Tarhakalmisto

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämän artikkelin tai sen osan kieliasua on pyydetty parannettavaksi.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin kieliasua.
Kroggårdsmalmenin tarhakalmisto Karjaalla.

Tarhakalmisto (vir. tarandkalme, ruots. tarandgrav, engl. tarand grave) on hautaustapa, joka yleistyi Virossa myöhäispronssikaudelta lähtien. Tarhakalmistossa ruumis, joko poltettuna tai polttamattomana, asetettiin paljaan maan pinnalle suurien kivien muodostamaan suorakaiteen muotoiseen tarhaan. Ruumis tai sen jäännökset peitettiin pienillä kivillä, minkä jälkeen tarhan päälle kasattiin tasainen kiviröykkiö. Usein tarhakalmiston alkuna on yksittäinen tarha, jonka viereen on rakennettu lisää tarhoja. Usein tarhat kulkevat harjanteen huippua pitkin poikittain. Suuret tarhakalmistot lienevät kuuluneet samalle talolle tai suvulle. Tarhoja esiintyy myös yksittäisinä.[1]

Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarhakalmistoja on eniten Virossa, mutta niitä on myös muutama Pohjois-Latviassa, itäisessä Keski-Ruotsissa ja Lounais-Suomessa. Pitkään käyty keskustelu Ruotsissa ja Virossa tarhakalmistojen alkuperästä jatkuu edelleen. Björn Feltin kannattaa varovaisesti Viroa ja hän korostaa Ruotsin kuuden varhaisen tarhakalmiston eräitä itäisiä piirteitä sekä esittää muitakin maahanmuuttoon viittaavia merkkejä Keski-Ruotsissa. Suomessa Unto Salo katsoo, että balttien kauppaverkoston asemat ovat näkyneet maahanmuuttajien asuinpaikkojen yhteyteen tehtyinä, omaa perinnettä seuraavina, hautauksina.[2][3][4] Tarhahautaus lienee siten alkujaan pohjoisvirumaalainen perinne.

Virossa ja Latviassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virossa ja Pohjois-Latviassa on tunnistettu noin 500 tarhakalmistoa. Kalmistoja on suhteellisen tasaisesti ympäri maata, poikkeuksena Länsi-Viro ja Itämeren saaret, joista tarhakalmistoja löytyy hyvin vähän. Arkeologi Valter Lang on arvioinut, että Virossa asui tarhakalmistojen rakentamisen aikaan noin 30 000 asukasta, ja tarhoja rakensivat noin kymmenen hengen perheyhteisöt. Tämän perusteella tulisi odottaa noin 3 000 tarhakalmistoa. Todennäköisesti kaikki asukkaat eivät siten käyttäneet tarhakalmistoja hautauksiin. On mahdollista, että osa viljelytiloista hautasi kuolleet jäsenensä tavalla, joka ei ole jättänyt arkeologisia merkkejä.[5]

Tutkija Harri Mooran mukaan tarhakalmistot kehittyivät Pohjois-Virossa kirstuhaudoista, joissa vainajat haudattiin laakakivikirstuihin, jotka ympäröitiin laajalla kivirakennelmalla. Hautaustavalla kunnioitettiin tärkeiden esi-isien tai päälliköiden muistoa. Monet tarhakalmistot ovat sisältäneet tai sijoittuneet lähelle kirstuhautoja, joten sama yhteisö olisi muuttanut hautausperinnettään.[6]

Moora on antanut yleisiä mittoja tarhakalmistoille. Ne olivat tyypillisesti 7–10 metriä pitkiä ja 1,5–6 metriä leveitä. Tarhakalmistot aseteltiin siten, että niiden sivu suuntautui pohjois-etelä-suuntaisesti. Kuhunkin tarhakalmistoon on kuulunut yleensä 2–15 erillistä tarhaa. Uusia vainajia haudattiin 200-500 vuoden aikana, ja vuosien 100 jaa. ja 500 jaa. välillä. tapa oli Virossa erittäin yleinen.[6]

Tarhahautauksen kehitysvaiheita voidaan esitellä rautakauden eri vaiheiden puitteissa. Virossa esiroomalainen rautakausi ajoitetaan 500 eaa. − 50 jaa.[7] ja roomalainen rautakausi 50−450 jaa.[8]

Vanhempi esiroomalainen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset tarhakalmistot Virossa ja Pohjois-Latviassa.[9][10]

