Matti A. Jokinen
Matti Antero Jokinen (3. toukokuuta 1932 Viipuri – 10. toukokuuta 2014 Helsinki)[1] oli suomalainen vuorikiipeilijä ja hammaslääketieteen tohtori.
Jokinen oli Helsingin yliopiston hammaslääketieteen opettaja, osaston johtaja sekä erikoistutkija vuosina 1958–1995 ja Meilahden sairaalan hammaslääkäri 1967–1986. 1960-luvulla hän oli lääketehdas Orionin asiantuntijana. Vuosina 1980–1995 Jokinen kehitti ja ylläpiti hammaslääketieteen laitosten tietojärjestelmää Helsingin, Turun, Kuopion ja Oulun yliopistoissa. Vuonna 1987 hänelle myönnettiin Suomen Valkoisen Ruusun ritarimerkki.
Jokinen oli Suomen Alppikerhon perustaja ja Suomen Alppikerhon, Suomen Kiipeilyliiton ja Helsingin Jääkiekkoklubin kunniajäsen. Vuorikiipeilyn lisäksi hän harrasti radioamatööritoimintaa tunnuksella OH2KXO sekä tietokoneohjelmien tekoa esimerkiksi Loki5ac radioamatööreille.
Vuorikiipeily[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kesällä 1954 lääketieteen ylioppilas Matti A. Jokinen hakeutui Sveitsiin Zermatt-alppikylään, missä hän kiipeili ympäristön helpoille huipuille. 17. heinäkuuta 1954 hän kiipesi sveitsiläisen vuorioppaan kanssa Matterhornille. Myöhemmin tätä on pidetty suomalaisen vuorikiipeilyn syntynä. Palattuaan Suomeen Jokinen kirjoitti Helsingin Sanomiin artikkelin nousustaan.[1]
Jokisen tärkeimmät ensimmäisen vaiheen vuoristonousut olivat:
- 1954 Wellenkuppe 3 990 m (köysitoveri Klindt Vielbig, Yhdysvallat) ja Matterhorn 4 478 m (Walter Biner, Sveitsi)
- 1955 Fleischbank-itäseinämä (Bernhard Meyer, Saksa), Cima Piccolissima Via Cassin (Walter Gstrein, Itävalta), Cima Grande -pohjoisseinämä (Gstrein), Mont Blanc Goûter-harjanne 4 810 m (yksin), Aiguille Verte pohjoisseinämä Couloir Cordier 4 120 m, 5. nousu (Bernard Perrier, Ranska)
- 1958 Cima Piccola Spigolo Giallo (Rudolf Bardodej, Itävalta)
- 26.–27. heinäkuuta 1959 Torre Grande Via Finlandia, ensinousu (Gstrein)[2]. Oli siihen aikaan Cortinan Dolomiittien vaikein. Nykyisin se on erittäin suosittu vapaakiipeilyreitti[3].
- 1959 Tofana-pilari, 18. nousu (Gstrein)
- 1961 Torre Grande Via Nordica, ensinousu (Ralph Höibakk, Anders Opdal, Norja)
Vuonna 1959 Jokinen ja Walter Gstrein suunnittelivat uutta suoraa reittiä Cima Ovestin pohjoisseinämälle. Kohdetta pidettiin tuohon aikaan Alppien vaikeimpana. Sveitsiläiset ja italialaiset ehtivät kuitenkin alkukesällä tehdä ensinousun kovassa keskinäisessä kilpailussa. Ensimmäistä toistonousua yrittäessään köysistö Jokinen-Gstrein nousi suuren katon alle, jossa riippuivat köysissä yön. Seuraavana aamuna puhkesi lumimyrsky ja heidän oli laskeuduttava voimakkaasti ulkoneva seinämä takaisin alas[4].
Vuonna 1960 Jokinen pyydettiin neljänneksi jäseneksi norjalaiseen Himalaja-retkikuntaan, jota johti professori Arne Næss. Tavoite oli uutta Himalajan historiassa: nousu huipulle vuoren vaikeinta sivustaa pitkin. Tämän 7 700 metrin korkuiselle Tirich Mirille suunnitellun yrityksen mitätöi juuri ennen matkalle lähtöä alkanut selkkaus Pakistanin ja Nepalin välillä.
Jokinen suoritti nousuja 18 kansallisuuteen kuuluvan kiipeilijän kanssa, lähinnä sen vuoksi, ettei hän vielä 1950-luvulla saanut Suomesta seuraa alppimatkoille. Näin hänen oli lähes puolipakko opiskella vieraita kieliä ja hän tuli kohtalaisen hyvin toimeen kahdeksalla kielellä.
