Matti Haapoja

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Matti Haapoja
Matti Haapoja.jpg
Syntynyt 16. syyskuuta 1845
Isokyrö
Kuollut 8. tammikuuta 1895 (49 vuotta)
Turku
Rikokset murhat, varkaudet
Uhrit jopa 22–25 murhaa, varmasti maanviljelijä Heikki Impponen, prostituoitu Maria Jemina Salo ja vanginvartija Juho Rosted
Vangittu useita kertoja
Tuomio elinkautinen, karkotus Siperiaan
Karannut useita kertoja

Matti Heikinpoika Haapoja (16. syyskuuta 1845 Isokyrö8. tammikuuta 1895 Turku) oli eteläpohjalainen murhaaja ja puukkojunkkari. Hänen tiedetään varmasti tehneen kolme murhaa, mutta niitä on väitetty olleen yhteensä jopa 22–25. Haapojasta tuli eläessään kuuluisa ja sanomalehdet käsittelivät hänen murhatöitään laajasti ja yksityiskohtaisesti.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syntymä ja vaikea lapsuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Matti Haapoja syntyi 1845 Etelä-Pohjanmaan Isossakyrössä. Hän eli lapsuutensa Isoonkyröön kuuluneessa Ylistarossa.[1]

Matin isä Heikki Haapaoja oli usein käräjillä, ja hänet tuomittiin sakkoihin juopumuksesta, metsänhaaskauksesta ja rengin luvattomasta työhönotosta. Kotona Heikki Haapaoja oli myös väkivaltainen: hän saattoi juovuksissa alkaa riehua tuvassa ja ajaa perheen ulos talosta. Matti Haapaoja kertoi muistelmissaan, kuinka isä oli rikkonut huonekalut kirveellä, ajanut perheensä pihalle ja kuinka lopulta kyläläiset olivat tainnuttaneet tämän. Heikki Haapaoja kuritti myös ilmeisesti päämäärättömästi sumailemattomasti Mattia, joka sai ajottain selkäänsä myös vanhimmalta veljeltään Juholta.[1]

Maailmalle 11-vuotiaana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Matin isoveli Juho Haapoja alkoi hiljalleen saada lisää valtaa kotona, sillä tuohon aikaan oli tapana, että vanhin pojista sai talon haltuunsa. Matti joutui siksi lähtemään 11-vuotiaana maailmalle tienaamaan elantoansa. Hän kierteli ensin renkinä ja listautui sitten vuonna 1863 armeijaan nimellä Matts Kanon. Hän palveli kaksi vuotta Suomen kaartin reservikomppaniassa ja palasi sitten kotiseudulleen.[1]

Haapojan rikollinen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuuluisaksi vankikarkuriksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelä-Pohjanmaalla vallitsi puukkojunkkarikausi, ja henkirikokset olivat tuolloin huomattavan yleisiä. Haapoja joutui 1860-luvun lopulla useita kertaa käräjille varkauksista ja väkivaltaisuuksista. Hän käyttäytyi muiden puukkojunkkareiden tapaan ja rehvasteli tekosillaan: ”Isontalon Antti on kuninkaana Härmässä, minun täytyy olla Ylistaron kuninkaana.”.[1]

Haapoja tappoi vuonna 1869 häissä lapsuudenystävänsä Heikki Impposen, joka oli väittänyt Haapojan varasteen häneltä rahaa. Suutuspäissään Haapoja löi Impposta puukolla. Hänet tuomittiin 12 vuodeksi pakkotyöhön Turun kuritushuoneeseen Kakolaan. Hän karkasi sieltä neljä kertaa vuosien 1870–1880 aikana ja lisäksi useita kertoja vangitsijoiltaan ja kuljettajiltaan. Karkumatkoillaan Haapoja varasteli ja kierteli markkinoilla. Häntä oli vaikea vangita, sillä hän tappeli aina voimakkaasti vastaan.[1]

Suomalaisessa lehdistössä Haapojasta tuli maankuulu. Hänen seikkailuja seurattiin tarkkaavaisesti, ja hänelle rakennettiin jopa herrasmiesrosvon mainetta. Lehdistössä häntä verrattiin jopa sakalaisen rosvoromantiikan Rinaldo Rinaldini -nimiseen hahmoon. Markkinoilla Haapojasta kirjoitettiin arkkiveisuja ja kansantarinoissa hänestä kerrottiin uskomattomia tarinoita.[1]

Karkotus Siperiaan ja paluu Suomeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haapoja anoi 1874 ensimmäisen kerran elinkautisvankeuden muuttamista Siperiaan karkottamiseksi. Senaatin oikeusosasto hyväksyi pyyntöön, kun Haapoja uusi anomuksensa 1880. Siperiassa Haapoja karkasi vankilasta ja eli tämän jälkeen maankiertäjänä. Siperiassa hän teki myös rikoksia, joiden lukumäärää ei ole saatu selville. Henkirikoksia Haapoja teki enintään neljä.[1]

Suomessa Haapoja tappoi 1890 Helsingissä Maria Jemina Salonen -nimisen prostituoidun. Hän kuristi naisen kylmäverisesti eikä pystynyt kertomaan mitään motiivia teolleen. Teko herätti kuohuntaa, ja sen oikeudenkäyntiä seurattiin tarkasti ajan lehdistössä.[1]

