Sormus

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sulhanen pujottamassa vihkisormusta morsiamen nimettömään avioliiton merkiksi

Sormus on sormessa koruna tai jonkin symbolina pidettävä rengas.[1] Sormuksen rengasosa on usein tehty arvokkaasta metallista kuten kullasta tai hopeasta. Sen yläosaan voi olla kiinnitetty jalokivi tai jokin muu koriste.[2]

Sormusta käytetään usein pelkkänä koristeena. Sormusta käytetään myös avioliiton ja kihlautumisen merkkinä, ja länsimaisissa häissä sulhanen ja morsian usein vaihtavat sormuksia. Entisaikoina sinettisormuksen litteällä yläosalla painettiin sinettejä. Kallisarvoinen sormus on usein ollut arvovallan merkki. Sormus on myös loppumattomuuden ja ikuisuuden vertauskuva[3].

Sormustyyppien historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinettisormus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinettisormus on sormus, jolla käyttäjä saattoi painaa yksilöllisen sinettinsä vahaan tai saveen. Sinettejä käytettiin paljon entisaikoina, jolloin vain harvat osasivat kirjoittaa. Sormukseen kaiverrettuna sinetti kulki kätevästi mukana.[4]

Varhaisia egyptiläisiä sinettisormuksia

Joitain harvoja sinettisormuksia on säilynyt Mesopotamian varhaisista korkeakulttuureista. Egyptiläisiä sinettisormuksia on säilynyt runsaasti haudoissa. Egyptiläisten sinettisormusten yleisin aihe oli skarabee: näistä varhaisimmat tunnetaan 1800-luvulta eaa. Silloin sormuksen sinettiosa kaiverrettiin vielä kivestä, jonka läpi meni kultalangoista tehty rengas. Uuden valtakunnan ajan alussa 1500-luvulla eaa. otettiin käyttöön täysmetalliset, jalustimen muotoiset sinettisormukset. Kultainen sinettisormus toimi käytännöllisen tehtävänsä ohella myös vallanmerkkinä.[5]

Antiikin Kreikan sinettisormukset saavuttivat taiteellisen huippunsa 400-luvulla eaa. Kreikkalaisissa sormuksissa oli usein eläinaiheita ja muita luontoaiheita.[6] Antiikin Roomassa sinettisormukset olivat tärkeitä. Tasavallan ajan karujen rautasormusten tilalle tuli valtakunnan vaurastuessa kultaisia ja hopeisia, joihin oli upotettu monenlaisia jalokiviä. Ajan myötä roomalaisesta sinettisormuksesta tuli yhä suurikokoisempi ja koristeellisempi. Aiheina oli usein merkittäviä roomalaisia, jumalia tai eläinaiheita.[7] Klassisen kauden jälkeen sinettisormuksille oli Roomassa entistäkin suurempi tarve, sillä kansan kirjoitustaito oli heikentynyt.[8]

Bysanttilainen sinettisormus

Bysantin valtakunnan sinettisormuksissa oli usein kristillisiä aiheita. Kaiverrustaidon taannuttua sinettisormuksissa alettiin käyttää kuvien sijasta kirjaimia ja sanoja, kuten ristinmuotoisia monogrammeja.[9]

Keskiajalla sinettisormuksia käytettiin muun muassa kirjeiden aitouden todistamiseksi, kauppiaiden tuotteiden merkitsemiseksi ja kantajansa ammatin tai harrastuksen merkiksi. Kaiverrustaito elpyi 1200-luvulta alkaen ja saavutti huippunsa Italian renessanssissa. Sormuksista tuli jälleen koristeellisia, ja kuva-aiheena alettiin käyttää kirjainten ohella myös heraldiikkaa. Maalatun kuvion värit saatiin suojattua kuumalta vahalta 1400-luvulla kehitetyn kristallipinnoituksen avulla.[10]

Sinettisormusten käyttö väheni 1600-luvulla, kun niiden sijaan alettiin käyttää vyöltä roikkuvia kahvallisia sinettejä.[11] Sitä seuranneina vuosisatoina sineteistä tuli tarpeettomia, kun liimalliset kirjekuoret otettiin käyttöön ja kirjeet alettiin tunnistaa allekirjoituksella. Sinettisormuksia on kuitenkin pidetty koristeina senkin jälkeen nostalgisesta kiinnostuksesta antiikkiin ja keskiaikaan.[12]