Vuonna 1961 Yleisradio lähetti Jokisen ja Martti Timosen Dolomiiteille, minkä seurauksena radiossa esitettiin viikon ajan jokailtaisena ohjelmana Viikko vuorikiipeilijänä. Kaksi vuotta myöhemmin Yle valmistautui lähettämään parivaljakon Himalajalle Mount Everestin alueelle ”Kansantieteellisen retkikunnan” nimellä. Tavoitteena oli nousu jollekin korkealle vuorelle. Keväällä 1964 valmistelut olivat loppusuoralla, kun Nepalin ja Intian välisen rajaselkkauksen vuoksi retkikunnan viisumit peruutettiin.
26. lokakuuta 1962 perustettiin Suomen Alppikerho ja Jokinen toimi sen ensimmäisenä puheenjohtajana. Muutaman vuoden kuluttua yhdistys otettiin Kansainvälisen kiipeilyliiton UIAA:n jäseneksi. Kerho sai useaan kertaan kutsun lähettää edustajia kansainväliseen kiipeilykokoukseen Chamonixin ENSA-kouluun. Jokinen oli kahdesti mukana tällaisessa kolme viikkoa kestäneessä tapahtumassa, jossa Ranskan valtio huolehti kaikista kuluista.
Vuonna 1965 Yleisradio lähetti jälleen Timosen ja Jokisen Alpeille, tällä kertaa seuraamaan Matterhornin valloituksen satavuotisjuhlia ja yrittämään nousua Mont Blancille. Jälkimmäinen pysähtyi Dôme du Goûter’n rinteeseen vastaan puhaltaneen yli 100 km/h myrskytuulen vuoksi. Samalla matkalla Jokinen kuvasi Mainos-Televisiolle 16 mm:n elokuvan kiipeilyistä Dolomiiteilla. Sen tähtinä olivat Martti Timonen ja Torkel Alfthan. Elokuva esitettiin televisiossa seuraavana talvena nimellä Vuorikiipeilyä Dolomiiteilla. Leikkauksesta ja selostuksesta huolehti kuvaaja itse, musiikista Pentti Lasanen.
Harjoittelu kotimaassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Matterhornille nousun jälkeen Jokinen löysi asuinpaikkansa Helsingin Taivaskallion omakotialueen vierestä pystysuoria kalliomuureja, jonne hän alkoi tehdä reittejä vaikeusasteineen. Toinen harjoittelupaikka oli Vanhankaupungin vesilaitoksen luona olevan Esa Rossin suksivoidetehtaan kojun viereinen Rossin rinne, jonka ensinousu onnistui keväällä 1955.
Myöhemmin 1960-luvulla, kun muita kiipeilijöitä alkoi ilmaantua, löydettiin Artjärven Kaivoseinämä, Porlammin Patakallio, Leppäkosken Haukankallio sekä Sipoon Kappaleseinä. Kiipeilyjä tehtiin paljon myös talvella, ja monet Haukankallion ensinousuista tapahtuivat keskitalvella. Sipoon kallioilla kävivät Jokisen kanssa harjoittelemassa silloisen kylmän sodan aikana muun muassa Juri Piskulov Neuvostoliiton kaupallisesta edustustosta sekä lähetystöneuvos William Keysbey Yhdysvaltain suurlähetystöstä. Vasta 1990-luvulla tuli mahdolliseksi harjoitella talvella sisätiloissa, ensin Kauniaisten palloiluluolassa, sittemmin erityisesti Helsingin kiipeilykeskuksessa.
Myöhempi kiipeilyura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tärkeimpiä vuorinousuja, köysitoverina vaimo Tarja Jokinen:
- 1990–1992 useita Alppien neljätuhantisia
- 1993 Piz Ciavazes Via Micheluzzi
- 1994 Prima Torre di Sella Via Schober-Rossi, Piz Ciavazes Via Schubert, Monte Colodri Via Sommadossi
- 1997 Monte Colodri Via Renata Rossi
- 1999 Monte Colodri Via Katia Monte, Rupe Secca Via Stenico, Torre Grande Via Finlandia
- 2000 Monte Colodri White Crack
- 2001 Monte Colodri Via Barbara
- 2002 Piz Ciavazes Via Vinatzer
- 2004 Rupe Secca Via Tyskiewicz
Urheilu- ja valmennustoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1960-luvulla Sipoon kalliolla tapahtuneen putoamisen seurauksena alkaneet selkävaivat estivät Jokisen kiipeilyn pitkäksi aikaa. Hän pystyi kuitenkin harjoittamaan eri urheilumuotoja kuten enduroa, rallia sekä kilpa- ja avomerkipurjehdusta. Endurossa Jokinen oli osallistunut jo vuonna 1957 Kansainväliseen kolmen päivän ajoon. Samana syksynä hän voitti HMMK:n Syys-200-ajon. Ralliajossa Jokisella oli useita luokkavoittoja eri kilpailuissa. Vuonna 1969 hän voitti Hyvinkään Sveitsin Talvirallin ykkösryhmän kokonaisvoiton ja tuli toiseksi luokassa Hankirallissa ja Jyväskylän Suurajoissa. Kartanlukijoina olivat Kauko Rytömaa, Timo Rantanen ja Antti Vannas.
