Stellerinmerilehmä

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Stellerinmerilehmä
Stellerinmerilehmän rekonstruktioLontoon Natural History Museumissa
Stellerinmerilehmän rekonstruktio
Lontoon Natural History Museumissa
Uhanalaisuusluokitus: Hävinnyt [1]
Hävinnyt
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Sireenieläimet Sirenia
Heimo: Merilehmät Dugongidae
Alaheimo: Hydrodamalinae
Palmer, 1895
Suku: Hydrodamalis
Retzius, 1794
Laji: gigas
Kaksiosainen nimi
Hydrodamalis gigas
(Zimmermann, 1780)
Synonyymit
  • Hydrodamalis balaenurus (Boddaert, 1785)
  • Hydrodamalis borealis (Gmelin, 1788)
  • Hydrodamalis cetacea (Illiger, 1815)
  • Hydrodamalis stelleri Retzius, 1794
  • Manati balaenurus
  • Manati gigas Zimmermann, 1780
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Stellerinmerilehmä Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Stellerinmerilehmä Commonsissa

Stellerinmerilehmä (Hydrodamalis gigas) on sukupuuttoon kuollut suuri sireenieläin, joka eli Beringinsalmen Aasian-puoleisella rannikolla. Sen löysi vuonna 1741 luonnontieteilijä Georg Wilhelm Steller, joka matkusti tutkimusmatkailija Vitus Beringin mukana. Pieni stellerinmerilehmäpopulaatio eli tuolloin Beringinsaaren ja läheisen Copper Island -saaren ympäristössä. Ennen ihmisen saapumista alueelle stellerinmerilehmä eli koko pohjoisen Tyynenmeren alueella. Nisäkkäiden nimityöryhmän ehdotus lajin uudeksi suomenkieliseksi nimeksi on "stellerindugongi".[2]

Piirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stellerinmerilehmän luuranko Muséum national d'Histoire naturellessä.

Eri lähteiden mukaan stellerinmerilehmä kasvoi 7,5[3]-10 metriä pitkäksi ja painoi 4 000-11 000 kg. Stellerinmerilehmällä ei ollut varsinaisia hampaita, vaan se pureskeli ravintonaan käyttämän ruskolevän parilla suussa olleella piikikkäitä harjanteella.[4] Georg Wilhelm Steller ja hänen mukanaan ollut Sven Waxell tekivät muistiinpanoja näkemistään stellerinmerilehmistä. Niitä havaittiin kellumassa ja ruokailemassa alueen suurilla merileväesiintymillä rannikon matalilla vesillä. Stellerinmerilehmän iho oli paksu ja musta. Steller kuvaili sen muistuttavan vanhan puun kuorta. Lajin yksilöt olivat hidasliikkeisiä ja uteliaita. Steller ja muut mukana olleet pääsivät eläinten lähelle veneillä, joista he keihästivät tai ampuivat niitä toivoen haavoittuneiden yksilöiden kuolevan ja ajautuvan rantaan aaltojen mukana. Useimmiten haavoihinsa kuolleet yksilöt vajosivat kuitenkin meren pohjaan. Rantaan ajautuneet yksilöt teurastettiin ja niiden lihaa kuvailtiin naudanlihan makuiseksi. Lihan ohella stellerinmerilehmistä saatiin traania, jota polttaessa syntyi vain vähän savua ja hajua. Nahkaa käytettiin erilaisten nahkatuotteiden tekoon.[5]

Häviäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stellerinmerilehmän luuranko Helsingin Luonnontieteellisessä museossa.

Stellerinmerilehmä on yksi harvoista nykyaikana sukupuuttoon kuolleista suurista nisäkäslajeista.[4] Laji kuoli sukupuuttoon vuoteen 1768 mennessä, eli vain 27 vuotta sen löytymisen jälkeen. On mahdollista, että laji selviytyi vielä jonkin aikaa muiden saarten vesistöillä, mutta 1700-luvun lopun tutkimusretkeilijät eivät enää tavanneet yhtäkään yksilöä. On mahdollista, että laji oli harvinainen jo, kun laji löydettiin ensimmäistä kertaa.[5] Leonhard Hess Stejnegerin vuonna 1887 tekemän arvion mukaan stellerinmerilehmiä oli lajin löytöhetkellä jäljellä enää vain noin 1 500 yksilöä. Nykyisin kannan uskotaan olleen suurempi, sillä mallinnusten mukaan 1 500 yksilön kanta ei olisi selvinnyt vuoteen 1768 saakka.[1] Luu- ja fossiililöydöistä tiedetään, että stellerinmerilehmän esiintymisalue on aikanaan ollut paljon suurempi kuin lajin löytöhetkellä. Löytöjä on tehty Tyynenmeren pohjoisosien rannikoilta aina Baja Californiasta Japaniin.[5]

