Suomenruotsalainen kansanmusiikki

Morsiuskulkue kolmipäiväisten häiden jälkeen Tukkurissa, Vöyrissä. Morsiamen edellä kulkee kaksi pelimannia viuluineen.

Suomenruotsalainen kansanmusiikki on yksi Suomen kansanmusiikin viidestä kansanmusiikkiperinteestä. Muut perinteet ovat itäsuomalainen kansanmusiikkiperinne, johon kuuluvat Kalevala ja itkuvirret, länsisuomalainen kansanmusiikkiperinne, romanien kansanmusiikkiperinne ja saamelainen kansanmusiikkiperinne.

Suomenruotsalaista kansanmusiikkia on harjoitettu Suomen länsirannikolla Pohjanmaalla, Turunmaalla ja Ahvenanmaalla sekä pitkin koko Suomen etelärannikkoa.

Käsitettä kansanmusiikki alettiin käyttää Pohjoismaissa 1700-luvun lopulla. Käsitteen merkityssisältö on vaihdellut, ja edelleenkin saattaa olla erilaisia ajatuksia siitä, miten kansanmusiikki tulisi määritellä. Yhtä mieltä ollaan ainakin siitä, että se on 1700–1800-lukujen talonpoikaisväestön perinteistä musiikkia. Maalaisyhteisöjen musiikki herätti paljon kiinnostusta 1800-luvun puolivälissä. Ensimmäisillä laulujuhlilla Tammisaaressa vuonna 1891 laulettiin pääasiassa kansanlauluja. Musiikkitieteen määritelmä on ollut, että se on musiikkia, joka on siirtynyt eteenpäin muistitietona ja jonka tekijää ei tunneta.

Kun esimerkiksi vanhoja lauluja ja balladeja on tutkittu tarkemmin, laulujen alkuperästä on saatu lisää tietoa. Kansanmusiikki on ollut suuren enemmistön musiikkia, jota ihmiset ovat laulaneet, soittaneet ja kuunnelleet ja jonka tahdissa on tanssittu. Kansanmusiikki on perinteistä ja identiteettiä vahvistavaa. Tärkeintä ei ole ollut musikaalinen suoritus vaan yhteisöllisyys. Nykyisin kansanmusiikkia pidetään yhtenä genrenä muiden musiikin tyylilajien rinnalla, koska genrejä on niin paljon erilaisia.

Kansantanssi menuetti on saanut vaikutteita taidemusiikista ja erityisesti barokin samannimisestä tanssista. Ehkä ainutlaatuisinta suomenruotsalaisessa kansanmusiikissa on menuetti, joka on säilynyt katkeamattomana muistinvaraisesti siirtyneenä perinteenä pohjanmaalaisten pelimannien parissa.

Suomenruotsalainen kansanmusiikki jakaantuu instrumentaaliseen ja vokaaliseen musiikkiin. Instrumentaalisella musiikilla on tarkoitettu perinteisiä pelimannikappaleita. Kansanlauluja ja niiden sävelmiä alettiin merkitä muistiin 1800-luvun alussa.

Instrumentaalinen kansanmusiikki – pelimannimusiikki

Pelimannimusiikin juuret ovat eurooppalaisessa yläluokassa, jonka muotitanssit levisivät alaspäin kansankerrosten läpi ja jäivät sinne sen jälkeen, kun ne olivat menneet muodista linnoissa ja herraskartanoissa. Pelimannimusiikki ei kuitenkaan ole pelkästään ylempisäätyisiltä periytynyttä – pelimannit ovat myös luoneet musiikkiaan itse.

Instrumentaalinen kansanmusiikki voidaan jaotella tanssien mukaan. Niitä ovat esimerkiksi menuetti, polska, poloneesi, valssi, polkka, sottiisi, masurkka, kontratanssit ja häämarssit. Instrumentaaliseen kansanmusiikkiin lasketaan myös seremoniamusiikki kuten onnentoivotukset, ruokailumusiikki ja jäähyväisseremoniat.

Menuetti

Menuetti on 3/4-tahtinen tanssi, joka sai alkunsa Ranskan hovissa 1600-luvun puolivälissä. Sitä muokattiin useaan otteeseen 1700-luvulla. Tanssia tanssittiin alun perin hovissa ja hienoissa herraskartanoissa, mutta se levisi ajan kuluessa alempiin yhteiskuntaluokkiin. Menuetti oli suosittu Ruotsi-Suomessa 1700-luvun alkupuolella. On mm. todisteita siitä, että Ahvenanmaan Jomalan pappilan joulujuhlissa tanssittiin menuettia vuonna 1747. Kansanperinteessä menuetti sai aseman häiden seremoniallisena alkutanssina, ja 1800-luvun loppupuolella menuettia tanssittiin Suomessa myös yleisissä tansseissa. Menuetista tuli 1800-luvulla selvästi Suomen ruotsinkielisen väestön suosituin tanssi. [JP2] Tanssia on tanssittu Suomen ruotsinkielisen kielialueen kaikissa osissa, ja se on edelleen suosittu, mutta 1900-luvun alussa menuetin ydinaluetta olivat Etelä- ja Keski-Pohjanmaa. Esimerkkinä tästä voidaan mainita, että Finlands svenska folkdiktning -kokoelman 276 menuettisävelmästä 172 on merkitty Pohjanmaalle.

