston puheenjohtajana sen perustamisvuonna [[1926]]. Whampoan Kominternin tukijat pitivät tätä tehtävää vastapainona [[Tšiang Kai-šek]]in kansalliselle puolueelle.<ref name=mmm /> |
Vuonna 1923 Etelä-Kiinaa presidenttinä hallinnut [[Sun Yat-sen]] solmi avunantosopimuksen kommunistisen [[Komintern]]in kanssa. Tämä loi mahdollisuuden sekä kansallisen [[kuomintang]]-puolueen että [[Kiinan kommunistinen puolue|kommunistisen puolueen]] muodostumiselle. Palattuaan Kiinaan Zhou palveli [[Guangzhou]]ssa Whampoan Sotilasakatemian poliittisen osaston puheenjohtajana sen perustamisvuonna [[1926]]. Whampoan Kominternin tukijat pitivät tätä tehtävää vastapainona [[Tšiang Kai-šek]]in kansalliselle puolueelle.<ref name=mmm /> |
||
[[Pohjoisen sotaretken]] alettua hän toimi työläisten agitaattorina. Vuonna [[1926]] hän järjesti yleislakon [[Shanghai]]ssa, avaten kaupungin kuomintangille. Kun kuomintang erosi kommunisteista, Zhou onnistui pakenemaan valkoisten terroria ja selvisi lopulta [[Jiangxi]]in. Vähitellen hän alkoi etääntyä ortodoksisemmasta kaupunkikeskeisestä kommunistipuolueen siivestä, ja hänen lojaalisuutensa suuntautui Maon uudentyyppiseen maalaisvallankumoukseen. Zhou osallistui myös [[Pitkä marssi|Pitkään marssiin]]. |
[[Pohjoisen sotaretki|Pohjoisen sotaretken]] alettua hän toimi työläisten agitaattorina. Vuonna [[1926]] hän järjesti yleislakon [[Shanghai]]ssa, avaten kaupungin kuomintangille. Kun kuomintang erosi kommunisteista, Zhou onnistui pakenemaan valkoisten terroria ja selvisi lopulta [[Jiangxi]]in. Vähitellen hän alkoi etääntyä ortodoksisemmasta kaupunkikeskeisestä kommunistipuolueen siivestä, ja hänen lojaalisuutensa suuntautui Maon uudentyyppiseen maalaisvallankumoukseen. Zhou osallistui myös [[Pitkä marssi|Pitkään marssiin]]. |
||
[[Yenan]]in vuosinaan Zhou toimi aktiivisesti yhdistyneen japanilaisvastaisen rintaman luomisessa. Tämän seurauksena hän näytteli tärkeää roolia [[ |
[[Yenan]]in vuosinaan Zhou toimi aktiivisesti yhdistyneen japanilaisvastaisen rintaman luomisessa. Tämän seurauksena hän näytteli tärkeää roolia [[Xi’anin välikohtaus|Xi’anin välikohtauksessa]], auttoi varmistamaan siepatun Tšiang Kai-šekin vapauttamisen ja neuvotteli uuden kuomintangin ja kommunistien välisen liiton perustamisen. Zhou vietti [[Kiinan-Japanin sota|Kiinan-Japanin sodan]] ajan kommunistipuolueen suurlähettiläänä Chiangin sodanajan hallituksessa [[Chongqing]]issa ja otti osaa [[Toinen maailmansota|toista maailmansotaa]] edeltäneisiin epäonnistuneisiin neuvotteluihin.<ref name=mmm /> |
||
