Tämä on lupaava artikkeli.

Vernon Duke

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 21. joulukuuta 2010 kello 03.25 käyttäjän Jafeluv (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Vernon Duke
[[Tiedosto:|250px|Dukelski vuonna 1937]]
Dukelski vuonna 1937
Henkilötiedot
Syntynyt10. lokakuuta 1903
Kuollut16. tammikuuta 1969 (65 vuotta)
Ammatti säveltäjä
Muusikko
Taiteilijanimi Vernon Duke
Tyylilajit populaarimusiikki,
taidemusiikki

Vernon Duke (10. lokakuuta 1903 – 16. tammikuuta 1969), alun perin Vladimir Aleksandrovitš Dukelski (ven. Владимир Александрович Дукельский), oli venäläissyntyinen säveltäjä, joka vietti suurimman osan elämästään Yhdysvalloissa. Hänen tunnetuimpia kappaleitaan ovat ”April in Paris”, ”Autumn in New York”, ”I Can't Get Started” ja ”Taking a Chance on Love”.

Duke julkaisi klassisen musiikin teoksensa syntymänimellään (amerikkalaisittain translitteroituna Vladimir Dukelsky) ja käytti populaarimusiikin puolella George Gershwinin hänelle ehdottamaa taiteilijanimeä Vernon Duke. Vuonna 1939 hän muutti nimensä virallisesti Vernon Dukeksi, ja hylkäsi vanhan nimensä käyttämisen lopullisesti vuonna 1955.

Elämä

Nuoruus

Vladimir Dukelski syntyi nykyisen Valko-Venäjän valtion alueella sijaitsevassa Parafjanovon kylässä Venäjän keisarikunnassa, äidin ollessa matkalla Pihkovaan.[1] Hänen isänsä oli rakennusinsinööri[2] ja perhe kuului venäläiseen aatelistoon.[1] Lapsuutensa Dukelski vietti Kiovassa.[1] Hän osoitti musiikillista lahjakkuutta jo lapsena, ja kirjoitti kahdeksanvuotiaana ensimmäisen balettinsa.[2] 11-vuotiaana hänet hyväksyttiin Kiovan konservatorioon opiskelemaan musiikkia nimekkäiden opettajien johdolla. Säveltämistä Dukelskille opetti Reinhold Glière,[1] pianonsoittoa Marian Dombrovski[2] ja musiikin teoriaa Boleslav Javorski[3]. Konservatoriossa opiskeli samaan aikaan muun muassa Vladimir Horowitz.[1]

Vuonna 1919 Venäjän sisällissodan aiheuttamat levottomuudet pakottivat Dukelskin perheen monien muiden aatelisperheiden tavoin muuttamaan pois Venäjältä. He asuivat puolitoista vuotta Konstantinopolissa, jossa Vladimir työskenteli soittamalla pianoa kahviloissa.[1] Vuonna 1921 kaupungissa esitettiin Dukelskin säveltämä baletti Conte d’une nuit syrienne.[4]

Muutto New Yorkiin ja Euroopan-matka

Dukelski muutti vuonna 1921 Yhdysvaltoihin, New Yorkiin, missä hänen sävellyksensä alkoivat ensimmäistä kertaa saada huomiota osakseen.[1] Erään modernistisen sävellyksensä esityksessä hän tapasi amerikanjuutalaisen säveltäjän George Gershwinin, josta tuli 19-vuotiaan Dukelskin läheinen ystävä ja neuvonantaja. Hän etsi Dukelskille työtä sovittajana ja kannusti tätä säveltämään amerikkalaistyylistä populaarimusiikkia.[4] Dukelski julkaisi ensimmäiset jazzsävellyksensä nimellä Ivan Ivin ja myöhemmin nimellä Alan Lane.[5] Pysyväksi taiteilijanimeksi populaarimusiikin julkaisuissa tuli lopulta Gershwin ehdottama Vernon Duke. Klassisen musiikin sävellyksissään hän kuitenkin jatkoi oikean nimensä käyttämistä.[1]

