Oluttupavallankaappaus
| Oluttupavallankaappaus | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 Hitlerin kapinallisia Münchenin raatihuoneen edustalla
| |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
|
| |||||||||
| Komentajat | |||||||||
|
|
| ||||||||
| Vahvuudet | |||||||||
|
3 000 |
100 | ||||||||
| Tappiot | |||||||||
|
16 |
4 poliisia | ||||||||
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
Oluttupavallankaappaus (saks. Hitlerputsch, Hitler-Ludendorff-Putsch ja Bierhalleputsch) oli Adolf Hitlerin johtaman kansallissosialistisen puolueen vallankaappausyritys 8.–9. marraskuuta 1923 Münchenissä Saksassa.
Baijerin pääkaupungissa Münchenissä oli ollut poliittisesti vilkasta aina ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheista asti. Ääriliikkeiden voimistuessa tasavaltaa kannattaneen kansanosan ääni jäi pimentoon. Kaupungissa oli separatisteja, jotka kannattivat Baijerin erottamista Saksasta ja jotkut jopa halusivat liittää osavaltion Itävaltaan. Kommunistit halusivat Baijerin yhtyvän maailmanvallankumoukseen. Myös äärioikeisto oli muodostanut omia ryhmiään, joista 1920-luvun alussa Adolf Hitlerin johtama kansallissosialistinen puolue keräsi nopeimmin kannatusta.
Triumviraatti
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Baijerin triumviraatti
Baijerin pääministeri Eugen Ritter von Knilling nimitti Gustav Ritter von Kahrin valtionkomissaariksi diktaattorin valtaoikeuksilla vuonna 1923. Kahr muodosti triumviraatin yhdessä Baijerin valtionpoliisin päällikön eversti Hans von Seisserin ja armeijan kenraalin Otto von Lossowin kanssa. Triumviraatti vastusti natseja periaatteessa, mutta käytännössä joutui ottamaan heidät huomioon poliittisena tekijänä. Triumviraatti kaavaili yhdessä Adolf Hitlerin ja kenraali Erich Ludendorffin johtamien natsien kanssa vallankaappausta ja uuden hallituksen muodostamista. Hitler ei ollut kuitenkaan tyytyväinen triumviraatin ehdotuksiin kaappauksen jälkeisestä vallanjaosta. Triumviraatti riitaantui Berliinin kanssa ja alkoi suunnitella vallankaappausta koko maassa. Uusissa suunnitelmissa natseille jäi vähemmän sijaa ja Kahrin johtama triumviraatti otti etäisyyttä Hitleriin.
Vallankaappaus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hitlerin suuresti ihailema fasistijohtaja Benito Mussolini kaappasi vallan Italiassa vuonna 1922. Inspiroituneena Mussolinin menestyksestä hän päätti ottaa vallankaappauksen johdon omiin käsiinsä. Hänen luonteeseensa kuului päätöksenteon venyttäminen, mutta tällä kertaa hän pani kaiken impulsiivisesti yhden kortin varaan.[1]
Osavaltiohallinnon johtajan Gustav Ritter von Kahrin pitäessä suurta kokousta müncheniläisessä oluttuvassa Bürgerbräukellerissä Hitler hälytti SA:n piirittämään talon ja keskeytti kokouksen tarkoituksenaan pakottaa triumviraatti toimimaan natsijohtoisen vallankaappauksen puolesta.[1]
Hitlerin poistuessa vartijaksi jäi kenraali Erich Ludendorff, jonka hyväuskoisuuden vuoksi triumviraatti pääsi pakenemaan ja hälyttämään armeijan vallankaappaajia vastaan. Natsit kokoontuivat mielenosoituskulkueeseen, jonka marssin aseistautunut poliisi keskeytti. Seuranneessa tulituksessa Hitler loukkaantui henkivartijansa vetäessä hänen käsivartensa sijoiltaan. 16 SA-miestä kuoli ja suuri osa natsijohtajista pakeni maasta tai pidätettiin seuraavina päivinä.[2] Hitler pakeni Ernst ja Helene Hanfstaenglin huvilaan, jossa Helene kertomansa mukaan esti Hitleriä ampumasta itseään.[1]
Oikeudenkäynti
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hitlerin oikeudenkäynti venyi pitkäksi, mutta natsit saivat heitä sympatisoineelta tuomarilta rikoksen laatuun nähden vain vähäiset tuomiot. Hitler sai lisäksi tuoda poliittisia ajatuksiaan julki ulkomaisen lehdistön seuratessa aitiopaikalta. Huhtikuussa 1924 hänet tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen, mutta ehdonalaisuutta hän saattoi hakea jo puolen vuoden kuluttua.[1]
Myöhemmin Kahr toimi Baijerin oikeusistuimen puheenjohtajana muutaman vuoden, kunnes vetäytyi eläkkeelle. Pitkien puukkojen yönä 30. kesäkuuta 1934 SS-miehet kaappasivat ja murhasivat Kahrin kostoksi hänen toiminnastaan natseja vastaan oluttupavallankaappauksen yhteydessä.