Vuonna [[1949]], Kiinan kansantasavallan perustamisen aikaan, Zhousta tuli pää- ja ulkoministeri. Kysyttäessä [[Ranskan vallankumous|Ranskan vallankumouksen]] vaikutuksesta hän vastasi: "On vielä liian aikaista sanoa." Kesäkuussa [[1953]] hän laati viisi rauhanjulistusta. Hän johti kommunistisen Kiinan delegaatiota [[Geneven rauhanneuvottelut|Geneven rauhanneuvotteluissa]] ([[1954]]) ja [[Bandungin konferenssi]]ssa ([[1955]]). Vuonna [[1958]] hän luovutti ulkoministerin salkkunsa [[Chen Yi|Chen Yi'lle]] mutta pysyi pääministerinä. Zhou oli suosittu ja käytännöllinen valtionhoitaja ja säilyttikin virkansa [[Kulttuurivallankumous#Suuri_harppaus_.281958.26ndash.3B1960.29|Suuren harppauksen]] ([[1958]]) ja [[Kulttuurivallankumous|Kulttuurivallankumouksen]] ([[1966]]–[[1976]]) ajan. Hän ajoi "neljää modernisaatiota" kumotakseen aiheutetun vahingon. |
Vuonna [[1949]], Kiinan kansantasavallan perustamisen aikaan, Zhousta tuli pää- ja ulkoministeri. Kysyttäessä [[Ranskan vallankumous|Ranskan vallankumouksen]] vaikutuksesta hän vastasi: "On vielä liian aikaista sanoa." Kesäkuussa [[1953]] hän laati viisi rauhanjulistusta. Hän johti kommunistisen Kiinan delegaatiota [[Geneven rauhanneuvottelut|Geneven rauhanneuvotteluissa]] ([[1954]]) ja [[Bandungin konferenssi]]ssa ([[1955]]). Vuonna [[1958]] hän luovutti ulkoministerin salkkunsa [[Chen Yi|Chen Yi'lle]] mutta pysyi pääministerinä. Zhou oli suosittu ja käytännöllinen valtionhoitaja ja säilyttikin virkansa [[Kulttuurivallankumous#Suuri_harppaus_.281958.26ndash.3B1960.29|Suuren harppauksen]] ([[1958]]) ja [[Kulttuurivallankumous|Kulttuurivallankumouksen]] ([[1966]]–[[1976]]) ajan. Hän ajoi "neljää modernisaatiota" kumotakseen aiheutetun vahingon. |
||
Versio 24. maaliskuuta 2014 kello 13.39
| Zhou Enlai | |
|---|---|
 |
|
| Kiinan kansantasavallan pääministeri | |
| Edeltäjä | – |
| Seuraaja | Hua Guofeng |
| Kiinan kansantasavallan ulkoministeri | |
| Edeltäjä | – |
| Seuraaja | Chen Yi |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 5. maaliskuuta 1898 Huaian, Jiangsu |
| Kuollut | 8. tammikuuta 1976 (77 vuotta) |
| Puoliso | Deng Yingchao |
| Tiedot | |
| Puolue | Kiinan kommunistinen puolue |
| Uskonto | Ateisti |
 Nimikirjoitus |
|
Zhōu Ēnlái, (kiin. 周恩來; 周恩来, 5. maaliskuuta 1898 – 8. tammikuuta 1976) oli kiinalainen kommunistijohtaja, joka toimi Kiinan pääministerinä vuodesta 1949 kuolemaansa saakka.[1]
Varhaiset vuodet
Zhou syntyi Huai'anissa (淮安), Jiangsun maakunnassa, ja hänet adoptoitiin hyvätuloiseen perheeseen Tianjinin kaupunkiin Hebein maakuntaan. Hän opiskeli Nankain yliopistossa Tianjissa sekä Japanissa vuosina 1915–1918. Zhoun yhteydet radikaaleihin johtivat siihen, että hänet pidätettiin lyhyeksi ajaksi hänen palatessaan Nankaihin. Vapauduttuaan vuonna 1920 hän opiskeli Ranskassa, Englannissa ja Saksassa. Zhou liittyi Kiinan kommunistiseen puolueeseen vuonna 1921, ja kolme vuotta myöhemmin hän palasi Kiinaan työskentelemään Sun Yat-senin kanssa. Häntä pidetään puolueen parhaiten koulutettuna ja kielitaitoisimpana johtajana.[1]
Hän meni naimisiin 8. elokuuta 1925 opiskelija-aktivisti Deng Yingchaon kanssa Tianjinissa. Dengistä tuli myöhemmin huomattava kommunistipuolueen jäsen. Aviopari jäi lapsettomaksi, mutta he adoptoivat monia "vallankumouksellisten marttyyrien" orpoja lapsia, joista ehkä kuuluisin oli tuleva pääministeri Li Peng.