Vuonna 1924 Vernon Duke palkattiin kirjoittamaan musiikki Sergei Djagilevin Ballets russes -ryhmän oopperaan Zephyre et Flora. Työtä varten hän muutti Pariisiin ja ystävystyi kaupungissa venäläisen säveltäjän Sergei Prokofjevin kanssa. Hän tutustui myös muihin Pariisin taidemaailman suuriin nimiin mukaan lukien Pablo Picasso, Jean Cocteau, George Balanchine ja Coco Chanel. Ooppera valmistui seuraavana vuonna; siihen kirjoitti koreografian Léonide Massine ja lavastuksesta ja puvustosta vastasi Georges Braque.[1]

Zephyre et Floren ollessa tuotannossa Duke alkoi kirjoittaa musiikkia lontoolaisiin teatterinäytöksiin. Ensimmäisenä suurena teatteriprojektinaan hän sävelsi puolet kappaleista West End -musikaaliin Yvonne vuonna 1926. Kaksi vuotta myöhemmin hän sävelsi musiikin Edgar Wallacen kirjaan perustuvaan näytelmään The Yellow Mask.[4] Duken ensimmäisen sinfonia sai ensiesityksensä Pariisissa vuonna 1928 Serge Koussevitzkyn orkesterin soittamana.[3] Heinäkuussa 1929 säveltäjä jätti Pariisin ja muutti pysyvästi takaisin New Yorkiin.[4]

Läpimurto Broadwayllä

Palattuaan New Yorkiin Duke työskenteli Broadway-näytelmien musiikin parissa. Hänen ensimmäinen Broadway-musikaalinsa oli vuonna 1930 ensi-iltansa saanut Garrick Gaieties, jonka sanoittivat E. Y. Harburg ja George Gershwinin veli Ira Gershwin.[6] Harburg, Gershwin ja Duke kirjoittivat musikaaliin kappaleen ”I Am Human After All”, ja Duke teki yhteistyössä Harburgin kanssa vielä lisämateriaalia musikaalin Broadway-esitysten jälkeiselle kiertueelle.[4] Samana vuonna Duken säveltämä ja Howard Dietzin sanoittama ”Talkative Toes” otettiin mukaan Dietzin ja Arthur Schwartzin musikaaliin Three’s a Crowd[4] ja klassisen musiikin puolella Bostonin sinfoniaorkesteri esitti Koussevitzkyn johtamana hänen toisen sinfoniansa.[1]

Duken ensimmäinen menestyskappale populaarimusiikin puolella oli Harburgin sanoittama ”April in Paris” vuoden 1932 musikaalista Walk a Little Faster.[3] Näytelmä oli ensimmäinen Duken yksin säveltämä Broadway-tuotanto. ”April in Paris” lisättiin ohjelmistoon musikaalin Bostonissa esitettyjen harjoitusten aikana ja se sai ylistystä sikäläisiltä kriitikoilta, mutta ei saavuttanut samanlaista menestystä New Yorkissa. Syynä saattoi olla näyttelijä Evelyn Hoeyn sairastama kurkunpäätulehdus, joka vaimensi esityksen tehoa. Kappale nousi suosioon vasta näytelmän esitysten loputtua, kun ensin blueslaulaja Marian Chase otti sen ohjelmistoonsa ja myöhemmin Freddy Martinin ja Henry Kingin levytykset nousivat singlelistoille. Myöhemmin kappaleesta on tullut muun muassa Thelonious Monkin, Charlie Parkerin ja Count Basien esittämä jazzstandardi.[7]

Vuonna 1934 Duke ja Harburg tekivät kappaleet ”What Is There to Say” ja ”I Like the Likes of You” musikaaliin Ziegfeld Follies of 1934.[3] Temperamenttiset miehet kuitenkin riitautuivat musikaalin kirjoittamisen yhteydessä, ja ”I Like the Likes of You” jäi heidän viimeiseksi yhteiseksi kappaleekseen.[8] Duke sanoitti itse kappaleen ”Autumn in New York”, joka esitettiin joulukuussa 1934 Thumbs Up -revyyn päätösnumerona.[1] Kappale syntyi, kun Duke Connecticutissa asuessaan alkoi tuntea kaipuuta vauhdikkaaseen New Yorkiin.[8] Siitä tuli 13 vuotta myöhemmin hitti Frank Sinatralle.[9] Duken baletti Jardin public, joka perustui André Giden kirjoittamaan tarinaan, esitettiin myös vuonna 1934.[4]

