Minna Lindgren

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Minna Lindgren Turun kirjamessuilla 2013.

Minna Liisa Gabriela Lindgren (s. 22. tammikuuta 1963 Helsinki) on suomalainen toimittaja ja kirjailija sekä Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen vuodesta 2021.

Lindgren on työskennellyt Yleisradiossa vuodesta 1986 lähtien toimittajana, toimituspäällikkönä, tuottajana ja ohjelmistopäällikkönä. Vuodesta 2008 hän on ollut vapaa kirjoittaja. Lindgreniltä on ilmestynyt seitsemän romaania, kaksi pakinakokoelmaa, ja elämäkerta Leif Segerstam nyt! ja yhdessä Olli Löytyn kanssa opas klassisen musiikin kuunteluun Sinfoniaanisin terveisin. Lindgren on tehnyt myös juontajan töitä pääasiassa klassisen musiikin tilaisuuksissa, kirjoittanut kolumneja moniin eri lehtiin (Suomen Kuvalehti, Helsingin Sanomat, Talouselämä, Rondo, Kauppalehti, Oma Aika, ET-lehti) ja pakinoi Radio Suomen ohjelmassa Urheiluhullut. Koulutukseltaan hän on musiikkitieteilijä (filosofian maisteri Helsingin yliopistosta 1993).

Romaanista Vihainen leski on tehty kaksi näyttämöversiota (Helsingin kaupunginteatteri, Oulun kaupunginteatteri) ja Ehtoolehto-trilogiasta versio Pyynikin kesäteatteriin. Hänen romaanejaan on käännetty kymmenelle kielelle.

Ooppera on Lindgrenin suuri intohimo, ja hän on kirjoittanut useita librettoja Suomen Kansallisoopperalle: Jannen salaisuus (säv. Olli Kortekangas, 2015), Koodi ilolle (oratorio buffa, säv. Kirmo Lintinen 2017), Pikaparantola (säv. Iiro Rantala, 2018) ja Covid fan tutte (lyhennetty ja uudelleen kirjoitettu versio Mozartin oopperasta Cosi fan tutte, 2020).

Lindgren on kirjoittanut kaksi näytelmää, Beige tappaa (yhdessä Peppi Kajanteen kanssa, Aleksanterinteatteri 2016) ja Piilolääkäri (Musiikkiteatteri Kapsäkki, 2020).


Pakinat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lindgrenin pakinoiden aihepiiri rajautuu klassiseen musiikkiin, oopperaan ja balettiin. Silti tekstit ovat kiinnostavaa luettavaa myös laajemmalle yleisölle eiivätkä ne vaadi alan tuntemusta. Useat pakinat alkavat anekdootilla jonkun tunnetun säveltäjän tai muusikon elämästä. Pakina voi alkaa myös esimerkillä tai väittämällä. Lopetuksessa Lindgren pyrkii usein lennokkaaseen loppukaneettiin. Vaikka teksteissä on lennokkuutta, ne eivät synny huitaisemalla, sillä Lindgren käyttää niiden laatimisessa esimerkiksi lähdeteoksia.[1]

Palkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lindgren sai Antti Pajamon kanssa Kirkon tiedonvälityspalkinnon vuonna 2007. Palkinto myönnettiin YLE Radio 1:n Jumalainen heinäkuu -projektin toteuttamisesta.

Lindgren sai Bonnierin suuren journalistipalkinnon vuonna 2009 artikkelista, joka käsitteli hänen isänsä, professori Kaj Lindgrenin (1922–2007) elämän loppuvaiheita; artikkeli julkaistiin Helsingin Sanomain kuukausiliitteessä. Isä halusi kuolla rauhassa ilman viivytyksiä ja turhaa hoitoa, kun aika koittaa. Hoitokodin ja sairaalan byrokratia vaikeutti kuitenkin käytännössä kuolevan tahdon toteuttamista. Isä oli allekirjoittanut hoitotahdon, jonka mukaan hän kieltäytyi kaikesta muusta kuin kipulääkityksestä. Erityisesti hän kielsi antibioottihoidon, jos hän saa keuhkokuumeen. Isä joutui kuitenkin erilaisten byrokraattisten toimenpiteiden kohteiksi, koska ”palvelutalossa ei saa kuolla” ja hoitotahdon toteuttaminen oli vierasta usein vaihtuville lääkäreille. Isä sai lopulta tahtonsa läpi: hän kuoli helsinkiläisessä yksityissairaalassa 84-vuotiaana. — Yleisradio muokkasi artikkelista elokuvan ”Isän kuolema”, joka esitettiin TV1:ssä 25. huhtikuuta 2011.

Aleksis Kiven Seura myönsi Minna Lindgrenille Eskon puumerkki -palkinnon 2014. Palkintoperusteluiden mukaan Lindgren on tehnyt työtään omapäisesti ja omaperäisesti. Hän on työssään nostanut esille tärkeitä ja erikoisiakin aiheita vanhusten hoidosta klassiseen musiikkiin ja byrokratian koukeroista ensyklopediseen sivistykseen.[2]

Lindgrenin Ehtoolehdon pakolaiset valittiin vuoden 2015 Runeberg-kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi.[3]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jean Sibeliuksen viulukonsertto: Alkuperäinen ja lopullinen versio. Pro gradu. Helsinki: Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitos, 1993.
  • Musiikki on vakava asia. Pakinat on aiemmin julkaistu Suomen kuvalehdessä ja Radio Ylen ykkösessä. Helsinki: Loki-kirjat, 1998. ISBN 952-9646-66-6.
  • Pianon palkeilta orkesterin koskettimille. Helsinki: Tammi, 2002. ISBN 951-31-2493-2.
  • Leif Segerstam nyt!. Helsinki: Teos, 2005. ISBN 951-851-022-9.
  • Sivistyksen turha painolasti. Helsinki: Teos, 2011. ISBN 978-951-851-147-5.
  • Kuolema Ehtoolehdossa. Helsinki: Teos 2013
  • Ehtoolehdon pakolaiset. Helsinki: Teos 2014
  • Ehtoolehdon tuho. Helsinki: Teos 2015
  • Lindgren, Minna & Löytty, OlliSinfoniaanisin terveisin: kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan. Helsinki: Teos, 2014. ISBN 978-951-851-532-9.
  • Vihainen leski. Helsinki: Teos, 2018. ISBN 978-951-851-845-0.
  • Kaukorakkaus. Helsinki: Teos, 2019
  • Aina on Toivoa. Helsinki: Teos, 2020
  • Armon Anneli. Helsinki: Teos, 2021. ISBN 978-952-363-152-6.


Ehtoolehto-trilogia

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Sisättö, Vesa & Halme, Jukka: Kotimaisia pakinoitsijoita, s. 85–86. Helsinki: BTJ Finland, 2013. ISBN 978-952-692-979-1.
  2. Eskon puumerkki Minna Lindgrenille. Helsingin Sanomat, 11.10.2014.
  3. Rinta-Tassi, Minna: Ehtoolehdon vanhukset Runeberg-palkintoehdokkaana. Ylen uutiset. Viitattu 10.12.2014.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]