Poliittinen ura
Zhou herätti kansallista huomiota vuoden 1919 Toukokuun neljännen päivän liikkeen aikana johtaessaan ratsiaa paikallisviraston tiloihin Versailles'n sopimuksen vastaisten opiskelijaprotestien aikana. Vuonna 1920 Zhou muutti Ranskaan, jossa hän toimi aktiivisesti radikaalien kiinalaisopiskelijoiden joukossa. Vuonna 1921 hänestä tuli Ranskan kommunistisen puolueen jäsen, ja hän vietti seuraavat kaksi vuotta matkustellen Euroopassa.[1]
Vuonna 1923 Etelä-Kiinaa presidenttinä hallinnut Sun Yat-sen solmi avunantosopimuksen kommunistisen Kominternin kanssa. Tämä loi mahdollisuuden sekä kansallisen kuomintang-puolueen että kommunistisen puolueen muodostumiselle. Palattuaan Kiinaan Zhou palveli Guangzhoussa Whampoan Sotilasakatemian poliittisen osaston puheenjohtajana sen perustamisvuonna 1926. Whampoan Kominternin tukijat pitivät tätä tehtävää vastapainona Tšiang Kai-šekin kansalliselle puolueelle.[1]
Pohjoisen sotaretken alettua hän toimi työläisten agitaattorina. Vuonna 1926 hän järjesti yleislakon Shanghaissa, avaten kaupungin kuomintangille. Kun kuomintang erosi kommunisteista, Zhou onnistui pakenemaan valkoisten terroria ja selvisi lopulta Jiangxiin. Vähitellen hän alkoi etääntyä ortodoksisemmasta kaupunkikeskeisestä kommunistipuolueen siivestä, ja hänen lojaalisuutensa suuntautui Maon uudentyyppiseen maalaisvallankumoukseen. Zhou osallistui myös Pitkään marssiin.
Yenanin vuosinaan Zhou toimi aktiivisesti yhdistyneen japanilaisvastaisen rintaman luomisessa. Tämän seurauksena hän näytteli tärkeää roolia Xi’anin välikohtauksessa, auttoi varmistamaan siepatun Tšiang Kai-šekin vapauttamisen ja neuvotteli uuden kuomintangin ja kommunistien välisen liiton perustamisen. Zhou vietti Kiinan-Japanin sodan ajan kommunistipuolueen suurlähettiläänä Chiangin sodanajan hallituksessa Chongqingissa ja otti osaa toista maailmansotaa edeltäneisiin epäonnistuneisiin neuvotteluihin.[1]
Vuonna 1949, Kiinan kansantasavallan perustamisen aikaan, Zhousta tuli pää- ja ulkoministeri. Kysyttäessä Ranskan vallankumouksen vaikutuksesta hän vastasi: "On vielä liian aikaista sanoa." Kesäkuussa 1953 hän laati viisi rauhanjulistusta. Hän johti kommunistisen Kiinan delegaatiota Geneven rauhanneuvotteluissa (1954) ja Bandungin konferenssissa (1955). Vuonna 1958 hän luovutti ulkoministerin salkkunsa Chen Yi'lle mutta pysyi pääministerinä. Zhou oli suosittu ja käytännöllinen valtionhoitaja ja säilyttikin virkansa Suuren harppauksen (1958) ja Kulttuurivallankumouksen (1966–1976) ajan. Hän ajoi "neljää modernisaatiota" kumotakseen aiheutetun vahingon.
Zhou oli suurimmaksi osaksi vastuussa suhteiden uudistamisesta länsimaihin 1970-luvun alussa. Hän kutsui Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonin Kiinan vierailulle helmikuussa 1972 ja allekirjoitti suhteiden normalisointiin tähtäävän sopimuksen.[1] Saatuaan tietää sairastavansa syöpää hän alkoi siirtää monia vastuutehtäviään Deng Xiaopingille. Hän joutui sairaalahoitoon vuonna 1974 ja kuoli 8. tammikuuta 1976 vain kuukausia ennen Maoa. Näin Kiina joutui vuoden 1976 aikana johtajiensa sukupolvenvaidokseen.