Polska

Polska on nimensä mukaisesti puolalainen tanssi. Tanssista tuli 1700-luvulla herrasväen salonkien muotitanssi, ja se oli 1800-luvun Ruotsi-Suomen tärkein perinteinen kansantanssi. Ylempisäätyisten palvelijat, kuljettajat ja keittiöhenkilökunta siirsivät 1800-luvulla sävelmät tavallisen kansan pelimanneille. Kun polska oli vakiintunut kansan keskuudessa, pelimannit alkoivat myös tehdä omia uusia polskasävelmiä.

Polskalla kuului menuetin ohella kiinteästi suurtalonpoikien hääseremonioihin. Suomenruotsalaiselle polskalle on erityistä, että sitä on käytetty pitkään menuetin jälkitanssina, vaikka sitä onkin tanssittu myös erikseen. Esimerkiksi Ruotsissa ei näytä esiintyneen yleisesti tällaista polskan ja menuetin välistä yhteyttä.

1900-luvun alussa polskalla oli menuetin tapaan vahvin asema Pohjanmaan perinteessä. Pohjanmaalla tarvittiin taitavia pelimanneja, jotka osasivat soittaa polskaa maansa omistaneiden talonpoikien ylellisissä hääjuhlallisuuksissa. Sen sijaan vaikuttaa siltä, että eteläisemmissä maakunnissa Turunmaalla, Ahvenanmaalla ja Uudellamaalla modernimmat tanssit, kuten valssi ja polkka, syrjäyttivät polskat jo 1900-luvun vaihteessa. Finlands svenska folkdiktning -kokoelmassa on 785 polskaa. Näistä 403 on merkitty Pohjanmaalle ja 105 on ns. kaksitahtisia polskia eli tansseja, joita on pidetty polskana mutta jotka soitettiin silti kaksitahtisina.

Poloneesi

Polskan ja menuetin tapaan poloneesikin kulkeutui kansan keskuuteen sen jälkeen, kun se oli yleistynyt ylempisäätyisten parissa. Puolalaisista tansseista tuli suosittuja Pohjoismaiden vauraamman väestön keskuudessa 1600-luvulla. Poloneesin koreografia poikkeaa suurelta osin polskasta, ja poloneesia on käytetty kansantanssina rajoitetummin. Tanssi on toiminut pääasiassa juhlavana alkutanssina tai osana seremoniamaista tanssikokonaisuutta suurissa häissä tai muissa juhlissa.

Musiikin näkökulmasta poloneesia voi pitää eräänlaisena polskana, mutta poloneesit ovat usein pidempiä kuin polskat ja koostuvat useasta osasta. Molemmat tanssit ovat 3/4-tahtisia, minkä vuoksi niiden välille on vaikea vetää ehdotonta rajaa. Poloneesista on vähiten merkintöjä suomenruotsalaisessa pelimanniperinteessä. Finlands svenska folkdiktning sisältää ainoastaan 40 poloneesia, kun polskia on 785 ja menuetteja 276. Suurin osa poloneeseista, 30 kappaletta, on merkitty muistiin eri puolilla Uuttamaata.

Valssi

Pohjoismaihin tuli 1800-luvulla joukko uusia eurooppalaisia tanssivaikutteita, ja niillä oli suuri merkitys kansanmusiikin kehitykselle. Vanhin näistä piiritansseista tai vanhoista tansseista on valssi, joka tunnettiin Pohjoismaissa jo noin vuonna 1780. Vanhimmat valssisävelmät nimitettiin usein monikkomuodossa ”walzer”, koska valssi oli tuohon aikaan usein useamman pienen valssinpätkän yhdistelmä.

Vanhin Suomessa tunnettu valssisävelmä on merkitty tuntemattoman henkilön muistikirjaan ja päivätty 9. huhtikuuta 1779. Siinä on yksi ”walzer” menuettien joukossa. Emme tiedä mitään siitä, miten sitä tanssittiin. Sen sijaan tiedetään, että Rantasalmen tilalla Itä-Suomessa tanssittiin valssia jouluaattona vuonna 1800, kun 14-vuotias herraskartanon neiti Jacobina Charlotta Munsterhjelm Elimäen pitäjän Hämeenkylän kartanosta vietti joulua. Hän on kirjoittanut päiväkirjaansa: ”Illalla leikimme joitakin leikkejä ja tanssimme katrillia ja muutaman valssin”. Tuohon aikaan valssi oli ollut muotivillitys Ruotsin seurapiireissä vasta muutaman vuosikymmenen ajan. Valssista tuli nopeasti suosittu myös Ruotsin valtakunnan itäisessä osassa. Jo 1840-luvulla valssi tunnettiin koko maassa, ainakin varakkaammissa kodeissa.

