Minna Lindgren

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Minna Lindgren Turun kirjamessuilla 2013.

Minna Liisa Gabriela Lindgren (s. 22. tammikuuta 1963 Helsinki) on suomalainen toimittaja ja kirjailija. Helsingin kaupunginhallituksen jäsen hän on ollut vuodesta 2023.

Lindgren on työskennellyt Yleisradiossa vuodesta 1986 lähtien toimittajana, toimituspäällikkönä, tuottajana ja ohjelmistopäällikkönä. Vuosina 1986–1987 hän oli Synkooppi-lehden päätoimittaja.[1] Vuodesta 2008 hän on ollut vapaa kirjoittaja. Lindgreniltä on ilmestynyt kahdeksan romaania, kaksi pakinakokoelmaa, elämäkerta Leif Segerstam nyt!, oopperoita esittelevä Minun oopperani, epätäydellinen historia ja yhdessä Olli Löytyn kanssa opas klassisen musiikin kuunteluun Sinfoniaanisin terveisin. Lindgren on tehnyt myös juontajan töitä pääasiassa klassisen musiikin tilaisuuksissa, kirjoittanut kolumneja moniin eri lehtiin (Suomen Kuvalehti, Helsingin Sanomat, Talouselämä, Rondo, Kauppalehti, Oma Aika, ET-lehti) ja pakinoi Radio Suomen ohjelmassa Urheiluhullut. Koulutukseltaan hän on musiikkitieteilijä (filosofian maisteri Helsingin yliopistosta 1993 sekä Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan kunniatohtori 2023).

Romaanista Vihainen leski on tehty kaksi näyttämöversiota (Helsingin kaupunginteatteri, Oulun kaupunginteatteri), Ehtoolehto-trilogiasta versio Pyynikin kesäteatteriin ja romaanista Kaukorakkaus verso Hämeenlinnan teatteriin. Hänen romaanejaan on käännetty kahdeksalletoista kielelle.

Ooppera on Lindgrenin suuri intohimo, ja hän on kirjoittanut useita librettoja Suomen Kansallisoopperalle: Jannen salaisuus (säv. Olli Kortekangas, 2015), Koodi ilolle (oratorio buffa, säv. Kirmo Lintinen 2017), Pikaparantola (säv. Iiro Rantala, 2018) ja Covid fan tutte (lyhennetty ja uudelleen kirjoitettu versio Mozartin oopperasta Cosi fan tutte, 2020). Komische Oper Berlin esitti kaudella 2021-22 tilaamansa Iiro Rantalan ja Minna Lindgrenin oopperan Die Zaubermelodika.

Lindgren on kirjoittanut kaksi näytelmää, Beige tappaa (yhdessä Peppi Kajanteen kanssa, Aleksanterinteatteri, 2016) ja Piilolääkäri (Musiikkiteatteri Kapsäkki, 2020).

Jo ennen poliittista uraansa Lindgren on ollut aktiivinen luottamustehtävissä kulttuurin kentällä. Hän on ollut hallituksen, johtokunnan tai hallintoneuvoston jäsen mm. Esittävän Säveltaiteen Edistämiskeskuksessa, Länsi-Helsingin Musiikkiopistossa, Kuudennen kerroksen orkesterissa, Musiikkiteatteri Kapsäkissä, Sibelius-Akatemiassa ja Suomen Kulttuurirahastossa. Hän on perustanut ja toimii hallituksen puheenjohtajana ja tuottajana syksyllä 2022 aloittavassa konserttisarjassa Helsinki Seriös. Hän on Helsingin kaupunginhallituksen jäsen (2023-) ja Suomen Kansallisoopperan ja -baletin hallituksen jäsen. Vapaaehtoistyötä hän on tehnyt vuodesta 2019 Kehitysvammatuki57:n kerhotoiminnassa projekteissa Taide tutuksi ja Helsinki tutuksi.

Pakinat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lindgrenin pakinoiden aihepiiri rajautuu klassiseen musiikkiin, oopperaan ja balettiin. Silti tekstit ovat kiinnostavaa luettavaa myös laajemmalle yleisölle eivätkä ne vaadi alan tuntemusta. Useat pakinat alkavat anekdootilla jonkun tunnetun säveltäjän tai muusikon elämästä. Pakina voi alkaa myös esimerkillä tai väittämällä. Lopetuksessa Lindgren pyrkii usein lennokkaaseen loppukaneettiin. Vaikka teksteissä on lennokkuutta, ne eivät synny huitaisemalla, sillä Lindgren käyttää niiden laatimisessa esimerkiksi lähdeteoksia.[2]

Palkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lindgren sai Antti Pajamon kanssa Kirkon tiedonvälityspalkinnon vuonna 2007. Palkinto myönnettiin YLE Radio 1:n Jumalainen heinäkuu -projektin toteuttamisesta.