Kilpapurjehdusta Jokinen harrasti Finnjolla- ja 505-luokassa. Jälkimmäisessä paras saavutus oli 1970 SM 2., gastina Antti Kuusterä. Avomeripurjehduksessa Jokinen osallistui Gotlannin ympäripurjehdukseen 1972 sekä lukuisiin avomerikilpailuihin Suomenlahdella 8-metrisellä Arabeski -veneellä, seurana HSK. 1980-luvulla hän teki yksinpurjehduksia Itämerellä, useita kertoja Gotlantiin ja Kieliin sekä kerran Englantiin. Vuonna 1994 Jokiselle myönnettiin HSK:n Kultainen matkapurjehdusmerkki. 1995–1996 tapahtui vuoden kestänyt purjehdus vaimonsa Tarjan kanssa Atlantin kautta Välimerelle ja takaisin.
Jokinen suoritti SVUL:n ja jääkiekkoliiton A-valmentajatutkinnot. Hän toimi juniorivalmentajana myös purjehduksessa ja oli kolmasti mukana MM-purjehduksissa, joista oli aina mitali kotiin tuomisena, mikä siihen aikaan oli harvinaista.
- 1974 Optimistien joukkuepronssi St. Moritzissa.
- 1977 IYRU juniori-MM-purjehduksissa Quiberonissa Petteri Jokinen pronssimitali.
- 1978 La Rochellin Optimisti-MM-purjehduksissa Peter von Koskull hopeamitali.
- 1981 jääkiekossa tuli C-juniorien Suomen mestaruus, seurana HJK, pelaajista tunnettuja ovat 5-kertainen Stanley Cup -voittaja Esa Tikkanen sekä liigapelaajat Timo Lehkonen, Arto Taipola ja Kari Tuiskula. Joukkueessa pelasi myös valmentajan poika Vesa Jokinen.
- Hän oli HJK:n toiminnanjohtaja 1975–1981 ja puheenjohtaja 1984–1985. Kesällä 1980 Tapani Korpela ja Matti A. Jokinen allekirjoittivat kauppakirjan, jolla Aimo Mäkinen myi Jokerien liigajoukkueen varta vasten perustetulle Jokeriklubin Tuelle eli käytännössä HJK:lle. Matti A. Jokinen oli sitten kauden 1980–1981 myös Jokerien liigajoukkueen toiminnanjohtajana ja Tuen sihteerinä. Vuonna 1981 tuli valinta Jääkiekkoliiton Helsingin alueen Vuoden valmentajaksi sekä Suomen jääkiekkoliiton Vuoden juniorityöntekijäksi.
Julkaisuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Jokinen, Matti A.: Alppien seinämillä. WSOY, 1961.
- Lechenberg, Harald (suom. toim. Matti A. Jokinen): Himalajan valloitus. WSOY, 1962.
- Jokinen, M. A.: Bacteremia following dental extraction and its prophylaxis. Suomen Hammaslääkäriseuran toimituksia 65: 69–100, 1970.
- Artikkeleita Helsingin Sanomissa, Viikkosanomissa, Viikon kertojissa, Apu-lehdessä. Purje ja Moottorissa oma palsta 1972–1974.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Jokinen, Matti A.: Alppien seinämillä. WSOY, 1961.
- La Montagne et Alpinisme, Juin 1963. CAF ja GHM kuukausijulkaisu.
- Kiipeily 1/2004. Suomen Kiipeilyliiton julkaisu.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Sotaniemi, Noora & Virtanen, Marko: Hammaslääkäri valloitti vuoria: Matti A. Jokinen 1932–2014. Helsingin Sanomat, 30.6.2014, s. B 11. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 30.6.2014.
- ↑ Rivista Mensile del Club Alpino Italiano, 3–4/1960
- ↑ Anette Köhler & Norbert Memmel: Kletterführer Dolomiten. 102 ausgewählte Klettertouren. Rother München, 1993.
- ↑ Dumler, Helmut: Drei Zinnen. Bruckmann, 1968.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Torre Grande Via Finlandia
| ||||||||||