Kuten kaikki muutkin tanssit, joista on nykyisin tullut kansanperinnettä, valssikin tuli ensin herrasväen keskuuteen ja levisi heidän välityksellään maaseudun väestölle. Kartanon palvelusväki pestattiin talonpoikaisväestön parista, ja he pääsivät näkemään muun muassa erilaista ruokakulttuuria ja juhlaperinteitä, jotka he veivät mukanaan palatessaan omaan ympäristöönsä. Tavallisen kansan pelimanneja saatettiin myös pestata viihdyttäjiksi ja tanssimuusikoiksi, ja samalla he saivat nähdä yläluokan tanssi- ja musiikkiperinnettä. Uudet ajatukset ja vaikutelmat muunnettiin talonpoikaisväestön tarpeisiin ja omiin tapoihin sopiviksi.

Vanhemmat valssit on kirjoitettu usein 6/8- tai 3/8-tahtisiksi, ja vaikka niiden nuoteissa on 3/4-tahti, ne koostuvat tasajakoisista kahdeksas- tai kuudestoistaosista. Myöhemmin 1800-luvulla muotiin tuli valsseja, jotka olivat nuoteissa neljäsosina ja niin, että tahdin toisella iskulla oli pidennys. Wienervalssin tyyppisistä valsseista tuli suosittuja suuren yleisön parissa kuitenkin vasta 1800-luvun loppupuolella. Kun tavallinen kansa alkoi tanssia valsseja ja kansanomaiset pelimannit huolehtivat musiikista, ne saivat omia erityispiirteitä. ”Tavallisen valssin” lisäksi kansanperinteeseen on kuulunut myös muunlaisia valsseja, kuten siliavalssi, juoksuvalssi tai hoppavalssi, jotka viittaavat tanssityyliin.

Polkka

Nopea 2/4-tahtinen polkka levisi pian koko Eurooppaan sen jälkeen, kun se esiteltiin Pariisissa vuonna 1840. Varhaisin merkintä polkasta Suomessa on kesäkuulta 1844. Helsingfors Tidningar kirjoitti, että venäläiset kylpylävieraat Pietarista tanssivat polkkaa Ullanlinnan kylpylässä Helsingissä. Suomen seurapiireissä riehui ”polkkakuume” 1840-luvun puolivälissä. Porvoossa ja Haminassa on ilmeisesti tanssittu polkkaa talonpoikaishäissä jo vuonna 1845, mutta meni muutama vuosi, ennen kuin tanssi yleistyi maaseudulla toden teolla. Kun päästiin 1860-luvulle, polkkaa tanssittiin nuutintansseissa kaikkialla, ja vuosisadan vaihteessa vuonna 1900 polkka kuului Suomen suosituimpiin tansseihin. Etenkin Etelä-Pohjanmaalla polkasta pidettiin joillakin paikkakunnilla niin paljon, että se korvasi polskan. Ajan mittaan kehitettiin monia erilaisia polkkasävelmiä, ja polkkaa myös tanssittiin lukemattomilla eri tavoilla.

Sottiisi

Sottiisia voi pitää musiikin osalta polkan yhtenä alalajina. Tanssin alkuperä on melko epäselvä, se on mahdollisesti kehitetty polkkaa muistuttavasta tanssista, jota tanssittiin Saksassa 1830- ja 1840-luvuilla. Sottiisi tuli Suomeen 1870–1880-luvuilla, kun polkka jo tunnettiin maassa.

Polkka ja sottiisi ovat musiikillisesti hyvin lähellä toisiaan, mutta sottiisisävelmillä on kuitenkin omat erityispiirteensä. Sottiisi sisältää usein pisteellisiä nuotteja, kun taas polkan tahti on tasajakoinen kahdeksasosineen ja kuudestoistaosineen. Tämän vuoksi polkkaa ei voi tanssia kaikilla sävelmillä, jotka on merkitty sottiiseiksi. Polkkien tempo on nopeampi, ja myös sottiisin tanssiaskelikot poikkeavat paljon polkasta.

Sottiisia ja jenkkaa on pidetty usein synonyymeinä. Etenkin Etelä-Suomessa on käytetty sottiisista nimitystä jenkka. Jenkan tanssityyli voi kuitenkin poiketa joskus sottiisista. Sottiisilla ja sottiisia muistuttavilla sävelmillä ja tansseilla on eri nimityksiä, kuten reiniläinen, saksanpolkka ja ruotsinkieliset tvåstigare ja hollandspolka.

