S-300

S-300 voitonpäivän paraatissa Punaisella torilla vuonna 2009.

Ohjuslavetti tuliasemassa.

S-300 (ven. С-300 «Фаворит», Nato-raportointinimi SA-10 Grumble) on venäläisen Almaz-Antein valmistama ilmatorjuntaohjussarja. Järjestelmän ensimmäiset mallit otettiin käyttöön vuonna 1978 ja viimeisimmät 1997 (S-300 PMU2).

S-300-järjestelmään kuuluu komentopaikka/johtokeskus, tutkia sekä tuliasemaosat.

Kehitystyö ja eri versiot

Ensimmäinen S-300-sarjan malli oli S-300P. Seuraava malli, S-300PT, hyväksyttiin sotavarustukseen vuonna 1978. Siihen kuului komentopaikka, taistelunjohtokontti ja laukaisupatteri, jossa oli korkeintaan 12 ohjuslavettia ja 4 laukaisuvalmistelukonttia. S-300PS oli vientimalli, millä oli versiot S-300PM, S-300PMU1, S-300PMU2 "Favorit".

S-300PT oli tarkoitettu lähinnä kiinteisiin tuliasemiin sijoitettavaksi. Komentopaikat on sijoitettu rekan kuljettamaan konttiin ja ohjukset puoliperävaunuihin. Yksikkö voidaan suojata maavallein. Ensimmäiset ohjukset sijoitettiin tukikohtiin vuonna 1980. Vuonna 1987 toiminnassa oli yli 80 yksikköä, jotka ryhmitettiin tärkeimpien kaupunkien ja teollisuuskeskusten ympäristöön. Lähes puolet näistä oli Moskovan ympärillä.

S-300 pysyi pitkään salaisuutena. Se esiteltiin suomalaiselle ryhmälle marraskuussa 1989 varuskunnassa Moskovan ulkopuolella ja näytettiin julkisesti voitonpäivänparaatissa 1990, jolloin sen sai NATO-koodinimen SA-10 Grumble.

Järjestelmän tutka oli vaiheistettuantenninen ja koostui digitaalisesti ohjattavista osista. Ohjuslavetille oli neljä ohjusta, jotka laukaistiin pystysuoraan. Ohjuksena oli yksivaiheinen, kiinteää polttoainetta käyttävä 5V55K, jossa on 133 kg:n taistelukärki. Ohjus on erittäin nopea (6,0 mach tai 2 000 m/s).

Järjestelmää kehitettiin edelleen. Muutaman vuoden kuluttua tuli käyttöön liikkuvampi, ajoneuvoihin sijoitettu S-300PS. Komentopaikka ja tutka sijoitettiin MAZ-543-kuorma-autoon ja ohjusyksiköt MAZ-543M-alustalle.

Uusi ohjusmalli 5V55R otettiin käyttöön vuonna 1981. Siinä on moderni ohjausmenetelmä (tutkatähtäin tai track-via-missile), jossa ohjuksen hakupään tutkalaitetta käytetään loppuvaiheessa maalin määrittämiseen ja ohjuksen ohjaamiseen. Aikaisemmassa ohjusmallissa oli vain perinteinen komento-ohjaus. Samalla suurin torjuntaetäisyys kasvoi 75–90 km:iin.

S-300PT modernisoitiin liikkuvaksi 1980-luvun puolivälissä, jolloin syntyi malli S-300PT-1.

Persianlahden sodan jälkeen tuli käyttöön S-300PM, jonka sarjavalmistus alkoi 1990. Siinä mukaan tuli uusi Fakelin suunnittelema 48N6-ohjus (vientiversio 48N6Je). Parannetun tutkan ansiosta suurin maalin nopeus nousi 8,4 machiin, mikä mahdollisti myös ohjustorjunnan. Malli S-300PMU (SA-10f) esiteltiin 1992 vientimarkkinoita varten.

S-300PMU-2 Favorit (SA-20) tuli käyttöön 1997. Siinä oli mahdollisuus uuden 200 km:n kantaman 48N6Je2 -ohjuksen käyttöön. Tuliyksikössä on 3D-maalinosoitustutka 96L6Je. 40N6-ohjussarja nousee avaruuteen ennen sukeltamistaan maaliaan kohti ja saavuttaa hypersoonisen nopeuden. Ohjus voi havaita tutkallaan jopa 5 metrin korkeudessa lentäviä kohteita. 40N6DM-ohjuksella on 250 km kantama. Sarjan uusin versio S-300PMU-3/S-400 Triumf sai nimen S-400. Sen torjuntaetäisyydeksi on ilmoitettu 400 kilometriä.

