Otto Ahmala
Otto Johannes Ahmala (8. toukokuuta 1898 Oulu – 23. maaliskuuta 1972) oli suomalainen jääkäriluutnantti, joka teki myöhemmän työuransa armeijan palveluksessa.[1][2]
Perhetausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ahmala oli kotoisin työväenluokkaisesta perheestä. Hänen isänsä oli kirvesmies Kustaa Ahmala ja äitinsä Sofia Kaakinen. Isä oli työväenliikkeen aktiivi ja Oulun työväenliikkeen merkkihenkilöitä, joka toimi myös SDP:n kansanedustajana. Sisällissodan aikana Kustaa Ahamala oli Työväen pääneuvoston jäsen ja hänet tuomittiin myöhemmin valtiopetoksesta vankeuteen.[1][2] Otto Ahmalan veli Kössi Ahmala oli työväenkirjailija, jonka valkoiset teloittivat sisällissodan loppuvaiheessa Viipurissa.
Otto Ahmalan puoliso oli Lempi Tenhovaara.[1][2]
Opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ahmala kävi kansakoulun ja työskenteli liikeapulaisena Oulussa ennen siirtymistään sotilasuralle. Puolustusvoimain palveluskoirien koulutus- ja käyttökursseille hän osallistui vuosina 1941, 1946 ja 1947.[1][2]
Jääkäriaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ahmala liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 14. helmikuuta 1915, 4. komppaniasta hänet siirrettiin 9. heinäkuuta 1917 2. konekiväärikomppaniaan. Hän otti osaa ensimmäisen maailmansodan taisteluihin Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella.[1][2]
Suomen sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Katso myös: Suomen sisällissota
Ahmala saapui takaisin Suomeen aliupseeriksi ylennettynä jääkärien pääjoukon mukana 2. helmikuuta 1918. Suomen sisällissotaan hänet komennettiin 5. jääkäripataljoonan konekiväärikomppanian kiväärinjohtajaksi, josta edelleen 5. huhtikuuta 1918 alkaen 10. jääkäripataljoonaan joukkueenjohtajaksi. Ahmala otti osaa Tampereen ja Viipurin valloituksiin.[1][2]
Sisällissodan jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ahmala jäi sodan jälkeen puolustusvoimien palvelukseen aluksi 3. jääkärirykmenttiin 3. konekiväärikomppaniaan koulutusaliupseeriksi. Vuonna 1919 hän otti osaa ns. "Rajajoen kahakoihin". Hänet siirrettiin 13. tammikuuta 1921 Pioneeripataljoona 2:een joukkueenjohtajaksi (yksikön nimi muutettiin myöhemmin Rautatiepataljoonaksi). Ahmala toimi pataljoonassa myös aliupseerikurssien koulutusaliupseerina sekä 12. joulukuuta 1923 – 1. maaliskuuta 1925 pataljoonan teknillisen varaston hoitajana. Hänet komennettiin 30. huhtikuuta 1926 2. komppaniaan vääpeliksi, komppaniassa hän toimi myös joukkueenjohtajana. Suomenlinnan paikalliskomppaniaan hänet siirrettiin 2. syyskuuta 1927. Rannikkotykistörykmentti 1:een hänet komennettiin 1. huhtikuuta 1928, toimien siellä 2.lk:n työvelvollisten vääpelinä. 25. heinäkuuta hän siirtyi samaisen rykmentin muonitusmestariksi. Otto Johannes Ahmala erosi puolustusvoimista 13. heinäkuuta 1936, mutta palasi takaisin ja työskenteli muonavarikko 2:n varastomiehenä vuodesta 1938.[1][2]
Talvi- ja jatkosota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Talvisotaan Otto Ahmala osallistui 2. Armeijakunnan Elintarvikemakasiinin päällikön apulaisena, josta hänet myöhemmin siirrettiin samoihin tehtäviin 1:een Armeijakuntaa. Välirauhan aikana hän toimi ylimääräisenä varastonhoitajana Elintarvikevarikko 2:ssa. Jatkosotaan hän osallistui varastonhoitajana ja myöhemmin varikkokomppanian päällikkönä Elintarvikevarikko 2:ssa. Sotien jälkeen hänet siirrettiin reserviin ja hän siirtyi Keskusvarikko 1:n palvelukseen, josta tehtävästä hän jäi eläkkeelle vuonna 1961. Otto Ahmala on haudattu Hämeenlinnaan.[2]
Luottamustoimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ahmala toimi Jääkäriliiton Hämeenlinnan alaosaston sihteerinä vuodesta 1950 alkaen.[1][2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen laitoksen julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ylennykset ja kunniamerkit .svg){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
      |
|