Murhaoikeudenkäynnin ajan Haapoja pidettiin Katajanokan vankilassa. Siellä hän tutustui vankien ystävänä tunnettuun Mathilda Wredeen. Wrede kirjoitti, että Haapoja olisi kääntynyt uskoon ja katuvan tekojansa. Tutkijat eivät ole yksimielisiä siitä, että oliko Haapoja todella tullut uskoon vai huijasiko hän Wredeä. Haapojan uskoontuloa on epäilty, koska hän yritti syksyllä 1894 paeta Kakolasta ja haavoitti veitsellä kahta vartijaa, joista toinen kuoli myöhemmin.[1]

Itsemurha vankilassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Epäonnistuneen pakoyrityksensä jälkeen Haapoja juoksi täynnä olleeseen ruokalaan, jossa hän puukotti itseään seitsemän kertaa rintaan. Haapoja selvisi puukotuksista, mutta hän hirttäytyi tammikuussa 1895 sellissään naruun, jonka oli punonut sukista rispaamista langoista.[1]

Haapojan ruumis annettiin lääketieteellisen käyttöön ja luurankoa säilytettiin pitkään Rikosmuseossa Helsingissä. Rikosmuseoon luuranko oli siirretty keskusrikospoliisin ensimmäisen päällikön Kosti Vasan aloitteesta.[2] Haapoja haudattiin viimein Ylistaroon syyskuussa 1995.[1]

Jälkimaine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haapoja tunnetaan ehkä Suomen kuuluisampana murhaajana. Tähän on vaikuttanut se, että hänen tekonsa osuivat suomenkielisen lehdistön kasvun aikaan. Hänen maineeseensa on vaikuttanut myös Siperian-kausi ja tietämättömyys Haapojan teoista tuona aikana. Kansantarinoissa ja -lauluissa hänen mainettansa on levitetty ansiokkaasti.[1]

Haapojasta on tehty ainakin kolme näytelmää.[1] Jussi Kylätasku on kirjoittanut hänen elämästääm näytelmän Haapoja (1989)

Haapojasta tehtiin laulunsäe "Ei Suomi toista tunne, vertaistaan murhaajaa, joka hengen riisti, ryösti ja teki tuhojaan".[3]

Lista Matti Haapojan uhreista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolme Matti Haapojan varmaa uhria olivat:

  • Maanviljelijä Heikki Antinpoika Impponen, joka puukotettiin kuoliaaksi 6. joulukuuta 1867.
  • Prostituoitu Maria Jemina Salo, kuristettiin 8. lokakuuta 1890.
  • Vanginvartija Juho Rosted, puukotettiin 10. lokakuuta 1894.

Lisäksi Haapoja todennäköisesti tappoi seitsemän muuta henkilöä:

  • Maanviljelijät Matti Heikkilä ja Hermanni Hautamäki, jotka hakattiin kuoliaaksi Hämeenkyrössä 15. marraskuuta 1869. Tekijää ei tunnistettu, mutta Haapoja oli samaan aikaan alueella ja vuosia myöhemmin tunnusti tehneensä täsmentämättömän murhan marraskuussa 1869.
  • Tunnistamattomaksi jäänyt mies, joka tapettiin Siperiassa vuonna 1886.
  • Alajärveläinen vanki, jota nimitettiin Jaakko H:ksi ja joka tapettiin Siperiassa vuonna 1888.
  • Virolainen ravintoloitsija Rugis, joka tapettiin Tomskissa vuonna 1889.
  • Matti Kuivalainen, joka tapettiin Tomskissa vuonna 1889.
  • Virolainen vanki Gustaf Sepp katosi Simonjovkassa, Siperiassa vuonna 1889. Hänet nähtiin viimeisenä Haapojan seurassa.

Uhreja oli mahdollisesti enemmän, mutta vain nämä kymmenen pystyttiin liittämään Haapojaan.

Matti Haapoja myös haavoitti kuutta ihmistä:

  • Juho Tenkku, jota puukotettiin joulun aikoihin vuonna 1866.
  • Maanviljelijä Hermanni Hösö, jota puukotettiin 6. joulukuuta 1867.
  • Maanviljelijä Esa Nyrhinen, jota ammuttiin kolmesti (kahdesti jalkaan, kerran kasvoihin) 12. elokuuta 1876.
  • Vähäkyröläinen maanviljelijä Koivuniemi, jota Haapoja puukotti, kun tätä otettiin kiinni viimeisen vankilapakonsa jälkeen tammikuussa 1879.
  • Vanginvartijat Juho Jernvall, Sven Nyman sekä vartija Rostedt, joita puukotettiin Haapojan viimeisen pakoyrityksen aikana. Haapojalla oli mahdollisuus puukottaa myös neljättä vartijaa, mutta koska tämä oli aina ollut ystävällinen vangeille, Haapoja päätti jättää tämän rauhaan.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ervasi, Kaijus: Matti Haapoja Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 16.9.1997. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 11.3.2017.
  • Ervasti, Kaijus: Murhamiehen muotokuva: Matti Haapoja 1845–1895. Helsinki: VAPK-kustannus, 1992. ISBN 951-37-0976-0.
  • Vasa, Kosti: Poliisimiehen muistelmia, s. 124. Porvoo: WSOY, 1967. ISBN puuttuu teoksesta.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m Ervasti. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu.
  2. Vasa 1967, s. 124.
  3. Matti Haapoja Viitattu 16.06.2015.
  4. Vasa 1967, s. 123