Virossa oli vanhemmalla esiroomalaisella rautakaudella käytössä pronssikautinen hautaustapa, jossa vainaja laskettiin polttamatta paasiarkkuun eli kivikirstuun. Aluksi kivikirstuhautaan haudattiin vain yksi vainaja, mutta sitten tapa vaihtui vanhemman rautakauden jälkeen tavaksi sijoittaa uudet vainajat paasiarkun ja ympäröivän kivetyksen väliin. Tänä aikana tuli käyttöön varhainen tarhakalmisto uutena hautaustapana. Vainajan alue merkittiin nelikulmikkaalla kivirivillä tai kivimuurilla, jonka rinnalle sijoitettiin toinen vainaja omaan tarhaan ja niin edelleen. Hauta-alue eli tarha olivat alussa epäsäännöllisen muotoisia, täytettyinä pienemmillä kivillä ja rakennettuina kiinni toisiinsa kennomaisiksi ryhmiksi. Hautakentän kennojen lukumäärä vaihteli muutamasta tarhasta pariin kymmeneen. Vanhimmat tarhat olivat kooltaan pieniä eli noin 3,5×2,5 metriä. Varhaiset hautaukset saattoivat olla sekatyyppisiä, kun ne tehtiin vahan paasiarkun päälle tai hautaan tehtiin vielä uusia kiviarkkuja. Vainajat asetettiin hautaan polttamatta ruumiina. Hauta-antimet olivat vähäiset, mutta haudoista on löydetty muun muassa aseita, koruja ja keramiikkaa. Tällaisia hautoja on löydetty muun muassa Kundan Hiienmäestä, Länsi-Viron Kőmsista, Tallinnan läheltä Ilmandusta sekä Rannamoisasta, Kureveresta, Vohmassa, Kurnassa, Jabarassa ja Tonijassa.[11][2][12]

Edellä kuvattujen hautausten rinnalla oli käytössä myös suuria säännöllisen muotoisia tarhakalmistoja tai yksi suuri tarha. Tällaisiin hautoihin haudattiin useita ihmisiä poltettuina tai polttamattomina. Näissä tarhoissa oli tarkoituksena luoda perheen tai suvun yhteishauta, jossa vainajien jäännökset tuhottiin ja sekoitettiin keskenään. Tarhan käytössä ilmeni yhteisön yhteishenki, jonne vainajat sijoitettiin jäännösten asettamisella. Tällaisia suuria tarhoja on tutkittu Tőugussa Länsi-Virunmaalla, Poansessa, Tőnijan Tuulingumägissä.[11]

  • Tőugun tarhakalmiston vanhin osa, hautua II, on alle 10 metriä halkaisijaltaan oleva pyöreän muotoinen kivetys, jossa on sisälle jätetty ihmisen kokoinen syvennys eli kirstu. Kirstuun on haudattu suvun jäsen tai useita jäseniä. Tämän hautauksen radiohiiliajoitus osuu ajalle 800−560 eaa. Kaivauksissa huomattiin, että kirstun viereen oli tehty sivuhauta, joka on ollut myöhäisempi lisäys. Jatkoksi edellisille on Tőugussa rakennettu viiden tarhan rivistö, jossa oli jokaisessa jälkiä useasta ruumishautauksista ja jota alettiin rakentaa esiroomalaisen rautakauden alussa. Ympyrärakennelma on jäänyt suorakulmioksi rakennetun ja sivuiltaan noin kahdeksanmetrisen tarhan sisälle. Se on ilmeisesti rakennettu viimeiseksi. Sen muodostivat kalkkikivilaatat, jotka oli koottu graniittikivien päällä. Esinelöytöjä ovat vain rannerengas, pronssilankaa ja rautaveitsen jäänne. Eteläpäästä tarhaa löytyi kaksivuotiaan lapsen jäänteet ja muualta vielä seitsemän muuta ruumishautaa. Yhden kulmakiven alta löytyi vastasyntyneen lapsen luut.[2]

Nuorempi esiroomalainen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoremmalla esiroomalaisella kaudella hautoihin saatettiin lisätä hauta-antimiksi vainajan veitsiä ja kirveitä. Henkilökohtaisia esineitä olivat rautaiset- ja pronssiset korut. Näistä kuuluisimmat olivat paimensauvaneulat, rautaiset rannerenkaat ja ohimokorut. Aikakaudelle sijoittuvat myös erityiset nuora- ja kampaleimaiset kalkkisekoitteiset keraamiset astiat. Monet esinetyypit ovat muotia Itämeren etelärannikoilta. Tällaisia hautapaikkoja on tavattu muun muassa Tallinnan läheltä Väon Kangusta ja Rannamőisasta sekä vielä Koillis-Viron Arknasta.[13]

Roomalainen kausi Virossa ja Pohjois-Latviassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyypillinen tarhakalmisto Virossa.