Kaappausyrityksessä kuolleet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Baijerin poliisi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Friedrich Fink
- Nikolaus Hollweg
- Max Schobert
- Rudolf Schraut
NSDAP
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Max Erwin von Scheubner-Richter oli yksi varhaisista NSDAP:n johtajista ja ideologeista.[3] Hän oli myös yhdessä Alfred Rosenbergin kanssa Venäjän emigranttien perustaman Aufbau Vereinigungin johtaja. Marssilla hän meni käsikynkkää Hitlerin ja Rosenbergin kanssa. Saadessa luodin keuhkoonsa hän kaatui ja vetäisi samalla Hitlerin oikean olkapään sijoiltaan. Hän oli ainoa korkean tason puoluejohtaja, joka kuoli kaappausyrityksessä. Taisteluni kirjassa Hitler mainitsee hänen olleen ainoa korvaamaton menetys puolueelle. Kirjan ensimmäinen osa onkin omistettu hänelle ja muille kaappausyrityksessä kuolleille. Hän oli syntynyt 21. tammikuuta 1884 Riiassa.[4] [5][6][7][8]
- Andreas Bauriedl oli hatuntekijä. Hän oli syntynyt 4. maaliskuuta 1879 Aschaffenburgissa. Ollessaan marssilla ja saadessaan kuolettavan osuman vatsaansa hän kaatoi lipunkantaja Heinrich Trambauerin ja kaatui lipun päälle. Hänen verensä sotki lipun, mistä tuli NSDAP:n reliikki, Verilippu.[9][10][7][5][8]
- Felix Alfarth oli kauppias. Hän oli opiskellut tukkumyyntiä Siemens-Schuckertilla ja muutti Müncheniin 1923 aloittaakseen työnsä. Hän syntyi 5. kesäkuuta 1901 Leipzigissa.[11][7][5]
- William Ehrlich oli pankkivirkailija ja syntynyt 8. elokuuta 1894.[7][5]
- Anton Hechenberger oli kelloseppä ja syntynyt 28. syyskuuta 1902.[7][5][5]
- Oskar Körner oli liikemies ja syntynyt 4. tammikuuta 1875 Ober-Peilaussa.[7][5][8]
- Wilhelm Wolf oli liikemies ja syntynyt 19. lokakuuta 1898.[7][5][8]
- Klaus von Pape oli liikemies ja syntynyt 16. elokuuta 1904 Oschatzissa.[7][5][8]
- Karl Kuhn oli ravintolan hovimestari ja syntynyt 7. kesäkuuta 1875.[7][5][8]
- Karl Laforce oli insinööriopiskelija. Hän oli nuorin kaappausyrityksessä kuollut ja oli syntynyt 28. lokakuuta 1904.[7][5][8]
- Kurt Neubauer oli palvelija ja syntynyt 27. maaliskuuta 1899 Hopfengartenissa, Kreis Bernbergissä.[7][5][8]
- Theodor von der Pfordten oli asianajaja ja sotainvalidi ensimmäisestä maailmansodasta. Hän oli vanhin kaappausyrityksessä kuollut ja oli syntynyt 14. maaliskuuta 1873 Bayreuthissa.[7][5][8]
- Johann "Hans" Rickmers oli entinen ratsuväen kapteeni. Hän oli syntynyt 7. maaliskuuta 1881 Bremenissä.[7][5][8]
- Lorenz Ritter von Stransky oli insinööri ja syntynyt 14. maaliskuuta 1889.[7][5][8]
- Theodor Casella oli pankkivirkailija ja puolisotilaallisen Reichskriegsflaggen jäsen. Muista poiketen ei kuollut marssilla vaan Sotaministeriön valtauksessa.[12] Hän oli syntynyt 8. elokuuta 1900.[7][5][8]
- Martin Faust oli pankkivirkailija ja puolisotilaallisen Reichskriegsflaggen jäsen. Muista poiketen ei kuollut marssilla vaan Sotaministeriön valtauksessa.[12] Hän oli syntynyt 4. tammikuuta 1901.[7][5][8]