Lajin häviämisen syystä on esitetty erilaisia teorioita. Yhden teorian mukaan merisaukkojen metsästys romahdutti saukkokannan, mikä taas johti niiden ravintonaan käyttämien merisiilien kannan kasvuun. Merisiilit söivät puolestaan samaa ruskolevää, jota stellerinmerilehmät käyttivät ravintonaan. Merisiilit aiheuttivat näin tämän teorian mukaan stellerinmerilehmien kuolemisen nälkään.[4] Teoriaa ovat kannattaneet tutkijat, joiden mielestä metsästys yksin ei riitä selittämään stellerinmerilehmän sukupuuttoa.[3] Nykytutkimuksen mukaan stellerinmerilehmän metsästäjät surmasivat kuitenkin niitä paljon lajin lisääntymiskykyä nopeammin[4] ja metsästystä pidetään merisaukkojen häviämistä todennäköisempänä syynä lajin sukupuutolle.[3]

Lajista on jäljellä vain muutamia vanhoja piirroskuvia ja luurankoja. Yksi näistä harvoista luurangoista tuotiin Suomeen, Helsingin Luonnontieteelliseen museoon vuonna 1861.[6] Se on toinen tiettävästi vain kahdesta säilyneestä stellerinmerilehmän luurangosta, jotka ovat peräisin luonnollisesti kuolleesta yksilöstä. Lähes kaikki muut maailman museoissa olevat luurangot on koottu teurastuspaikoilta löydetyistä jäännöksistä, ja ne sisältävät siten osia useista eri yksilöistä.[7][8] Luuranko on nykyisin Helsingin luonnontieteellisen museon arvokkain näyte.[6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Anderson, P. 1995. Competition, predation, and the evolution and extinction of Steller's sea cow, Hydrodamalis gigas. Marine Mammal Science, 11: 391-394.
  • World Conservation Monitoring Centre (1996). Hydrodamalis gigas. 2006 IUCN Red List of Threatened Species. IUCN 2006. Retrieved on 11 May 2006. Database entry includes a brief justification of why this species is listed as extinct
  • Shoshani, Jeheskel (November 16, 2005). Wilson, D. E., and Reeder, D. M. (eds) Mammal Species of the World, 3rd edition, Johns Hopkins University Press. ISBN 0-8018-8221-4, 92.
  • Wilson & Reeder: Hydrodamalis gigas Mammal Species of the World. Bucknell University. Viitattu 18.04.2010. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Domning, D., Anderson, P.K. & Turvey, S.: Hydrodamalis gigas IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.2. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 24.7.2014. (englanniksi)
  2. Nisäkäsnimistötoimikunta: Nisäkäsnimistö (vahvistamaton ehdotus nisäkkäiden nimiksi) 2008. Viitattu 18.4.2010.Suomen kielen lautakunta suhtautui toimikunnan nimistöehdotukseen torjuvasti. Ks. Suomen kielen lautakunta: Maailman nisäkkäiden suomenkieliset nimet Kotus.fi. 20.11.2008. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Viitattu 18.10.2011.
  3. a b c S.T Turvey, C.L Risley: Modelling the extinction of Steller's sea cow Biology Letters. Royal Society. Viitattu 17.10.2015. (englanniksi)
  4. a b c d The giant cow that swam the ocean BBC Earth. BBC. Viitattu 17.10.2015. (englanniksi)
  5. a b c Piper, Ross: Extinct animals : an encyclopedia of species that have disappeared during human history, s. 21-23. Greenwood Press, 2009. ISBN 9780313349874. (englanniksi)
  6. a b Eläinmuseo: Selkärankaiskokoelmat Luettu 22.10.2010
  7. List of museums (englanniksi) Database: Steller's Seacow in Museums. Hans Rothauscher.
  8. The Skeleton in Helsinki (englanniksi) Database: Steller's Seacow in Museums. Hans Rothauscher.