Vanhemmalla roomalaisajalla, noin 0−100 jaa., Viron ja Pohjois-Latviaan alkoi levitä uusi hautatyyppi, niin sanottu tyypillinen tarhakalmisto. Peltoaukean keskellä oleviin kukkuloiden huipulle alettiin haudata kylän väkeä. Tapa levisi Koillis-Virosta alueen keskiosiin ja Pohjois-Latvian uusi tapa saavutti 100-luvun lopulla. Luoteis-Viroon tapa levisi vasta 200-luvulla. Saarenmaalla on vain muutama tyypillinen tarhakalmisto. Ne poikkeavat varhaisista tarhoista siten, että kivitykset ovat säännöllisen muotoisia, haudat on asemoitu pohjois-eteläsuuntaan, tarhat sijoitettiin itä-länsi-suuntaan toisiinsa nähden ja yksittäisistä hautauksista luovuttiin yleisesti. Ulkomuuri kivettiin huolellisesti, mutta sisäpuoli huolimattomammin. Tarha yleensä täytettiin kivillä. Saman perhekunnan vainajien jäännökset sekoittuivat aiemmin haudattujen kanssa eli hauta oli yhteishauta.[8]

Haudan materiaalit vaihtelivat saatavuuden mukaan. Pohjois-Virossa kivet olivat kalkkikivilaattoja ja täytteenä käytettiin maaston irtokiviä. Etelä-Virossa ja Pohjois-Latviassa kivetyksiin käytettiin vain pyöristyneitä suuria kiviä. Myös tarhan koko vaihteli. Pohjois-Virossa leveys oli 2−4 metriä ja pituus 5−8 metriä. Kaakkois-Virossa mitat olivat suurempia, jopa 12,5 metriä pitkiä ja 8 leveitä. Kun uutta tarhaa tehtiin edellisen rinnalle, käytettiin yhtä reunaa pohjana ja lisättiin vain kolme muuta sivua. Näin jatkaen kalmistorivistä saattoi tulla jopa kymmeniä metriä pitkä. Kundassa on 150 metriä pitkä tarhakalmistorivi. Tarhaan saatettiin jättää "oviaukkoja" ja onkin uumoiltu, että tasaisen kivipohjan päälle on voitu rakentaa "kuolleiden talo". Todisteita tällaisista ei ole.[8]

Tyypillisissä tarhakalmistoissa on runsaat hauta-antimet, mikä kompensoi löydettyjen asuinpaikkojen puutetta. Yhteisöt, jotka hautauksia tekivät, olivat pieniä. Yhteen tarhaan hautasi keskimäärin 5−10 hengen perhekunnat. Arvoesineet löytyvät yleensä tarhan keskiosista, kun taas saviastiat ja luunjätteet sen reunoilta. Tämä saattaa viitata uhrisyöminkeihin. Vainajien kourut sijoitettiin tarhaan ja tämän vuoksi niistä tiedetään paljon. Myös henkilökohtaisia esineitä haudattiin, kuten partaveitsiä, luukampoja ja pinsettejä. Sekä korut että muut esineet taivutettiin tai hakattiin pilalle ennen hautaamista.[8]

Tarhoihin hautaaminen väheni roomalaisen rautakauden loppupuolella. Siltä ajalta tunnetaan vain noin 150 tarhakalmistoa, kun muilla tiloilla alettiin käyttää muita hautaamistapoja. Noin 30 tilaa tiedetään jatkaneen hautaamista tämänkin jälkeen.[14]

Kansainvaellusaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noin 30 maatilaa jatkoi hautaamista kansainvaellusajan alussa. Useimmat näistä 30 tilasta sijaitsivat Pohjois-Virossa. Tarhat Viimsi I ja II saivat vainajia tasaiseen tahtiin aina noin 500 jaa. saakka. Tõrman tarhaan haudattiin noin 100 − 500 jaa., Nurmsin tarhaan Järvamaalla haudattiin 200 jaa. alkaen aina esiviikinkiajalle asti ja sekä Iilan että Toila I tarhaan haudattiin viikinkiajalle asti. Näillä harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta tapa lopulta katkesi. Kului useita satoja vuosia ennen kuin joihinkin tarhoihin alettiin haudata uudestaan. Tarhojen uudelleenkäytöstä ei kuitenkaan muodostunut mitään tapojen valtavirtaa.[14]

Roomalaisajan lopussa esineiden pano hautaan Virossa loppui. Kansainvaellusajalta tiedetään vain muutama hauta-anti, mutta 600−700 jaa. aloitettiin hauta-antien laitto uudelleen. Tapaa käytettiin Luoteis-, Koillis- ja Keski-Virossa. Uudet hautaustavat syrjäyttivät tarhakalmistot Virosta viikinkiaikaan tultaessa.[15]

Ruotsissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsista on löytynyt muutama tarhakalmisto Mälarenin ympäristöstä Itäisestä Uplannista ja Södermanlandista. Näistä vain joitakin on toistaiseksi tutkittu. Vaikka tarhakalmistoja on eniten juuri Virossa, on Ruotsista saatu yllättäen vanhimmat radiohiiliajoitukset. Niiden mukaan tarhoja alettiin tehdä Täbyssä 1 500 eaa. ja neljästä muuta haudasta olisi löydetty nuoremman pronssikauden esineistöäkin. Tämä haastaa erään käsityksen, että hautatyyppi olisi levinnyt Ruotsiin Virosta, sillä Virosta ei ole löytynyt yhtä vanhoja tarhoja.[6]

Nuorempi pronssikausi ja vanhempi rautakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset tarhakalmistot Ruotsissa, joita on kuusi, ovat rakenteeltaan vielä epäsäännöllisiä. Monissa tarhoissa oli suorakaiteen muotoisia tarhoja, mutta joukossa oli myös ovaaleja, pyöreitä, kolmiomaisia ja epäsäännöllisiä tarhoja. Suorakulmaisia oli yli puolet tarhoista. Osa vainajista polttohaudattiin ja osa haudattiin ruumishautaan. Ruumis kaivettiin kuoppaan, mutta päälle rakennettiin tarha.[2]

  • Täbyn kalmisto (Raä118) sijaitsee Täbyn keskustassa Upplandissa. Sitä tutkittiin vuosina 1962−1967. Kaivauksissa paljastui kolme kalmistoa, joista suurin oli kooltaan 18×3 metriä, toinen 5×4 metriä ja pienin vain 2×1 metriä. Suurin sisälsi kymmenen tarhaa, toinen kaksi tarhaa, ja viimeinen oli yksinäinen tarha. Suurin tarhasto oli asemoitu itä-länsi-suuntaan, kuten useimmat virolaiset vastineet. Tarhojen reunakivet oli aseteltu suorakulmaiseen muotoon, ja koko tarhastoa kiersi vielä yhtenäinen kivirivistö isompia kiviä. Ruumishaudat olivat noin kaksi metriä pitkässä, 0,5−0,8 metriä leveässä ja 0,6 metriä syvässä etelä-pohjois-suuntaisessa kuopassa, joka sijaitsi tarhan keskiosassa. Kuoppa oli hautaamisen jälkeen peitetty ylöskaivetulla moreeniaineksella, ja tarhaan oli tämän jälkeen kerätty paksu kerros pikkukiviä. Tarhojen reunoilta löytyi kolmesta haudasta hampaita ja osasta haudoista keramiikan sirpaleita. Ne voivat olla uhrilahjoja, mutta asiasta ei ole varmuutta. Suuren tarhaston eteläpuolelta löytyi yksinäishauta, jolla oli 2×1-metrinen soikea kivikehys. Haudan kivireunuksen ulkopuolelta löytyi ruukunsirpaleita ja palanutta hiiltä, jolle radiohiiliajoitus antoi paloajankohdaksi 1 500 eaa. Suuren tarhaston pohjoispuolelta kymmenen metrin päästä tavattiin kahden tarhan kokonaisuus, johon oli haudattu ruumis. Itäisen tarhan pohjalta löytyi tummunutta kiveä ja hiilenpaloja, joille radiohiiliajoitus antoi ajankohdaksi 1 500 eaa.. Tarhan länsireunalta löytyi ruukunsirpaleita ja kolme hevosen hammasta.[6] Koska radiohiiliajoitukset voivat olla aiemman asutuksen maahan jääneestä jätteestä, on niihin luottamiseen esitetty arveluita.[6][16][2]
  • Albyn kalmisto Botkyrkassa (Raä119, tutkittu vuosina 1970−71) Södermanlandissa oli 8 tarhan kalmisto, jonka mitat ovat 16×7 metriä. Alby muistuttaa monia Virolaisia tarhastoja. Sillä on selkeitä tarhoja reunakivineen ja tarhoista 5 on suorakulmaisia. Muut ovat muun muotoisia eli yksi nelikulmainen, yksi kolmio ja viimeinen puoliympyrä. Tarhasto sijaitsee mäen harjalla reunakivet pohjois-etelä-suunnassa. Tarhojen koko on tyypillinen, alkaen 2,5−3,5 metristä jopa 4−5 metriin. Siitä tutkittiin 6 polttohautaa ja yksi ruumishauta, ja se ajoitettiin esineiden perusteella pronssikauden ja rautakauden vaihteeseen, mutta radiohiiliajoitus antoi 270 jaa. eli roomalainen rautakausi.[2][16]
  • Östertäljessä (Raä179, tutkittu vuonna 1973) Södermanlandissa on kahden tarhan kalmisto, jonka ulkomitat olivat 1,4×1,8 metriä ja nelikulmaisia muodoltaan. Tarhat olivat esineettömiä, mutta yhdestä paikasta löytyi luita. Hauta on ilmeisesti ajoitettu keramiikan perusteella myöhäiselle pronssikaudelle tai vanhemmalle rautakaudelle.[2]
  • Ulleråkerin kalmisto Simtunassa Upplannissa tutkittiin vuosina 1930−32 , jolloin todettiin 45×9 metriä suuruinen pohjois-eteläsuuntainen tarhakalmisto. Kivetykset olivat ladottu niin, että tarhojen väliset rajakivetykset, joita tyypillisessä tarhassa aina on, puuttuivat täällä. Kalmistosta todettiin vain yksi varma hautaus rivistön eteläpäässä. Kyseessä oli polttohauta, josta löytyi partaterä pronssikauden V periodilta. Pohjoispäässä löydettiin kirves, pronssinen keihäänkärki ja pronssitikari. Neljä esinettä ajoitettiin tyypin mukaisesti pronssikauden II periodille.[6]