Rakkauden, avioliiton ja ystävyyden sormus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sormuksia on käytetty avioliiton lupauksena ja ystävyyden merkkinä. Tätä tarkoitusta sormuksissa kuvataan usein niihin kaverretuilla symboleilla ja tekstillä.[13]

Antiikin Kreikassa annettiin lemmensormuksia, joskaan ei tiettävästi vihkisormuksia. Kuva-aiheena oli usein merimiessolmu, Eros, Afrodite tai Penelope. Lemmensormuksia käytettiin myös Roomassa. Kihlasormus otettiin käyttöön liike-elämässä käytössä olleen tavan pohjalta, jossa sopimukset vahvistettiin vaihtamalla sormuksia. Myös varhaiskristillinen kirkko hyväksyi sormuksen avioliittoon sitoutumisen merkiksi.[14]

Sormus, jossa kuva-aiheena kaksi toisiaan puristavaa kättä, suosittu kuva-aihe keskiajan vihkisormuksissa

Keskiajalla vihkisormusten suosikkiaiheeksi palasi jo Roomassa suosittu kaksi toisiaan puristavaa kättä. Sormuksiin kaiverrettiin usein jokin motto, kuten ”Sydämeni kuuluu sinulle”. Motto oli yleensä ranskaksi, joka oli rakkauden kieli. Renessanssin aikana suosioon nousi kahdesta erillisestä, toisiinsa kietoutuneesta renkaasta koostuva sormus. Sydän ja kädet olivat suosittuja kuva-aiheita keskiajalta eteenpäin. Rikkaiden vihkisormuksissa oli kallisarvoinen kivi, ja tavallisellekin naiselle vihkisormus saattoi olla hänen arvokkain esineensä.[15]

1800-luvun alussa alettiin käyttää vihkisormuksia, jonka kivien nimien alkukirjaimista muodostui nimi tai jokin lemmensana. Tyylistä riippumatta vihkisormukseen kaiverrettiin aina vihkipäivämäärä ja vihkiparin nimikirjaimet, ja vaimon lisäksi myös aviomies piti sitä aina sormessaan.[16]

Nykyaikaisia vihkisormuksia

1900-luvulla vihkisormuksista tuli pelkistettyjä ja kapeita platinasormuksia. Kihlasormukset säilyivät kuitenkin arvokkaina ja koristeellisina.[17]

Uskonnolliset ja taikauskon sormukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sormuksia on käytetty hurskauden merkkinä, pahan karkottajana ja kirkollisissa yhteyksissä. Muinaisessa Egyptissä sormuksissa kuvattiin usein jumalia tai niiden edustajia kuten pillerinpyörittäjää. Roomalaisissa sormuksissa oli usein jumalankuva onnea tuomassa. Pahaa karkotettiin esimerkiksi falloksen, sammakon tai merimiessolmun kuvilla.[18]

Kristityt ottivat kristillisin symbolein koristellut sormukset uskonnolliseen käyttöön jo varhain.[19] Sormukseen kaiverrettujen Kristuksen nimen tai nimikirjainten uskottiin keskiajalla suojaavaan kantajaansa. Sormuksia käytettiin myös esimerkiksi hurskauden osoituksena, memento morina ja muistona pyhiinvaellusmatkalta.[20]

Piispojen ja arkkipiispojen sormuksia

Roomalaiskatolisen kirkon paavi ja piispat käyttävät monenlaisia kallisarvoisia virallisia sormuksia. Episkopaalisten sormusten käyttö on vähentynyt 1960-luvulta alkaen, mutta maallikoilla on yhä tapana suudella kirkollisten arvohenkilöiden sormuksia samalla polvistuen heidän eteensä.[21]

Sormuksissa käytettiin entisaikoina tiettyjä kiviä amuletteina, joiden odotettiin tuovan onnea ja terveyttä. Nykyaikaan tästä tavasta on polveutunut käsitys kivien yhteydestä omaan syntymäaikaan.[22]

Muistosormukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amerikkalaisen jalkapallon pelaajan Joe Theismannin mestaruussormuksia

Tärkeiden henkilöiden ja merkittävien tapahtumien muistoksi saatetaan käyttää sormuksia.[23] Luokkasormus hankitaan usein Suomessa yhdessä muistoksi kouluajoista. Pohjois-Amerikassa joidenkin urheilusarjojen mestaruudesta annetaan muistoksi mestaruussormus.

Koristesormukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käärmeaiheinen roomalainen sormus

Muinaiset egyptiläiset eivät käyttäneet sormuksia nykyajan tapaan koristeina. Kreikassakin sormuksen puhdas koristekäyttö oli harvinaista. Hellenistisenä aikana keksittiin läpinäkyvä lasipinnoite kultakalvosta tehdyn kuvamotiivin ylle, sekä alettiin kiinnittää kauniita tai harvinaisia jalokiviä tai puolijalokiviä sormuksen yläosaan. Toisiinsa kietoutuvia käärmeitä alettiin käyttää koristeaiheena. Roomassa suosittiin raskaita kultasormuksia, joissa oli kalliita smaragdeja, ametisteja, helmiä ja granaatteja; joskus yksinään, joskus rykelminä ja joskus renkaan ympärillä.[24]

Bysantin ajalta ja pimeältä keskiajalta koristesormuksia on tunnetaan vain vähän. Myöhemmällä keskiajalla 1100-luvulta alkaen jalokivellä koristeltujen koristesormusten käyttö yleistyi Euroopassa. Kiviä käytettiin usein leikkaamattomina luonnollisessa kupumaisessa muodossaan. Helmet olivat erityisen suosittuja. Rengas muotoiltiin yleensä yksinkertaisesti, ja kivi oli kiinnitetty ulkonevaan jalustaan.[25]

Renessanssin aikana kultaseppien taidot nousivat huippuunsa, ja käsityöläiset käyttivät hienosti suunniteltuja sormuksia usein työnäytteinään kultaseppien kiltaan hakiessaan. Renessanssin sormukset olivat keskiajan pelkistettyihin sormuksiin verrattuna prameita, ja niissä yhdistyivät kuvanveistäjän tarkkuus ja taidemaalarin maku.[26]

Saksalainen timanttisormus 1700-luvulta

Koska timantti on kivistä kovin, timanttisormuksesta tuli avioliittovalassa luvatun uskollisuuden symboli.[27]

Koristesormusten renkaat saivat 1600-luvulla jälleen pelkistetymmän asun. Emalia käytettiin enää sormuksen reunoilla ja takaosassa, ja sormuksen veistokselliset piirteet katosivat. Pääosaan nousivat kivet, joita yhdistettiin kultaan, paitsi timantit, jotka alettiin yhdistää hopeaan. Pariisista tuli korusuunnittelun pääkaupunki. Sormuksia koristeltiin usein kameella.[28] Hiontatekniikoiden kehittyessä timantista tuli arvostetuin korukivi.[29]

Sormuksista alettiin 1700-luvun puolivälissä tehdä aiempaa sirompia ja elegantimpia rokokootyylin mukaisesti. Aiheina käytettiin usein kukkia, perhosia ja muita hyönteisiä sekä lehtiä, joihin kivet oli upotettu.[30]

Kameesormus 1700-luvun lopulta

Uusklassisen tyylin aikana 1770-luvun jälkeen sormuksista tuli symmetrisiä ja pelkistettyjä. Jalokiven ympärille upotettiin usein ruusu- tai briljanttihiottuja timantteja. Sormukset suurenivat ja niihin mahtui maalattuja tai kaiverrettuja kuvia maisemista tai jokapäiväisestä elämästä.[31]