Weimarin tasavallan viranomaiset kielsivät hautaamasta kaappausyrityksessä kuolleita kansallissosialisteja yhteishautaan. Puolueen noustua Saksassa yksinvaltaan kaikki kuusitoista uudelleenhaudattiin vuonna 1935 Münchenin Königsplatz-aukion laidalle rakennettuihin kahteen hautamuistomerkkiin, Ehrentempel-kunniatemppeleihin. Toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaiset miehitysjoukot palauttivat vuonna 1945 vainajat tavallisiin hautoihin. Kunniatemppelit tuhottiin vuonna 1947.[13]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Louis L. Snyder: Encyclopedia of the Third Reich. Wordsworth Editions, 1998. ISBN 1-85326-684-1
- John Toland: Hitler. Wordsworth Editions, 1976. ISBN 1-85326-676-0
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d Toland: Hitler s. 146–177
- ↑ Snyder: Encyclopedia... s. 20–21
- ↑ Michael Kellogg. The Russian Roots of Nazism: White Émigrés and the Making of National Socialism, 1917–1945, Cambridge University Press, 2005, ISBN 9780521070058 http://www.sscnet.ucla.edu/soc/groups/scr/kellogg.pdf
- ↑ Toland, John. Adolf Hitler: The Definitive Biography. New York: Anchor Books, 1976 p. 170 ISBN 0-385-42053-6
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q Adolf Hitler. Taisteluni. F. Eher Nachf. 1925
- ↑ Balakian, Peter. The Burning Tigris: The Armenian Genocide and America's Response. New York, HarperCollins, 2003 p. 407 ISBN 0-06-055870-9
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p Third Reich film about the commemoration of the anniversary of the March to Feldherrnhalle - 9. November 1936 https://www.youtube.com/watch?v=z6Zq5AhhY1c
- ↑ a b c d e f g h i j k l m Jay W. Baird: To Die for Germany. Heroes in the Nazi Pantheon, 1992.
- ↑ Jay W. Baird: To die for Germany. Heroes in the Nazi pantheon. Indiana University Press 1992, ISBN 0-253-20757-6, S. 259
- ↑ Hilmar Hoffmann, The Triumph of Propaganda: Film and National Socialism, 1933-1945, Volume 1, pp.20-22.
- ↑ Christian Zentner, Friedemann Bedürftig (1991). The Encyclopedia of the Third Reich. Macmillan, New York. ISBN 0-02-897502-2
- ↑ a b Ernst Röhm. Die Geschichte eines Hochverräters, Franz Eher Verlag. München 1928.
- ↑ Eero Kuparinen: ”Tavoitteena loistava menneisyys – klassismi Hitlerin Saksassa”, s. 197–200 teoksessa Kivettyneet ihanteet? Klassismin nousu maailmansotien välisessä Euroopassa (toim. Marja Härmänmaa & Timo Vihavainen). Atena, Jyväskylä 2000.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Oluttupavallankaappaus Wikimedia Commonsissa
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- David King: Hitlerin oikeudenkäynti: Vallankaappausyritys 1923 ja Natsi-Saksan nousu (suomentanut Ilkka Rekiaro). Otava, Helsinki 2017. Alkuteos The Trial of Adolf Hitler: The Beer Hall Putsch and the Rise of Nazi Germany (2016). ISBN 978-951-1-31625-1