Muinainen suomalainen sotavarustus
Muinainen suomalainen sotavarustus käsittää aseet ja sotavarusteet jotka olivat käytössä Suomen esihistoriallisena aikana.
Nuorempi roomalaisaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nuoremmalla roomalaisajalla (150/200–375/400) aseet olivat muodoltaan skandinaavisia. Toisaalta Suomen ja Viron tarhakalmistoalueilta ei ole tehty aselöytöjä joten näiden alueiden asetyyppejä ei tunneta. Oulun Kaakkurin röykkiökalmistosta on löytynyt Pohjois-Suomen ainoa roomalaisaikainen miekka.[1]
Kansainvaellusaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kansainvaellusajalta (375/400–550/600) Suomesta tunnetaan keihäänkärkiä, kilvenkupuroita ja harvinaisia miekkoja. Yleisesti ottaen niissä on vahva skandinaavinen leima. Ajanjakson miekka- ja kilvenkupuralöydöt on yhdistetty paikallisiin suurtalonpoikiin ja soturieliittiin, joka piti ylläpiti kontakteja niin Suomen alueen sisällä kuin myös ulkopuolella. Kansainvaellusajan lopulla miekka- ja kilpihautauksista on päätelty kontaktien suuntautuneen Länsi- ja Keski-Eurooppaan, jolloin suomalaisia kävi mahdollisesti palvelemassa sikäläisissä sotajoukoissa.[3]
Merovingiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Merovingiajan (550/600–800/825) aselöydöille on löydetty vastineita Gotlannista ja Keski-Ruotsista. Merovingiajan alussa käyttöön tuli kilven lävistämiseen tarkoitettu paikallinen muunnelma mannereurooppalaisesta ango-keihäästä. Merovingiajan loppupuolella 500–700-luvuilla Suomessa kehittyi omaperäisiä asetyyppejä. Keihäänkärjet olivat paikallista tuotantoa ja niiden koristelu viittasi yhteyksiin Itä-Baltiaan.[5] Isonkyrön Pukkilan polttovenehautauksesta on löytynyt osia lintukuvioisesta kypärästä.[6]
Viikinkiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Viikinkiaikana (800/825–1100) suomalaiset soturit käyttivät pääaseenaan keihäitä. Miekka oli vauraiden ase. Leveäteräinen sotakirves eli tappara yleistyi 1000-luvulla. Tärkein suojavaruste oli puinen ja nahkainen kilpi. Kilvissä ei ilmeisesti enää viikinkiajalla käytetty rautakupuraa tai muita metalliosia. Itämeren alueella on tehty rengas- ja lamellipanssareita ja rautakypäriä. Niihin liittyvät löydöt ovat kuitenkin harvinaisia, koska niitä ei laitettu hautoihin. Suomen alueelta näitä löytöjä ei ole tehty. Todennäköisesti käytössä oli nahkaisia suojavarusteita.[8]
Jouset olivat osa sotavarustusta, mutta niistä ei löytöjen puuttuessa tiedetä juurikaan. Fennoskandian alueella tuli myöhäisrautakauden aikana yksinkertaisen pitkäjousen rinnalle käyttöön myös niin sanottu suomalais-ugrilainen jousi, joka oli tehty useasta eri puuosasta. Suomessa kyseinen jousi tunnetaan Viitasaaren järvilöydöstä sekä Paltamon suolöydöstä. Varsijousi levisi Itämeren alueelle myöhemmin 1200-luvulla saksalaisten ristiretkeläisten mukana.[8]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Georg Haggrén, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet. Gaudeamus, 2015. ISBN 978-952-495-363-4.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Muinaisuutemme jäljet, s. 243, 248
- ↑ kädensija; kilven kädensija www.finna.fi. Viitattu 2.12.2017.
- ↑ Muinaisuutemme jäljet, s. 253–254
- ↑ ango; suomalainen ango www.finna.fi. Viitattu 28.2.2020.
- ↑ Muinaisuutemme jäljet, s. 268–269
- ↑ Muinaisuutemme jäljet, s. 267
- ↑ KM 8656:H47:5 tappara; Esinekuva www.finna.fi. Viitattu 29.11.2017.
- ↑ a b Muinaisuutemme jäljet, s. 292