Masurkka

Masurkkaa on oletettavasti tanssittu hyvin varhaisessa vaiheessa, ja sen katsotaan kehittyneen puolalaisista 1600-luvun tansseista. Aikaisimmat suomalaisten nuottikirjojen masurkkasävellykset ovat vuodelta 1779, mutta tanssi tuli kansan keskuuteen Suomessa vasta 1840-luvulla. Masurkka on valssin ja polkan tavoin kolmivaihtoinen. Se yleistyi koko maassa, mutta ei saavuttanut yhtä suurta suosiota kuin kaksi ensin mainittua tanssia. Vaikka masurkka oli 1800-luvulla yksi Suomen varhaisimmista paritansseista, se katosi tanssiohjelmistoista jo 1900-luvun alkupuolella.

Masurkkoja on kutsuttu kansanperinteessä myös polkkamasurkoiksi tai potkumasurkoiksi. Ne eivät eroa masurkoista musiikillisesti, vaan erilaiset nimitykset viittaavat siihen, miten tanssia on tanssittu.

Kontratanssit

Kontratanssilla tarkoitetaan tansseja, jotka ovat peräisin Englannista, niin sanottuja country danceja. Niitä tanssivat sekä maalaisväestö että porvarit, ja ne syntyivät 1600-luvun alussa Englannin hovissa. 1700-luvulla tanssit saavuttivat Ranskan hovin, ja tästä alkoi kontratanssien kukoistuskausi. Ranskassa tanssista kehitettiin uusia muotoja, joissa tanssijat asettuivat usein neliön muotoon. Nämä tanssit levisivät koko Skandinavian alueelle.

Näillä tansseilla voi sanoa olevan kahdet juuret, ranskalaiset ja englantilaiset. Englantilaisjuurista kehittyivät enkeliskat ja angleesit. Kontratanssien vanhin muoto on angleesit, joita kutsutaan myös pitkätansseiksi tai solatansseiksi. Näissä tansseissa miehet ja naiset ovat kahdessa rivissä vastakkain. Luultavasti yleisin angleesi on Vedä verkaa (Väva vadmal), joka kuvaa kankaan valmistusta. Tanssi tunnettiin Ruotsissa kansan parissa 1700-luvulla, ja se yleistyi Suomessa 1800-luvulla. Vaikuttaa siltä, että enkeliskoja on tanssittu ainoastaan kansan parissa ja ne olivat erityisen suosittuja Ahvenanmaalla. Suomen ruotsinkielisillä paikkakunnilla tanssit nimettiin usein sen mukaan, montako henkilöä tanssiin osallistui, esim. tre man engelska.

Ranskalaisjuurista kehittyivät tanssit, joissa tanssijat asettuivat neliön muotoon. Tansseja saatettiin nimittää nelistöksi, kontraksi tai katrilliksi. 1700-luvun kontratanssit rakentuvat usein säkeistön ja kertosäkeen mukaan. 1800-luvun kontratanssit, joita kutsutaan usein katrilleiksi, koostuvat puolestaan vuoroista, joita ovat muun muassa kohteliaisuudet, kuviot ja ympäri tanssiminen, ja joka vuorolla on oma sävelmänsä.

Purpuri on oikeastaan joukko tansseja, joita tanssittiin peräkkäin. Tanssisarja sai Ranskassa 1700-luvulla nimen potpourri. Suomeen purpuri tuli idästä. Purpurista tuli talonpoikaisväestön päätanssi läntisellä Uudellamaalla ja ruotsinkielisen Pohjanmaan pohjoisosissa.

Franseesi koostuu alun perin viidestä ranskalaisesta kontratanssista, jotka sulautuivat 1800-luvulla yhteen kiinteäksi kokonaisuudeksi. Franseesista tuli kansan parissa 1800-luvun lopussa yleisin tanssi etenkin Tuusulassa, Helsingin maalaiskunnassa, Espoossa ja Keski-Uudellamaalla.

Jotkut kontratanssit perustuvat kolmen hengen ryhmiin. Niiden nimityksiä ovat hamburgska, hamburger tai hampurinpolska. Niissä on usein yhdeksän hengen kuvio, joka koostuu kolmikkoriveistä. On myös esimerkkejä kahdentoista henkilön kolonnatansseista, kuten Stora Hamburger. Hamburgskaa tanssittiin myös paritanssina.

Vokaalinen kansanmusiikki – kansanlaulu

Kansanlaulut ovat tärkeitä miltei kaikkien kulttuurien kansanmusiikissa. Sanoitus on keskeisessä asemassa, ja se on useimmiten jaettu säkeistöihin, jotka esitetään sävelmän avulla. Kansansävelmän sanoitus muodostaa kertomuksen, jonka laulun laulaja haluaa välittää.

Vokaalinen kansanmusiikki voidaan jakaa erilaisiin laulutyyppeihin, esimerkiksi keskiaikaisiin balladeihin, ilkalauluihin tai kupletteihin, herjalauluihin, kehtolauluihin, laululeikkeihin, snapsilauluihin, maljalauluihin, rakkauslauluihin, merimieslauluihin sekä sotilaslauluihin.

Ensimmäiset[JP4] julkaistut suomenruotsalaiset kansanlaulut sisältyvät Adolf Iwar Arvidssonin kokoelmaan Svenska fornsånger (1834–1842).