Lindgren sai Bonnierin suuren journalistipalkinnon vuonna 2009 artikkelista, joka käsitteli hänen isänsä, professori Kaj Lindgrenin (1922–2007) elämän loppuvaiheita; artikkeli julkaistiin Helsingin Sanomain kuukausiliitteessä. Isä halusi kuolla rauhassa ilman viivytyksiä ja turhaa hoitoa, kun aika koittaa. Hoitokodin ja sairaalan byrokratia vaikeutti kuitenkin käytännössä kuolevan tahdon toteuttamista. Isä oli allekirjoittanut hoitotahdon, jonka mukaan hän kieltäytyi kaikesta muusta kuin kipulääkityksestä. Erityisesti hän kielsi antibioottihoidon, jos hän saa keuhkokuumeen. Isä joutui kuitenkin erilaisten byrokraattisten toimenpiteiden kohteiksi, koska ”palvelutalossa ei saa kuolla” ja hoitotahdon toteuttaminen oli vierasta usein vaihtuville lääkäreille. Isä sai lopulta tahtonsa läpi: hän kuoli helsinkiläisessä yksityissairaalassa 84-vuotiaana. — Yleisradio muokkasi artikkelista elokuvan ”Isän kuolema”, joka esitettiin TV1:ssä 25. huhtikuuta 2011.

Aleksis Kiven Seura myönsi Minna Lindgrenille Eskon puumerkki -palkinnon 2014. Palkintoperusteluiden mukaan Lindgren on tehnyt työtään omapäisesti ja omaperäisesti. Hän on työssään nostanut esille tärkeitä ja erikoisiakin aiheita vanhusten hoidosta klassiseen musiikkiin ja byrokratian koukeroista ensyklopediseen sivistykseen.[3]

Lindgrenin Ehtoolehdon pakolaiset valittiin vuoden 2015 Runeberg-kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi.[4]

SYK:n alumniyhdistys SYKE ry valitsi Lindgrenin vuonna 2021 Vuoden sykkiläiseksi.[5] Kehitysvammatuki 57 valitsi hänet yhdessä Pyry Haukkavaaran kanssa Vuoden vapaaehtoiseksi 2021.

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jean Sibeliuksen viulukonsertto: Alkuperäinen ja lopullinen versio. Pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitos, 1993.
  • Musiikki on vakava asia. Pakinat on aiemmin julkaistu Suomen kuvalehdessä ja Radio Ylen ykkösessä. Helsinki: Loki-kirjat, 1998. ISBN 952-9646-66-6.
  • Pianon palkeilta orkesterin koskettimille. Helsinki: Tammi, 2002. ISBN 951-31-2493-2.
  • Leif Segerstam nyt!. Helsinki: Teos, 2005. ISBN 951-851-022-9.
  • Sivistyksen turha painolasti. Helsinki: Teos, 2011. ISBN 978-951-851-147-5.
  • Kuolema Ehtoolehdossa. Helsinki: Teos 2013
  • Ehtoolehdon pakolaiset. Helsinki: Teos 2014
  • Ehtoolehdon tuho. Helsinki: Teos 2015
  • Lindgren, Minna & Löytty, Olli: Sinfoniaanisin terveisin: kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan. Helsinki: Teos, 2014. ISBN 978-951-851-532-9.
  • Vihainen leski. Helsinki: Teos, 2018. ISBN 978-951-851-845-0.
  • Kaukorakkaus. Helsinki: Teos, 2019
  • Aina on Toivoa. Helsinki: Teos, 2020
  • Armon Anneli. Helsinki: Teos, 2021. ISBN 978-952-363-152-6.
  • Minun oopperani, epätäydellinen historia. Helsinki: Teos, 2022. ISBN 978-952-363-249-3
  • Sävelsinkö. Helsinki: Teos, 2023. ISBN ISBN 978-952-363-344-5.
Ehtoolehto-trilogia

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Juttuarkisto – Synkooppi ry blogs.helsinki.fi. Viitattu 18.3.2024.
  2. ↑ Sisättö, Vesa & Halme, Jukka: Kotimaisia pakinoitsijoita, s. 85–86. Helsinki: BTJ Finland, 2013. ISBN 978-952-692-979-1.
  3. ↑ Eskon puumerkki Minna Lindgrenille. Helsingin Sanomat, 11.10.2014.
  4. ↑ Rinta-Tassi, Minna: Ehtoolehdon vanhukset Runeberg-palkintoehdokkaana. Ylen uutiset. Viitattu 10.12.2014.
  5. ↑ Suomalaisen Yhteiskoulun alumniyhdistys SYKE ry:n Instagram-julkaisu 2.11.2021.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainväliset
Kansalliset
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Minna_Lindgren&oldid=22290496”