Upplannissa tunnetaan myös Hammarbyssa (Raä126) ja Österåkerissa (Raä474) olevat kaksi tarhakalmistoa. Hammarbyssä on 11 tarhaa (16×3 metriä) ja Österåkerissa 4 tarhaa (7×4 metriä). Näissä ei havaittu polttohautauksia ja haudat olivat löydöttömiä.[2]

Roomalainen rautakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Gärtunassa (Raä4, tutkittu vuonna 1973) Östertäljessä Södermanlandissa on kaksi tarhastoa, joissa on 12 ja 8 tarhaa. Niiden ulkomitat ovat vastaavasti 8,5×9 metriä ja 10×8 metriä. Toinen tarha oli rakennettu kaksiriviseksi ja tarhat erottuivat selkeästi toistaan suurilla kivetyksillä. Tarhat oli kivetty pienillä kivillä tiiviisti ja maa-aineksen joukosta löydettiin palaneita luita. Ruumishaudasta tehtiin yksi epävarma havainto. Hauta-anteja olivat pinsetti, spiraalineula, kaularengas ja rannerenkaita, kaikki pronssia. Toinen tarhasto muodostui suorakulmaisista tarhoista, jotka oli sijoitettu riviin. Neljä tarhaa näkyivät selvästi, mutta loput neljä erottuivat epävarmasti. Palaneita luita löytyi ja yksi epävarma pohjois-etelä-suuntainen ruumishauta. Pohjoisesta tarhasta löydettiin pronssinen kaularengas. Läheltä tutkittiin roomalaisen rautakauden loppupuolen kalmisto, joten paikka oli pitkään asuttu. Radiohiiliajoitukset sijoittavat haudat ainakin roomalaiselle rautakaudelle ja kansainvaelluksen kaudelle.[2][16]
  • Smedbyssä Hammerbyssä Upplannissa tutkittiin kalmisto vuonna 1953. Paikalta paljastui 11×2,5-metrinen, pohjois-etelä-suuntaan asemoitu kalmisto, josta ei havaittu tarhojen välisiä kiviaitoja. Vaikka tarhoja ei huomattu, pidetään sitä vastaavana rakenteena. Kaivauksissa löydettiin palanutta luuta ja pronssineula, joka ajoitetaan rautakauden alkuun.[6]
  • Skälbyn tarhakalmisto Hammerbyssa tutkittiin 1969. Se on kooltaan 16×3 metriä ja asemoitu luode-kaakkoon ja siinä on 11 tarhaa. Ne on ladottu epäsäännöllisesti ja edustavat roomalaista rautakautta ja kansainvaellusaikaa. Lähellä on lisäksi vendel-aikaan sijoittuva suuri kalmisto, joten paikkaa on asutettu pitkään.[6]

Mahdollisia tarhakalmistoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osa löydetyistä kivilatomuksista voidaan tulkita muuksi hautatraditioksi, ellei tarhakalmiston piirteitä esiinny riittävästi. Siksi Hallundan kalmisto Botkyrkassa Södermanlandissa jää epävarmaksi. Siinä oli kolme nelikulmaista hautaa kiinni toisissaan, mutta ei tarhoista tuttua välirakennetta. Sen asemointi oli myös poikkeavasti itä-länsi-suuntainen.[16] Hauta ajoittuu kuitenkin sopivasti tarhakalmistojen ajalle 270 jaa., mutta kalmistoon hautaamisen kokonaiskestosta ei kaivauksissa selvinnyt mitään.[2]

Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa rautakausi jaetaan seuraaviin vaiheisiin. Esiroomalainen kausi ajoitetaan 500 eaa.− 0 jaa., vanhempi roomalainen kausi 0 − 200 jaa., nuorempi roomalainen kausi 200 − 400 jaa. ja kansainvaellusaika 400 − 550/600 jaa.. Roomalaisen kauden vuodet vaihtelevat eri teksteissä hieman.[17]

Suomessa tarhakalmistoja esiintyy Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Uudellamaalla.[1]

Esiroomalaisella kaudella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset tarhakalmistot saattoivat ilmestyä Suomeen jo esiroomalaisella kaudella, koska haudoista löydetyt esineet ajoitetaan Suomessa myöhempään aikaan kuin muualla. Asiasta ei kuitenkaan ole vielä akateemista yksimielisyyttä.[2]

Roomalainen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kroggårdsmalmenin kalmisto Raaseporissa (ent. Karjaa) Uudellamaalla on kuuluisin tarhakalmisto Suomessa. Sitä kaivettiin vuonna 1932 ja 1937. Kalmisto mahtui 40×20 metrin kokoiselle alueelle, jossa havaittiin neljä tarhaa. Tarhat I ja II olivat luode-kaakko-suuntaiset ja tarhojen muodot olivat epäsäännöllisen soikeita ja matalia 610 metriä pitkiä kivetyksiä. Niihin oli haudattu 5−7 ruumista ja ne sisälsivät hauta-antimina koruja, työkaluja ja aseita. Vaikuttaa siltä, että kalmiston I vainaja oli kääritty tuoheen. Alueen luoteisosan tarhat III ja IV, josta löydettiin vastaavasti 7−9 ruumishautaa ja 3−4 hautaa. Hauta-antimien laatu oli samantyyppinen.[18] Osa haudoista olivat pohjois-etelä-suuntaisia ja ne ajoitettiin vanhemmalle roomalaiselle rautakaudelle.[6][2][4]
  • Penttalan kalmisto sijaitsee 250 metrin päästä Kokemäenjoen rannasta loivassa rinteessä Nakkilassa Satakunnassa. Kaivaukset suoritettiin vuosina 1910−12, jolloin hahmottui 32×8−10 metrin kokoinen tarhasto. Kenttäkalmiston vieressä oli rivi arkkumaisia tarhoja, joissa oli ilmeisesti ruumishautoja ja runsaasti koruja, työkaluja ja aseita. Ne ajoittuivat tyylinsä perusteella vanhemmalle roomalaiselle rautakaudelle, mutta joitakin nuoremman rautakauden esineitä löytyi myös.[19] Toisissa yhteyksissä Penttalan vanhin materiaali ajoitettaisiin esiroomalaiselle rautakaudelle.[2][20][3]
  • Korvalan kalmisto Sauvossa Varsinais-Suomessa tutkittiin 1996−999, jolloin paljastui moreenikukkulan laelta sorakuopan vierestä tarhasto, jossa oli ainakin 24 ruumishautaa tarhoissa ja paasiarkuissa. Paasiarkut olivat syvällä maassa, mutta tarhan hautaukset lähellä maanpintaa. Hauta-alueen koko oli noin 6−8×9 metriä. Hauta-antimet olivat erittäin runsaat.[21][22]
  • Savemäen kalmisto sijaitsee Laitilassa Varsinais-Suomessa. Sitä on kaivettu vuosina 1953, 1955 ja 1978. Kalmisto sijaitsi moreeniharjanteella ja käsitti hautaröykkiön, nelisivuisen latomuksen, pieniä tarhoja, reunakivellisen röykkiön ja maantasaista kalmistokivetystä. Hautojen löydöistä on päätelty, että kalmistoa käytettiin vanhemman roomalaisen rautakauden loppupuolella eli 100 jaa. − 200 jaa..[23]
  • Pikku Linnanmäen kalmistoalue sijaitsee sora- ja hiekkaharjun laella Porvoossa ja sen kalmistoa tutkittiin vuosina 1966−67. Käyttöaikanaan paikka oli Porvoonjoen suussa oleva saari. Tasatun kivetyksen alta löytyi merkkejä 9 ruumishautauksesta, mutta esineistön perusteella kalmistossa on ollut 14−16 hautausta. Osa haudoista olivat polttohautauksia. Haudat ajoitetaan pääasiassa vanhimmalle roomalaiselle rautakaudelle, mutta joukossa on myös nuoremman roomalaisajan hautoja. Hauta-antimet olivat runsaita ja joukkoon mahtui muun muassa koruja ja työvälineitä.[24][6][2]
  • Rajakalmiston alue Kuminaisissa Porissa sijaitsee kangasmetsän loivalla harjanteella, jossa on 5 röykkiötä ja kivilatomusta, jotka olivat kaikki hautoja. Rakennelmien rakennusaineina olivat laattakiviä ja soraa ja yhdessä röykkiössä todettiin paasiarkku ja yhdessä tarharakennelmia. Haudoista löydettiin rauta- ja pronssiesineitä ja palanutta ja palamatonta luuta.[25]

Muita kuuluisia tarhakalmistoja ovat muun muassa Koskenhaka Piikkiössä[26][6], Parkkali Porissa[27][28] ja mahdollisesti Dåvits Espoossa[29][2], Sonkkila Laitilassa[30], Riitasaari Laihialla[31] Levola tai Karimaa Noormarkussa Porissa[32][27].