Keskiaikaiset balladit

Keskiaikaiset balladit ovat tärkeä osa suomenruotsalaisen musiikin historiaa. Pohjoismaiset balladit ovat läheistä sukua toisilleen, ja mailla on yhteinen historia ja lauluperinne.

Pohjoismaiset tutkijat ovat yksimielisiä keskiaikaisten balladien käsitteen yhteisestä määritelmästä. Balladi koostuu yhdestä kaksi–nelirivisestä säkeistöstä. Säerivejä toistetaan, ja ne on usein kirjoitettu vuorolauluna, jossa sanat toistetaan säkeistön lopussa. Nimitys  ”keskiaikainen” ei viittaa tiettyyn ajanjaksoon, vaan kyse on pikemminkin tyylilajista. Keskiaikaisen balladin sisältö kertoo keskiaikaisesta elämästä ja käsityksistä. Balladit on jaettu kuuteen eri ryhmään: taruballadit, legendalaulut, historialliset balladit, ritariballadit, urholaulut ja ilkalaulut. Balladeja on siirretty sukupolvelta toiselle suullisena perinteenä. Balladin sanoituksissa kerrotaan usein ritareista, neidoista, yliluonnollisista ilmiöistä, rikollisuudesta, väkivallasta mutta myös intohimosta ja rakkaudesta.

Kehtolaulut ja lastenlaulut

Useimmissa kulttuureissa lauletaan kehtolauluja ja lastenlauluja. Kehtolauluja lauletaan lapsen rauhoittamiseksi ennen nukkumaan menoa ja muissakin tilanteissa tuomaan turvaa. Lauluissa on usein yksinkertainen sävelmä, joka on sävelalaltaan suppea ja koostuu yleensä yhdestä tai kahdesta säkeistöstä. Suomessa on laulettu samoja ruotsinkielisiä kehtolauluja, jotka ovat olleet tyypillisiä myös Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa. Esimerkkinä eniten lauletuista on myös Suomessa laulettu kehtolaulu Byssan lull, jossa on ns. Fiskeskär-melodia. Se on saanut nimensä sanoituksesta ”Ro, ro till fiskeskär”. Ro, ro åt fiskarsjö ja Lilla Lasse sitter och gråter on painettu vuonna 1834 ilmestyneeseen kirjaan Svenska fornsånger.

Kehtolaulujen ja laululeikkien lisäksi myös muita lauluja on laulettu lasten kanssa tai lapsille. Osa perinteisistä muistiin merkityistä lastenlauluista on vaipunut kokonaan unohduksiin, eikä niitä enää lauleta. Yksi esimerkki unohdetusta lastenlaulusta on Thordyveln låg på ängen sjuk. Se on merkitty muistiin Suomessa, mutta sitä on laulettu myös Tanskassa.

Laululeikit

Laululeikit, joita kutsutaan usein myös piirileikeiksi, ovat leikkejä, joita leikitään laulun ja tanssin keinoin. Laulun kertomus visualisoidaan kehon avulla. Monissa laululeikeissä on aiheena rakkaus, ja ne ovat olleet tärkeitä nuorten parinmuodostuksessa. Laululeikkien sanoitukset ovat olleet kepeämpiä kuin esimerkiksi häälaulujen, jotka ovat usein saaneet vaikutteita laululeikeistä. Laululeikkiä, jota kutsutaan porttileikiksi ja joka alkaa sanoilla Hura hura häitä (Bro bro breja), on laulettu Suomessa sekä ruotsiksi että suomeksi. Laulu on tapana lopettaa kahden joukkueen väliseen vetokamppailuun. Laululeikkejä on syntynyt joskus myös spontaanisti luonnon keskellä. Esimerkiksi Ahvenanmaan saaristossa saatettiin kokoontua kesäiltaisin ulos laulamaan ja leikkimään laululeikkejä.

Suomessa on merkitty muistiin vanhoja laululeikkejä 1800-luvulta. Esimerkiksi Höga berg och djupa dalar on laululeikki, joka on merkitty muistiin Suomessa ruotsiksi.

Arkkiveisut

Rakkauslauluja ja työlauluja levitettiin 1600–1700-luvuilla Pohjoismaissa irtonaisille arkeille painettuina. Lauluja sepitettiin myös ajankohtaisista aiheista. Näitä kutsuttiin uutisveisuiksi tai uutislauluiksi. 1800-luvulla sepitettiin lauluja myös siirtolaisista suuren Amerikkaan suuntautuneen muuttoaallon seurauksena. Laulujen aiheena saattoi olla hyvästit kotimaalle. Laulusta Farväl du moder Svea tuli Suomessa Farväl du moder Finland. Purjeveneissä laulettiin työlauluja, niin kutsuttuja shantyja. Ne kuuluvat vanhaan englantilaiseen lauluperinteeseen, joka on levinnyt myös Pohjoismaihin. Kun purjealukset olivat käytössä 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa, shantyja laulettiin myös Suomessa. Shantyjen lisäksi laulettiin myös perinteisiä merimieslauluja. Nämä shantyt ja merimieslaulut levisivät myös arkkiveisuina. Niiden sanoituksissa kerrotaan eri työvaiheista, kuten ankkurin nostamisesta, elämästä laivalla, elämästä satamissa, koti-ikävästä tai kotona odottavasta rakkaudesta.