S-300V4 tuli käyttöön 2010-luvulla. Se käyttää samoja teknologioita kuin S-400. S-300V4 on kalliimpi kuin S-400, mutta telaketjullisen ajoneuvoalustansa ansiosta liikkuvampi. Ampumatoimintaan siirtymisaika on lyhyempi ja teho risteily- ja ballistisia ohjuksia vastaan parempi.

Lokakuussa 2022 yhdysvaltalaislähteet kertoivat S-300V4-järjestelmän ampuneen alas ukrainalaisen ilmayliherruushävittäjä Su-27:n ja rynnäkköhävittäjä Su-24:n 217 kilometrin etäisyydeltä niiden ollessa hyökkäämässä Belgorodin alueelle Venäjälle. Tämä rikkoi S-400-järjestelmän ennätyksen maaliskuulta 2022, jolloin ukrainalainen Su-27 tuhottiin 150 kilometrin etäisyydeltä.

Käyttö muissa maissa

S-300 on saavuttanut myös ulkomaisten ostajien suosiota. Kiina osti 12 S-300PMU-divisioonaa 1,14 miljardin dollarin kaupalla 1996 ja 2001. Vuonna 2004 ja 2006 Kiina osti 16 divisioonaa lisää 2 miljardin kaupalla.

Muita ostajia ovat Algeria (4 divisioonaa 2007), Kypros (2 divisioonaa 1997), mutta ohjukset siirrettiin Kreetalle Turkin vastalauseiden jälkeen. Vietnam (2 divisioonaa 2003), Kazakstan (8 divisioonaa 2000), ja Valko-Venäjä (4 divisioonaa 2006).

Yhdysvallat osti ilmeisesti yhden järjestelmän 200 miljoonan dollarin hintaan vuonna 2004 Kroatiasta, joka oli saanut sen epätäydellisenä haltuunsa vuonna 1995.

Ohjustentorjuntaohjus S-300V

Erillinen kehityssuunta on S-300V, joka on tarkoitettu taktisten ballististen ohjusten torjuntaan. Malli tuli maavoimien ilmatorjuntajoukkojen käyttöön, kun muut S-300:n mallit oli tarkoitettu Neuvostoliiton ilmapuolustuksen (PVO) käyttöön. S-300V hyväksyttiin käyttöön 1983. Uudempi malli S-300V esiteltiin 1988.

S-300V esiteltiin ensimmäisen kerran julkisesti 1992 Moskovassa Mosaeroshou-92-näyttelyssä. Länsimaissa ilmatorjuntaohjus sai koodinimen SA-12A Gladiator ja ohjustentorjuntaohjus S-12B Giant.

S-300V on sijoitettu T-80-panssarivaunun alustalle rakennettuihin tela-ajoneuvoihin. Järjestelmässä on kolme tutkaa: 3D-koherenttipulssitutka Ozbor-3, joka havaitsee hävittäjän kokoisen maalin 150 km:n päästä, Scud-tyyppisen ohjuksen 115 km:n päästä ja Lance-tyyppisen 95 km:n päästä. Pershing-ohjuksien havaitsemiseksi on senttimetrialueen 3D-erikoistutka Imbir. Tulenjohtoon puolestaan on monikanavainen senttimetrialueen 3D-koherenttipulssitutka 9S32. Ohjuksia on kahta eri mallia: pelkästään aerodynaamisia maaleja vastaan 9M83 9A83-lavetilla ja ballistisia maaleja vastaan 9M83. 9M83-ohjuksen massa on 5 800 kg ja sen nopeus 2 500 m/s tai 7,5 mach.

Lähteet

• S-300PMU / SA-N-6 SA-10 Grumble GlobalSecurity.org. 11.5.2016. Viitattu 25.8.2007. (englanniksi)
• Lappi, Ahti: Ilmatorjunta kylmässä sodassa, s. 401–409. Helsinki: Ilmatorjuntasäätiö, 2003. ISBN 951-95594-4-2

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta S-300 Wikimedia Commonsissa