Duken ja Harburgin tiet erosivat, kun Broadway-tuottajat määräsivät miehet työskentelemään kahteen eri musikaaliin. Duke sai aisaparikseen sanoittaja Ira Gershwinin, joka oli vapaa veljensä Georgen viimeistellessä Porgy ja Bess -musikaalia. Miehet kirjoittivat musiikin Ziegfeld Follies of 1936 -näytelmään, jossa pikemmin näyttelijänä kuin laulajana tunnettu Bob Hope esitti kappaleen ”I Can’t Get Started”.[10] Tästä kappaleesta tuli seuraavana vuonna hitti trumpetinsoittaja Bunny Beriganille, jonka nauhoitus valittiin vuonna 1975 Grammy Hall of Famen historiallisten äänilevyjen kokoelmaan.[11] Beriganin nauhoituksen ansiosta siitä tuli erityisen suosittu trumpetistien keskuudessa.[12]

Yhdysvaltain kansalaisuus ja Hollywood-läpimurto

Vuonna 1936 Dukelle myönnettiin Yhdysvaltojen kansalaisuus.[1] George Gershwinin kuoltua kesällä 1937 kesken Goldwyn Follies -elokuvan musiikin säveltämistä Ira Gershwin suositteli Dukea tämän korvaajaksi elokuvamoguli Samuel Goldwynille, joka palkkasi Duken viimeistelemään elokuvan musiikin. Goldwyn sanoi Dukelle, ettei elokuva-alalla saisi pysyvää jalansijaa ilman, että työskentelee hänelle, ja Goldwyn Folliesista tulikin Duken läpimurto elokuvamusiikkimaailmassa.[5] Duke sanoitti kolme Gershwinin valmiiksi saamaa kappaletta ja sävelsi elokuvaan kaksi balettinumeroa: Toinen, ”Water Nymph”, mukaili Gershwinin tyyliä; toinen, ”Romeo and Juliet”, perustui William Shakespearen Romeo ja Julia -näytelmään ja sen musiikki esitti taistelua kahden veronalaisperheen – jousisoittimien kuvaamien Capuletien ja puhallinsoittimien kuvaamien Montagueiden – välillä.[5]

Vuonna 1938 saivat ensi-iltansa Dédicaces-konsertto ja oratorio The End of St. Petersburg, jota esittivät New Yorkin Schola cantorum sekä New Yorkin filharmonikot.[1] Hän myös sävelsi rannikkovartiostolle revyyesityksen Tars and Spars, jossa esiintyi tuolloin vielä tuntematon Sid Caesar.[1] Vuonna 1939 Vladimir Dukeski vaihtoi virallisesti nimensä Vernon Dukeksi.[5] Hän kuitenkin jatkoi alkuperäisen nimensä käyttämistä taidemusiikkisävellyksissään vuoteen 1955 asti.[1] Toisen maailmansodan aikana Duke palveli Yhdysvaltain rannikkovartiostossa.[1]

Duken kaupallisesti menestynein Broadway-näytelmä oli kokonaan mustien näyttelijöiden esittämä Cabin in the Sky, joka sai ensi-iltansa vuonna 1940.[3] Duken Ballets russes -ryhmästä ennestään tuntema George Balanchine suunnitteli näytelmään koreografian ja toimi samalla myös ohjaajana.[10] Sanoituksista vastasi nuori John La Touche.[10] Näytelmän suosituin kappale oli Ethel Watersin laulama ”Taking a Chance on Love”.[3] Metro-Goldwyn-Mayer tuotti näytelmästä kolme vuotta myöhemmin samannimisen elokuvaversion (suomenkieliseltä nimeltään Tupa taivaassa). Duke itse oli rannikkovartioston palveluksessa tuona aikana, ja jäi E. Y. Harburgin ja säveltäjä Harold Arlenin tehtäväksi kirjoittaa lisämateriaalia elokuvaan. Myöhemmin Duke on sanonut, että olisi ollut valmis säveltämään elokuvaan ja että Harburg keinotteli MGM-suhteidensa avulla pestin itselleen.[10]