Ilka- ja herjalaulut

Lauluja on laadittu myös häpäisemis- ja halventamistarkoituksessa. Herjalaulut sekä pilkkasivat että houkuttelivat nauramaan. Kun sisältö oli koominen, lauluja saatiin levitettyä nopeasti ja mustattua maine henkilöltä, jota haluttiin loukata. Herjalaulujen takana saattoi olla myös poliittisia motiiveja. Monet herjalaulut ovat läheistä sukua ilkalauluille. Ilkalaulut kuuluvat kuitenkin ehkä enemmän balladeihin, ja niissä on erilainen rytmiikka säkeineen. Ilkalauluissa saattaa olla mukana eroottisia piirteitä, ja niissä saatetaan vitsailla uskottomuudesta tai lemmenkipeydestä. Ilkalaulujen joukossa on myös kosimalauluja ja muita lauluja, joissa on hauskat sanat, esimerkiksi markkinalauluja.

Snapsi- ja maljalaulut

Maljalauluja on laulettu ja lauletaan juhlissa, joissa on tarkoitus kohottaa maljoja. Vanhimmat maljalaulut ovat keskiajalta. 1800-luvulla kehitettiin snapsilaulu, ja sitä lauletaan vielä nykyisinkin juhlissa ja skoolatessa. Nykyisin snapsilaulujen katsotaan kuuluvan ns. pöytälauluihin, ja niitä lauletaan koko ruotsinkielisessä Suomessa. Niitä lauletaan useimmiten tutuilla sävelmillä, ja sanoista muodostuu riimillisiä säkeistöjä.

Suomessa järjestetään myös erilaisia ruotsinkielisiä snapsilaulukilpailuja, joihin yleisö voi lähettää ehdotuksia. Finlands svenska folkmusikinstitut on ollut mukana järjestämässä ensimmäistä snapsilaulujen sepittämisen maailmanmestaruuskilpailua. Sen jälkeen syntyi oma organisaatio FiRA Finlands svenska rimakademin, joka on hoitanut siitä lähtien kilpailun järjestelyt.

Sotilaslaulut

Suomen armeijassa on laulettu ruotsinkielisiä sotilaslauluja sekä sotavuosina rintamalla että varusmiespalveluksen aikana Uudenmaan prikaatissa Dragsvikissa. Lauluja on kirjoitettu ylös sotilasvihkoon tai albumiin erilaisten muistojen, riimien, runojen ja piirrosten lisäksi. 1930–1960-luvuilla oli tavallinen ilmiö, että palvelustaan suorittavat keräsivät lauluja vihkoon ja myivät ne sitten eteenpäin Dragsvikin sotilaskotiin.

Kansanmusiikin soittimet

Viulu

Ruotsinkielisen Suomen tunnetuin ja käytetyin kansanmusiikin soitin on ollut viulu, jota alettiin soittaa 1700-luvulla. Soitin levisi luultavasti 1600-luvulla Saksan ja Englannin kautta Pohjoismaihin. Viulua käytettiin etenkin pelimannimusiikissa, mutta soitinta alettiin käyttää myös tanssimusiikin soittamiseen 1700-luvulla. Suomessa viulu on ollut käytössä erityisesti länsirannikolla. Nykyisin viulu on edelleen käytetyin soitin ruotsinkielisen Suomen pelimannimusiikissa.

Avainviulu

Ennen kuin viulu levisi laajemmalle Suomessa, maaseudun pelimannimusiikin soittamiseen käytettiin avainviulua. Ahvenanmaalta on arkistotietoja, jotka kertovat avainviulun käytöstä Suomessa 1600-luvulla. Modernissa muodossaan viulusta tuli 1700-luvulla tärkein soitin Suomessa, kuten Ruotsissakin, ja se sai pitää asemansa sen jälkeenkin.

Virsikantele

1800-luvun alussa alettiin soittaa virsikanteletta. Soitin on sukua sitralle. Siinä on pitkä laatikon muotoinen kaikukoppa, jossa on otelauta ja yksi ainoa kieli, jota soitetaan jousella. Nuottien sijaan käytetään numeronuotteja.

Soitinta käytetään suomenruotsalaisten parissa edelleen pienimuotoisesti. Esimerkiksi Raippaluodossa on ollut soitinrakentaja, joka on tehnyt virsikanteleita.

