Ernst Hanfstaengl

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ernst Hanfstaengl

Ernst Franz Sedgwick (”Putzi”) Hanfstaengl (2. helmikuuta 1887 München6. marraskuuta 1975 München) oli Adolf Hitlerin taloudellinen ja henkinen tukija Saksan kansallissosialistinen työväenpuolueen varhaisina vuosina. Myöhemmin hänestä tuli puolueen lehdistöpäällikkö.[1]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ernst Hanfstaengl oli varakkaan kustantajan Edgar Hanfstaenglin ja hänen amerikkalaisen vaimonsa poika. Ensimmäisen maailmansodan ajan hän vietti Yhdysvalloissa, josta hän palasi Saksaan vuonna 1919. Vierailtuaan eräässä Hitlerin varhaisista puhetilaisuuksista Hanfstaengl vaikuttui syvästi. Hän liittyi kansallissosialistisen puolueen jäseneksi ja järjesti varainkeräyksen, jonka avulla Völkischer Beobachter voitiin hankkia puolueen pää-äänenkannattajaksi. Hanfstaengl otti osaa epäonnistuneeseen oluttupavallankaappaukseen 8. marraskuuta 1923. Hän pakeni Itävaltaan, Salzburgiin. Hanfstaenglin vaimon Helene Hanfstaenglin (o.s. Niemeyer) kerrotaan kätkeneen Hitlerin kaappausyrityksen jälkeen vähäksi aikaan miehensä maatilalle Uffingiin. Hanfstaenglin oman kertomuksen mukaan hänen vaimonsa onnistui estää Hitlerin itsemurha ennen tämän pidättämistä. Kertomusta ei ole koskaan vahvistettu puolueettomasta lähteestä, mutta useat historioitsijat pitävät sitä silti uskottavana.[1] Hanfstaenglin historian alan väitöskirja Europa und das belgisch-bairische Tauschprojekt im 18. Jahrhundert valmistui 1929[2].

Hanfstaengl säilytti läheiset suhteensa Hitleriin, ja vuonna 1931 hänestä tuli kansallissosialistisen puolueen ulkomaanosaston lehdistöpäällikkö. Syyskuussa 1932 hän valmisteli Hitlerin ja Winston Churchillin salaisen tapaamisen Müncheniin – hän oli ystävystynyt Churchillin pojan Randolph Churchillin kanssa. Hitlerin viime hetken kieltäytymisen takia tapaaminen jäi toteutumatta. Seuraavina vuosina Hanfstaengl käytti ulkomaisia yhteyksiään parantaakseen Hitlerin kuvaa ulkomailla. Vuonna 1934 natsien pitkien puukkojen yön aikana suorittama puhdistus järkytti Hanfstaenglia ja sai hänet kyseenalaistamaan natsijohdon arvoja, minkä johdosta hän alkoi vieraantua Hitleristä.[1]

Maaliskuussa 1937 Hanfstaengl lähti yllättäen Saksasta. Hitler oli lähettänyt Hanfstaenglin Espanjaan hoitamaan salaista diplomaattitehtävää, kuten hänelle sanottiin, ja hänelle oli annettu käsitys, että onnistuminen tehtävässä parantaisi viilenneitä välejä Hitleriin. Hanfstaengl oli kuitenkin vakuuttunut, että Hitler aikoi salamurhata hänet ja hän matkusti Sveitsiin, kun kone oli tehnyt pakkolaskun. Hän tapasi poikansa Egonin Zürichissä ja matkusti hänen kanssaan Britanniaan. Hanfstaenglin vaimo Helene jäi Saksaan ja profiloitui Hitlerin kritiikittömänä tukijana. Myös Helene Hanfstaengl muutti Saksasta Yhdysvaltoihin ennen sodan alkua. Toisen maailmansodan alettua britit internoivat Ernst Hanfstaenglin. Vuonna 1940 hänet lähetettiin vankileirille Kanadaan. Helmikuussa 1941 hän kuuli poikansa liittyneen Yhdysvaltain armeijaan. Hän päätti siirtyä auttamaan liittoutuneita ja lupasi kirjoittaa Saksan vastaisia artikkeleita. Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt tunsi hänet Harvardin ajoilta, ja hänen pyynnöstään Hanfstaengl siirtyi vuonna 1942 Yhdysvaltoihin. Hän työskenteli salaisessa tiedusteluhankkeessa saksalaisen radioviestinnän tulkkina ja analyytikkona sekä avusti tutkijoita natsijohtajien psykologisessa profiloinnissa. Sodan jälkeen Hanfstaengl palasi Saksaan ja julkaisi muistelmansa Zwischen Braunem und Weissem Haus (Ruskean ja valkoisen talon välissä).[1][3]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Peter Conradi: Hitlerin uskottu, Rooseveltin avustaja. Ernst Hanfstaenglin uskomaton elämä. (Hitler’s Piano Player. The Rise and Fall of Ernst Hanfstaengl, Confidante of Hitler, Ally of FDR, 2004.). Suom. Maikki Soro. Helsinki: Minerva, 2015. ISBN 978- 952-312-129-4.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Adam, Thomas: Germany and the Americas: O-Z, s. 477–480. ABC-CLIO, 2005. ISBN 1851096280.
  2. Conradi, s. 109
  3. Conradi, s. 270