Sinfonia nro 4 (Sibelius)
Jean Sibeliuksen sinfonia nro 4 a-molli op. 63 on vuonna 1911 valmistunut neliosainen sinfonia. Neljäs sinfonia on Sibeliuksen tuotannon merkittävimpiä teoksia. Sinfonia sisältää paljon ekspressiivisiä elementtejä, ja sen onkin katsottu olevan Sibeliuksen henkilökohtaisin sinfonia. Sibelius itsekin nimitti sävellystään "psykologiseksi sinfoniaksi". Erik Tawaststjernan mukaan sinfoniaan vaikuttivat aikakauden syvyyspsykologiset virtaukset, ja hän luonnehtii neljättä sinfoniaa "erääksi psykoanalyyttisen aikakauden merkittävimmistä dokumenteista".[1] Kuuluisaksi on tullut myös Elmer Diktoniuksen antama lisänimi "pettuleipäsinfonia".[2]
Teos sijoittuu aikakaudelle, jolloin Sibelius oli kurkunpäänleikkauksen vuoksi pidättäytynyt suurilta intohimoiltaan sikareilta ja alkoholilta kahdeksaksi vuodeksi (1908–1916). Kauden teokset ovatkin suurelta osin tummanpuhuvia. Neljännen sinfonian syntyyn on saattanut vaikuttaa myös Kolille vuonna 1909 tehty matka, vaikka kantaesityksen musiikkiarvostelija "Bis" Wasenius sai Sibeliuksen närkästymään Waseniuksen tehtyä Kolista sinfonian ohjelmallisen sisällön. Sinfonian kantaesitys oli Helsingissä 3. huhtikuuta 1911; säveltäjä johti Helsingin kaupunginorkesteria. Kantaesityksessä teos sai hämmentyneen vastaanoton. Ensimmäisen levytyksen tekivät Leopold Stokowski ja Philadelphian orkesteri vuonna 1932.
Teoksen osat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Tempo molto moderato, quasi adagio – Adagio – Tempo I – Adagio – Tempo I
- Allegro molto vivace – Tranquillo – Doppio più lento
- Il tempo largo
- Allegro
Häilyvä tunnelma virittyy heti tritonus-intervallin leimaamissa ensimmäisissä tahdeissa. Vasta sellon mietteliäs soolo vakiinnuttaa tonaliteetin a-molliin. F-duurissa alkava scherzo-osa käynnistyy oboen leikkisällä teemalla. Myöhemmin musiikki muuttuu dissonoivaksi ja ristiriitaiseksi. Kolmas osa (Il tempo largo) on Sibeliuksen ehkä vaikuttavin hidas sinfoniaosa. Musiikki kasvaa aforistisista aiheista tuskaisiin huipennuksiin intensiteetin noustessa kerta kerralta. Finaali alkaa leikkisästi toisen osan mieleen tuoden. Musiikki kuitenkin kehittyy eri sävellajien väliseksi kamppailuksi ja sisältää materiaalia keskeneräisestä orkesterilaulusta Korppi (Edgar Allan Poe). Kooda henkii vahvaa kuolemanläheisyyttä.[3] Sinfonia päättyy jousien raskaisiin a-molli-sointuihin.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Tawaststjerna, Erik (1989): Jean Sibelius 3, s. 239, 265. Helsinki: Otava. ISBN 951-1-10416-0
- ↑ Parmet, Simon (1962): Sävelestä sanaan: Esseitä, s. 94. Helsinki: WSOY.
- ↑ Tawaststjerna, Erik (1989): Jean Sibelius 3, s. 264–265.