Sarvet ja trumpettisoittimet

Nykyisten trumpettien edeltäjä on niin sanottu tuohitorvi (jota kutsutaan myös tuohitrumpetiksi – englanniksi birch trumpet), jota käytettiin etenkin karjan kutsumiseen ja villieläinten pelottamiseksi, mutta sitä voitiin käyttää myös merillä. Se saattoi olla 2–4 metriä pitkä. Sitä soitettiin luonnonsävelasteikolla. Suomessa on ollut tuohitorvesta käyriä malleja, jotka muistuttavat enemmän trumpetin muotoa.

Suomalaiset sarvisoittimet valmistettiin aluksi lehmän- tai häränsarvista. 1500-luvulla niitä alettiin tehdä vuohensarvista. Sarvitorvien valmistus levisi länsirannikolta itään vasta 1800-luvulla.

Huilu

Eläinten sarvista, luista, tuohesta ja pajusta tehdyt huilut ja pillit kuuluvat vanhimpiin tuntemiimme kansanmusiikkisoittimiin. Myöhemmin tuli spelpipa, puuhuilu, joka on ns. tulppakanavahuilu[JP7] , jossa on kapea ilmakanava ja kahdeksan sormireikää. Se muistuttaa ulkonäöltään sopraanonokkahuilua. Suomessa tulppakanavahuilut levisivät lännestä ja myöhemmin myös sisämaahan. Sormiaukollisia huiluja alettiin käyttää Suomen länsirannikolla 1600-luvulla.

Klarinetti

Klarinetilla on ollut tärkeä asema ruotsinkielisen Suomen vanhemmassa pelimannimusiikissa. Soitin näyttää tulleen Suomeen sotilasmusiikin välityksellä luultavasti 1700-luvun lopussa, kun soitin yleistyi Ruotsissa. Klarinettia alettiin käyttää instrumentaalisessa kansanmusiikissa 1800-luvun alkupuolen aikana. Klarinetti levisi varsinkin kansan soittimena Pohjanmaalla, mutta sen kukoistuskausi ei ollut sielläkään pitkä.

Harmonikka

1800-luvun lopulla haitari eli harmonikka levisi kansansoittimena yhä laajemmalle sekä Suomessa että Ruotsissa. Suomeen harmonikka tuli etenkin idästä, muun muassa Pietarin kautta. Yksinkertaista, varhaista harmonikkaa pidettiin rajoitetun tonaalisuutensa takia uhkana vanhalle kansanmusiikille, ja soitinta vastaan syntyi liikehdintää. Sen jälkeen soitin on kehittynyt yksirivisestä kaksi- ja useampiriviseksi harmonikaksi. Kaksirivinen harmonikka syntyi 1800-luvun lopulla, ja vuosisadan vaihteen jälkeen oli myös useampirivisiä harmonikkoja. Suomessa harmonikat ovat erilaisia kuin esimerkiksi Ruotsissa ja Venäjällä. Suomalaisessa harmonikassa apurivit ovat eri tavalla kuin ruotsalaisessa ja venäläisissä harmonikoissa. Sen vuoksi sormiotteet eroavat eri maiden välillä.

Kansanmusiikin merkitseminen ja kerääminen

Suomenruotsalaisia lauluja ja pelimannimusiikkia on merkitty muistiin ja kerätty 1800-luvulta saakka. Tätä on tehty, jotta laulu- ja pelimanniperinteet säilyisivät ja saataisiin muistiin laulut, joita laulettiin entisajan talonpoikaisyhteiskunnassa.

Lyseon rehtori J.O.I. Rancken (1824–1895) kiinnostui ensimmäisenä ruotsinkielisten talonpoikien kansankielestä ja kansanrunoudesta Suomessa 1840-luvulla. Häntä kutsutaan myös suomenruotsalaisen folkloristiikan isäksi. Rancken oli ensimmäinen, joka etsintäkuulutti julkisesti Ilmarinen-lehdessä muinaisia lauluja ja kaikenlaisia kansanlauluja: balladeja, romansseja, paimenlauluja, lastenlauluja, kehtolauluja ja ilkalauluja. Ensimmäiset Ranckenin ympäri Pohjanmaata jalan keräämät aineistot tuhoutuivat Vaasan palossa vuonna 1852, mutta hän keräsi 1860–1870-luvuilla oppilaidensa kanssa suuren kansanperinnekokoelman. Jacob Edvard Wefvar (1840–1922) oli Ranckenin oppilas. Wefvarista tuli sittemmin tärkein aineiston kerääjä, joka teki yhteistyötä opettajansa kanssa. Wefvar teki keräysmatkoja Axel Olof Freudenthalin vuonna 1874 perustaman Svenska landsmålsföreningen -yhdistyksen stipendiaattina ja myöhemmin Svenska litteratursällskapetin stipendiaattina. Svenska litteratursällskapetin arkistossa on yhdeksän Wefvarin kokoelmaa, jotka sisältävät muun muassa lauluja.