Tarhojen uudelleenkäyttö myöhemmällä ajalla Virossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monissa tarhoissa on tehty niin sanottuja jälkihautauksia tarhakalmistojen yleisen käyttövaiheen jälkeen. Maatilan väki oli tarhahautauksen lopettamisen jälkeen alkanut haudata vainajansa toisella tapaa jonnekin muualle. Joskus vainajat haudattiin tarhan lähelle, mutta uutta tapaa, vaikkapa kiviröykkiöhautausta käyttäen. Toisilla tiloilla perheen hautausta ei tunneta, koska se on esimerkiksi kuoppahautaus, josta jää vähän merkkejä maan pinnalle ja on sen takia havaitsematta.[14]

Myöhemmin, ehkä jopa satoja vuosia myöhemmin, tilan väki tekeekin hautaamisensa vanhaan tarhaansa. Syyt uudelleenkäytön alkamiselle ovat epäselvät. Ehkä syntyi tarve uudistaa katkennut side myyttisiin esivanhempiinsa suorittamalla hautaukset heidän tunnettuun tarhaansa.[14]

Joitakin uudelleen käyttöön otettuja tarhoja voidaan mainita. Saarenmaalla Liiva-Putlan tarhaan haudattiin myös kansainvaellusajalla ja Etelä-Virumaan Sammastessa Kirikumäen tarhaan haudattiin esiviikinkiajalla, viikinkiajalla sekä rautakauden loppuun asti. Esiviikinkiajalla hautauksia tehtiin muun muassa Lagedi V:een ja Lagedi IX:een sekä Prestiin Rebalassa Harjumaalla. Samaan aikaan haudattiin myös Aseriin Länsi-Virumaalla sekä vielä Kurna IA:an ja Kurna IB:en Tallinnassa (yksittäistarhoja). Esimerkkejä tunnetaan vielä muitakin.[14]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kriiska, Aivar & Tvauri, Anders: Viron esihistoria. Suomentanut Oittinen, Hannu & Tvauri, Anders. Porvoo: SKS, 2007. ISBN 978-951-746-879-4.
  • Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista. Vammala: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-000-4.
  • Modin, Monica: Tarandgravar i Täby. Fornvännen, 1973, 68. vsk, s. 65–70. Tukholma, Ruotsi: Riksantikvarieämbetet. ISSN 0015-7813. Artikkelin verkkoversio (pdf). Viitattu 15.1.2013. (ruotsiksi)
  • Bennett, Agneta: Nyupptäckta svenska tarandgravar. Fornvännen, 2000, 70. vsk, s. 59–67. Tukholma, Ruotsi: Riksantikvarieämbetet. ISSN 0015-7813. Artikkelin verkkoversio (pdf). Viitattu 16.1.2013. (ruotsiksi)
  • Takala, Hannu: Arkeologian harrastajan opas. Helsinki: Kirjayhtymä, 1992. ISBN 951-26-3733-2.
  • Lang, Valter: The Bronze and Early Iron Ages in Estonia. sarjasta Estonian Archaeology (nro 3). Tarto: Tarton Yliopisto, 2007. ISBN 978-9949-11-726-0. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 17.1.2013). (englanniksi)
  • Lang, Valter: Traceless death. Missing burials in bronze and iron age Estonia. Estonian Journal of Archaeology, 2011, 15. vsk, nro 2, s. 109–129. Tallinna, Tarto, Viro: Estonian Academy of Sciences. ISSN 1736-7484. Artikkelin verkkoversio (pdf). Viitattu 19.1.2013. (englanniksi)
  • Tvauri, Andres: The Migration Period, Pre-Viking Age, and Viking Age in Estonia. sarjassa Estonian Archaeology 4. Tarto: Tarton Yliopisto, 2012. ISBN 978-9949-19-936-5. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 17.1.2013). (viroksi)
  • Feldt, Björn: Tarandgravar : en ny gravtyp i en tid av förändrade samhällsstrukturer. Fornvännen, 2003, 98. vsk, s. 13–25. Tukholma, Ruotsi: Riksantikvarieämbetet. ISSN 0015-7813. Artikkelin verkkoversio (pdf). Viitattu 5.1.2013. (ruotsiksi)