Uran hiipuminen ja loppuvuodet

Duke jatkoi musiikin kirjoittamista rannikkovartiostossa ollessaan, ja sävelsi muun muassa Eddie Cantorin ainoan Broadway-esiintymisen Banjo Eyes (1941) sekä pahasti epäonnistuneen näytelmän The Lady Comes Across (1942).[10] Teatterimusikaali Dancing in the Streets sai ensi-iltansa vuonna 1943, ja samana vuonna Bostonissa esitettiin ensimmäistä kertaa Duken säveltämä viulukonsertto.[5] Hänen suosionsa lähti kuitenkin 1940-luvulla laskuun, ja vuonna 1946 säveltäjä päätti muuttaa takaisin Pariisiin.[3] Kaksivuotisen vierailunsa aikana hän sävelsi edelleen sekä klassista että populaarimusiikkia, nyt ranskaksi sanoitettuna.[1]

Palattuaan takaisin Yhdysvaltoihin vuonna 1948 Duke asui ensin vähän aikaa New Yorkissa, kunnes muutti Kaliforniaan.[1] Hän osallistui Broadway-projekteihin, kuten Bette Davisin tähdittämään Two’s Company -näytelmään, joka kamppaili vaikeuksien kanssa koko tuotannon ajan.[10] Vuonna 1955 hän lopetti lopullisesti oikean nimensä käyttämisen ja julkaisi lopun tuotantonsa Vernon Duken nimellä.[1] Vuonna 1957 hän meni naimisiin laulaja Kay McCrackenin kanssa.[3]

Duke julkaisi 1950- ja 1960-luvulla myös kirjallista tuotantoa. Hänen omaelämäkertansa Passport to Paris ilmestyi vuonna 1955.[1] Vuonna 1962 hän julkaisi runokokoelman Epistles,[3] ja vuonna 1963 musiikkiaiheisen kirjan Listen Here! A Critical Essay on Music Deprecation.[1] Hänen viimeiseksi suureksi teoksekseen jäi vuonna 1966 valmistunut Anima Eroica (Ode to St. Brigitte).[3] Duke kuoli tammikuussa 1969 keuhkosyöpäleikkauksessa.[1]

Luonnehdintoja

Kriitikot eivät aina osanneet arvostaa Duken kahden erillisen musiikillisen persoonan käyttöä ja luonnehtivat säveltäjää ”Januksenkasvoiseksi” tai ”musiikin Jekylliksi ja Hydeksi”. Dukea itseään tämä sekä huvitti että ärsytti, ja hän onkin sanonut kriitikkojen pitäneen kahden musiikkityylin säveltämistä kahdella eri nimellä jotenkin hirviömäisenä ja luonnottomana.[5] Duke piti huolellisesti kaksi eri musiikillista puoltaan erillisinä; hänen taidemusiikkiteoksissaan ei ole kuultavissa jazzvivahteita eivätkä toisaalta hänen musikaaliteoksensa käyttäneet hyväkseen sinfonisia elementtejä. Duke itse on sanonut, että tämä piirre erotti hänet muista säveltäjistä kuten Gershwinistä, Kurt Weillista ja Leonard Bernsteinista, joiden musiikillinen kädenjälki oli tunnistettavissa tyylilajista riippumatta.[5]

Säveltäjä ja kapellimestari Nicolas Slonimskyn mukaan Duken pääasiallinen merkitys säveltäjänä oli ”vakavan musiikin” puolella.[5] Vaikka Duke menestyi molemmilla osa-alueilla, taloudellisesti hänen Broadway- ja elokuvasävellyksensä olivat paljon tuottoisampia.[5] Hän käytti Duke-nimellä ansaittuja tuottoja osin toisen musiikillisen puolensa rahoittamiseen – esimerkiksi The End of St. Petersburgin ensiesitystä varten hän maksoi rahoituksen puuttuessa itse New Yorkin filharmonikoille esityksestä ja kolmesta harjoituskerrasta.[5] Hän myös perusti ja toimi johtajana Society for Forgotten Music -seurassa, jonka tarkoituksena oli herättää uudelleen kiinnostusta unohdettujen klassisten säveltäjien teoksia kohtaan.[1]

Luettelo näytelmistä

Tässä ovat teatterinäytelmät, joihin Duke sävelsi vähintään yhden kappaleen.[13]