Kiinnostus ruotsinkielisen Suomen kansanrunouteen heräsi myös 1860-luvun lopulla siihen aikaan lainvastaisen Nyländska avdelningenin sekä Svenska landsmålsföreningenin piirissä. Kun Svenska litteratursällskapet (SLS) perustettiin vuonna 1885, Suomen ruotsinkielisten alueiden perinneaineiston keräämisestä tuli yhä järjestelmällisempää. Yleisöä kehotettiin lehti-ilmoituksin keräämään kaikenlaista kansanrunoutta Suomessa, sävelen kanssa tai ilman sitä. Vaatimattoman alun jälkeen ruotsinkielisen kansanrunouden keräämistä varten perustettiin komitea vuonna 1887. Komitean oli määrä laatia konkreettinen ohjelma suunnitellulle perinteen keruulle. Vuoden lopulla oli saatu jo yksityiskohtainen toimintasuunnitelma, josta kävi ilmi, minkälaista kansanrunoutta merkittäisiin muistiin ja miten merkinnät tehtäisiin.

Vuonna 1862 Oravaisissa syntynyt kansakoulunopettaja Mårten Thors oli yksi ensimmäisistä SLS:n pestaamista stipendiaateista. Thors toimi SLS:n stipendiaattina useita kertoja vuosina 1890–1893, ja hän keräsi arkistoon yhteensä 753 laulua ja laululeikkiä. Turussa syntynyt kanttorin poika ja pianisti Karl Ekman (1869–1947) merkitsi muistiin lauluja Turunmaalla ja Ahvenanmaan länsiosissa kolmessa vaiheessa vuosina 1890–1892. Ekman toimitti yhteensä 499 laulua Ernst Lagukselle (1859–1923), joka oli yksi Svenska Litteratursällskapetin perustajista ja sittemmin ratkaisevan tärkeä henkilö SLS:n perinnetieteellisen työn kannalta.

Otto Andersson (1879–1969) on ikoninen henkilö, joka on luonut suomenruotsalaisen kansanmusiikin käsitteen. Andersson aloitti uransa kentällä vuonna 1902 SLS:n stipendiaattina ja oli yksi suomenruotsalaisen kansanmusiikin tärkeimmistä tallentajista. Andersson teki useita keräysmatkoja sekä ruotsinkieliseen Suomeen että Viroon, ja perusti mm. Föreningen Brage -järjestön vuonna 1906.

Vilhelm Elier Viktorinus Wessman (1879–1959) oli Otto Anderssonin ohella yksi SLS:n tärkeimmistä työntekijöistä useiden vuosien ajan. Wessman oli ahkera folkloristisen aineiston kerääjä, ja hän työskenteli kutakuinkin joka kesä 20 vuoden ajan. Hänen keräämäänsä aineistoa on 23 kokoelmallista, ja ne sisältävät mm. 628 laulua, 95 tanssisävelmää ja 1 024 laululeikkiä.

Greta Dahlström, o.s. Stenbäck (1887–1978) toimi musiikinopettajana, kuoronjohtajana, musiikkikriitikkona, säveltäjänä ja SLS:n aktiivisena kerääjänä. Dahlströmin vuosina 1922–1962 keräämä aineisto käsittää 3 228 laulua 397 ilmoittajalta. SLS:n arkistossa on kuusi hänen kokoamaansa kokoelmaa, joissa on yhteensä 5 905 sivua.[2] Lisäksi Dahlström oli mukana Finlands svenska folkdiktning -teoksen musiikkiosioiden toimittamisessa.

Alfhild Forslin, o.s. Adolfsson (1904–1991) aloitti keräysuransa auttaen Greta Dahlströmiä kesinä 1924 ja 1925, minkä jälkeen hän jatkoi itsenäisenä stipendiaattina ja keräsi aineistoa talteen kaikissa suomenruotsalaisissa maakunnissa. Forslinin kokoelmat SLS:n arkistossa käsittävät 4 618 sivua ja noin 2500 sävelmää.[3]Forslin on sovittanut Finlands svenska folkdiktning -teossarjan musiikkiosiot yhdessä Otto Anderssonin ja Greta Dahlströmin kanssa.

Ann-Mari Häggman (s. 1941) on laulututkija, filosofian tohtori, professori ja Finlands svenska folkmusikinstitutin perustaja. Hän on toiminut aineistonkerääjänä vuodesta 1968, jolloin hän alkoi tallentaa lauluaineistoa Åbo Akademin alaisuudessa. Vuosina 1968–1985 hän toimi Svenska litteratursällskapet i Finland -järjestön arkistonhoitajana ja sittemmin arkistonjohtajana. Vuosina 1978–2008 hän toimi Finlands svenska folkmusikinstitutin johtajana ja sen jälkeen hän on toiminnut muun muassa yhdenä Pohjoismaiden tärkeimpänä balladitutkijana. Häggman on kerännyt suuren määrän suomenruotsalaiseen kansanmusiikkiin liittyvää aineistoa. Svenska litteratursällskapetin kokoelmissa on noin 138 kokoelmaa, joiden keräämisessä Häggman on ollut mukana. Yhteensä niissä on yli 10 000 sivua, 9 655 valokuvaa, 748 äänitiedostoa ja 97 videota.