  • Seger, Tapio: The Plague of Justinian and Other Scourges. Fornvännen, 1980, 77. vsk, s. 184–197. Tukholma, Ruotsi: Riksantikvarieämbetet. ISSN 0015-7813. Artikkelin verkkoversio (pdf). Viitattu 7.1.2013. (ruotsiksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b Takala, Hannu: Arkeologian harrastajan opas, 1992, s. 50–53
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Feldt, Björn: Tarandgravar, Fornvännen, 2003
  3. ↑ a b Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista, 2008, s.119
  4. ↑ a b Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista, 2008, s.133
  5. ↑ Lang, Valter: Traceless death, 2011
  6. ↑ a b c d e f g h i j k Modin, Monica: Tarandgravar i Täby, Fornvännen, 1973
  7. ↑ Kriiska & Tvauri: Viron esihistoria, 2007, s.117
  8. ↑ a b c d Kriiska & Tvauri: Viron esihistoria, 2007, s.130–139
  9. ↑ Lang, Valter: The Bronze and Early Iron Ages in Estonia, 2007, s.170 ja 192
  10. ↑ Ciglis, Jānis: Ancient temple ornaments in Latvia. Archaeologia Baltica, 2011, s. 48–56. Klaipėda, Liettua: Klaipėda University. ISSN 1392-5520. (englanniksi)
  11. ↑ a b Kriiska & Tvauri: Viron esihistoria, 2007, s.120–124
  12. ↑ Lang, Valter: The Bronze and Early Iron Ages in Estonia, 2007, s.218
  13. ↑ Kriiska & Tvauri: Viron esihistoria, 2007, s.125–129
  14. ↑ a b c d e Tvauri, Andres, 2012, s.
  15. ↑ Kriiska & Tvauri: Viron esihistoria, 2007, s.164–165
  16. ↑ a b c d Bennett, Agneta: Nyupptäckta svenska tarandgravar, Fornvännen, 2000
  17. ↑ Museovirasto: Rautakauden jaksot
  18. ↑ Muinaisjäännösrekisteri: Kroggårdsmalmen Kulttuuriympäristön palveluikkuna kyppi.fi. 24.1.1997. Museovirasto. Viitattu 15.1.2013.
  19. ↑ Muinaisjäännösrekisteri: Penttala Kulttuuriympäristön palveluikkuna kyppi.fi. 29.12.1999. Museovirasto. Viitattu 15.1.2013.
  20. ↑ Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista, 2008, s.123
  21. ↑ Muinaisjäännösrekisteri: Korvala Kulttuuriympäristön palveluikkuna kyppi.fi. 12.4.2001. Museovirasto. Viitattu 16.1.2013.
  22. ↑ Museovirasto: Korvalan hoito
  23. ↑ Muinaisjäännösrekisteri: Savemäki Kulttuuriympäristön palveluikkuna kyppi.fi. 18.2.2011. Museovirasto. Viitattu 16.1.2013.
  24. ↑ Muinaisjäännösrekisteri: Pikku Linnamäki Kulttuuriympäristön palveluikkuna kyppi.fi. 17.2.2011. Museovirasto. Viitattu 15.1.2013.
  25. ↑ Muinaisjäännösrekisteri: Rajakalmisto Kulttuuriympäristön palveluikkuna kyppi.fi. 24.1.1997. Museovirasto. Viitattu 15.1.2013.
  26. ↑ Muinaisjäännösrekisteri: Rungon Koskenhaka Kulttuuriympäristön palveluikkuna kyppi.fi. 31.3.2004. Museovirasto. Viitattu 16.1.2013.
  27. ↑ a b Luento: Rauta-aika[vanhentunut linkki], (viroksi)
  28. ↑ Muinaisjäännösrekisteri: Parkkali Kulttuuriympäristön palveluikkuna kyppi.fi. 30.12.2005. Museovirasto. Viitattu 17.1.2013.
  29. ↑ Muinaisjäännösrekisteri: Dåvits Kulttuuriympäristön palveluikkuna kyppi.fi. 23.1.2007. Museovirasto. Viitattu 16.1.2013.
  30. ↑ Muinaisjäännösrekisteri: Sonkkila Myllymäki Kulttuuriympäristön palveluikkuna kyppi.fi. 7.12.2005. Museovirasto. Viitattu 16.1.2013.
  31. ↑ Muinaisjäännösrekisteri: Riitasaari Kulttuuriympäristön palveluikkuna kyppi.fi. 5.1.2012. Museovirasto. Viitattu 16.1.2013.
  32. ↑ Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista, 2008, s.113

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Tarhakalmisto&oldid=21788258”