1800-luvulla sormuksen ensisijaiseksi käyttömuodoksi oli tullut koristekäyttö, ja valikoima oli hyvin monipuolinen. Vuosisadan puoliväliin mennessä miehet olivat paljolti luopuneet sormusten koristekäytöstä, ja niitä näki enää naisten sormissa. 1860-luvulta alkaen sormusten mallit alkoivat vakiintua, ja asiakkaat kiinnittivät huomiota pääasiassa koristekivien arvoon. Vuosisadan lopussa art nouveau -tyyli toi sormuksiin vähäksi aikaa ihannoitua luonnonkuvausta. Art deco -tyylin mukaiset sormukset 1920-luvulla ja 1930-luvulla olivat suurikokoisia ja väreiltään rohkean kontrastisia. Platina oli renkaan materiaalina muodissa vuosien 1900 ja 1935 välillä, kunnes kulta palasi takaisin muotiin erivärisinä lejeerinkeinä.[32]

Toisen maailmansodan jälkeinen vaurastuminen on tuonnut laatusormukset entistä useampian naisten ulottuville. Merkittävimpiä sormusten valmistajia ovat esimerkiksi ranskalaiset Cartier, Boucheron, Chaumet, Mellerio, Van Cleef & Arpels ja Mauboussin, italialaiset Bulgari ja Buccellati, yhdysvaltalaiset Winston ja Tiffany sekä englantilainen Garrard. Modernit sormusvalmistajat käyttävät perinteisten materiaalien ohella myös titaania ja muoveja.[33]

Kultasormusten ympäristövaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kultasormuksen valmistus uudesta raaka-aineesta on satoja kertoja kuluttavampaa kuin kierrätetystä kullasta valmistetun sormuksen tekeminen. Uuden kullan tuotanto kuluttaa paljon luonnonvaroja. Sormusta varten saatetaan louhia kolme-neljä tonnia malmia, ja se käsitellään sähköllä ja puhtaalla vedellä. Kulta on periaatteessa ikuista, eikä romukullan työstämisessä synny hävikkiä. [34]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Scarisbrick, Diana: Rings: Jewelry of Power, Love and Loyalty. Thames & Hudson, 2007. ISBN 978-0-500-51364-4.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kielitoimiston sanakirjan verkkoversio: sormus. (Kotimaisten kielten keskuksen verkkojulkaisuja, 35.) Kotimaisten kielten keskus. ISSN 2323-3370.
  2. Ring Encyclopaedia Britannica. Viitattu 14.11.2018.
  3. Hans Biedermann: Suuri symbolikirja, s. 349–350. Suom. Pertti Lempiäinen. WSOY, 1993. ISBN 951-0-18537-X.
  4. Scarisbrick 2007, s. 9.
  5. Scarisbrick 2007, s. 9–10.
  6. Scarisbrick 2007, s. 12.
  7. Scarisbrick 2007, s. 17–18.
  8. Scarisbrick 2007, s. 23.
  9. Scarisbrick 2007, s. 24.
  10. Scarisbrick 2007, s. 28–39.
  11. Scarisbrick 2007, s. 42.
  12. Scarisbrick 2007, s. 51–56.
  13. Scarisbrick 2007, s. 59.
  14. Scarisbrick 2007, s. 59–61.
  15. Scarisbrick 2007, s. 66–82.
  16. Scarisbrick 2007, s. 100.
  17. Scarisbrick 2007, s. 108–111.
  18. Scarisbrick 2007, s. 121–128.
  19. Scarisbrick 2007, s. 130.
  20. Scarisbrick 2007, s. 140–145.
  21. Scarisbrick 2007, s. 153–157.
  22. Scarisbrick 2007, s. 148–151.
  23. Scarisbrick 2007, s. 153–187.
  24. Scarisbrick 2007, s. 227.
  25. Scarisbrick 2007, s. 234, 237.
  26. Scarisbrick 2007, s. 241.
  27. Scarisbrick 2007, s. 302.
  28. Scarisbrick 2007, s. 247.
  29. Scarisbrick 2007, s. 311.
  30. Scarisbrick 2007, s. 253.
  31. Scarisbrick 2007, s. 260–265.
  32. Scarisbrick 2007, s. 269, 276–290.
  33. Scarisbrick 2007, s. 292.
  34. Kupari, Ritva: Uusi sormus, vanha kulta Suomen luonto. 11/2003. Helsinki: Suomen luonnonsuojeluliitto. Viitattu 26.10.2009.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]