  • Katja the Dancer (helmikuu 1925, Lontoo)
  • Yvonne (toukokuu 1926, Lontoo)
  • Two Little Girls in Blue (huhtikuu 1927, Portsmouth)
  • The Bow-Wows (lokakuu 1927, Lontoo)
  • The Yellow Mask (helmikuu 1928, Lontoo)
  • Open Your Eyes (elokuu 1929, Edinburgh)
  • Garrick Gaieties (kesäkuu 1930, New York)
  • Three’s a Crowd (lokakuu 1930, New York)
  • Shoot the Works (heinäkuu 1931, New York)
  • Walk a Little Faster (joulukuu 1932, New York)
  • Ziegfeld Follies of 1934 (tammikuu 1934, New York)
  • Thumbs Up (joulukuu 1934, New York)
  • Ziegfeld Follies of 1936 (tammikuu 1936, New York)
  • The Show Is On (joulukuu 1936, New York)
  • A Wagabond Hero (joulukuu 1939, Washington)
  • Keep Off the Grass (toukokuu 1940, New York)
  • Ice Capades of 1941 (syyskuu 1940, New York)
  • It Happens on Ice (lokakuu 1940, New York)
  • Cabin in the Sky (lokakuu 1940, New York)
  • Banjo Eyes (joulukuu 1941, New York)
  • The Lady Comes Across (tammikuu 1942, New York)
  • Dancing in the Streets (maaliskuu 1943, Boston)
  • Nantucket (1943, peruttu)
  • Jackpot (tammikuu 1944, New York)
  • Tars and Spars (toukokuu 1944, New York)
  • Sadie Thompson (marraskuu 1944, New York)
  • Sweet Bye and Bye (lokakuu 1946, New Haven)
  • Casey Jones (1950, peruttu)
  • Two’s Company (joulukuu 1952, New York)
  • Dilly (1954, peruttu)
  • The Littlest Revue (toukokuu 1956, New York)
  • Time Remembered (marraskuu 1957, New York)
  • The Pink Jungle (lokakuu 1959, San Francisco)
  • Zenda (elokuu 1963, San Francisco)

Lähteet

  • Philip Furia ja Michael L. Lasser: America’s Songs: The stories behind the songs of Broadway, Hollywood, and Tin Pan Alley. CRC Press, 2006. ISBN 0415972469. (englanniksi)
  • Steven Suskin: Show Tunes: The songs, shows, and careers of Broadway’s major composers. Oxford University Press US, 2010. ISBN 0195314077. (englanniksi)

Viitteet

  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w Vernon Duke Songwriters Hall of Fame. Viitattu 13.4.2010. (englanniksi)
  2. ↑ a b c Nicolas Slonimsky: Vernon Duke PBS.org. Viitattu 13.4.2010. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d e f g h i j Jason Ankeny: Vernon Duke allmusic. Viitattu 13.4.2010. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d e f g Suskin, s. 152
  5. ↑ a b c d e f g h i j Cynthia J. Miller: Popular Music in the Mercer Era, 1910–1970 Emerson College, Canton, Massachusetts. Viitattu 3.12.2010. (englanniksi)
  6. ↑ Sandra Burlingame: Vernon Duke JazzBiographies.com. Viitattu 13.4.2010. (englanniksi)
  7. ↑ Sandra Burlingame: April in Paris JazzStandards.com. Viitattu 29.6.2010. (englanniksi)
  8. ↑ a b Furia & Lasser, s. 117–118
  9. ↑ Chris Tyle: Autumn in New York JazzStandards.com. Viitattu 1.7.2010. (englanniksi)
  10. ↑ a b c d e f Suskin, s. 153
  11. ↑ Grammy Hall of Fame Award Grammy.com. Viitattu 1.7.2010. (englanniksi)
  12. ↑ Jeremy Wilson: I Can’t Get Started (with You) JazzStandards.com. Viitattu 1.7.2010. (englanniksi)
  13. ↑ Suskin, s. 155–162

Aiheesta muualla

  • Vernon Duke Internet Broadway Database. Viitattu 27.6.2010. (englanniksi)
  • Robert Sherman: Music; The Versatility of Vernon Duke. The New York Times, 4.3.1990. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 7.5.2010. (englanniksi)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Vernon_Duke&oldid=9543838”