María Zambrano
| María Zambrano | |
|---|---|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 22. huhtikuuta 1904 Vélez-Málaga, Espanja |
| Kuollut | 6. helmikuuta 1991 (86 vuotta) Madrid |
| Koulutus ja ura | |
| Koulukunta | Ryhmä '27 |
| Vaikutusalueet | filosofia, runous, uskonto |
| Tunnetut työt |
El hombre y lo divino, Los sueños y el tiempo, Persona y democracia |
 Nimikirjoitus |
|
María Zambrano Alarcón (22. huhtikuuta 1904 Vélez-Málaga, Espanja – 6. helmikuuta 1991 Madrid, Espanja) oli espanjalainen esseisti ja filosofi.
Toisinajattelijana Zambrano vastusti Espanjan sisällissotaa kenraali Francon aikana ja vietti siitä syystä suuren osan elämästään maanpaossa ulkomailla: Ranskassa, Kuubassa, Meksikossa, Puerto Ricossa, Sveitsissä ja Italiassa. Hän palasi Espanjaan 1984 ja kuoli Madridissa 1991.[1][2]
Maanpakolaisuudesta tuli väistämätön osa Zambranon ajattelua. Maanpaossa eläminen antoi näkökulman, jossa henkilökohtainen yhdistyi poliittiseen ja siten yksityinen sosiaalis-poliittiseen. Zambranon feministiset kirjoitukset filosofiasta, politiikasta ja kollektiivista tarjoavat syviä oivalluksia poliittisen kuohunnan merkittävästä aikakaudesta. Zambrano oli aikakautensa huomattavimpia ajattelijoita.[2]
María Zambrano opiskeli vuosina 1924–1927 filosofiaa Madridissa Jose Ortega y Gassetin, Xavier Zubirin, Manuel García Morenten ja Julián Besteiron oppilaana. Hän osallistui opiskelijaliikkeeseen ja teki yhteistyötä sanomalehtien kanssa. Vuodesta 1931 alkaen hän oli metafysiikan apulaisprofessori Universidad Central de Madridissa. Hän tutustui muun muassa Emilio Pradosiin, Jorge Guilléniin, Luis Gernudaan ja Miguel Hernándeziin, jotka olivat Ryhmä 27:ssä. Kun sisällissota syttyi, hän muutti Valenciaan ja Barcelonaan.[1]
Vuonna 1939 hän joutui lähtemään maanpakoon. Hän asui Pariisissa, New Yorkissa, Havannassa ja Meksikossa, jossa hän alkoi opettaa filosofiaa yliopistossa (Universidad de San Nicolás de Hidalgo) Moreliassa. Hän tapasi Octavio Pazin ja Léon Felipen ja julkaisi teokset Pensamiento y poesía en la vida española ja Filosofía y poesía. Hän vietti ajanjakson Puerto Ricossa, josta hän matkusti Pariisiin vuonna 1946. Pariisissa hän tapasi Albert Camus'n ja René Charin.[1][3]
Vuosina 1948–1953 hän asui Havannassa ja sitten Roomassa, jossa hän kirjoitti teokset El hombre y lo divino, Los sueños y el tiempo ja Persona y democracia. Italiassa hän solmi ystävyyssuhteet Elena Crocen ja Victoria Guerrinin kanssa sekä maanpaossa asuvien espanjalaisten Ramón Gayan, Rafael Albertin ja Jorge Guillénin kanssa. Vuonna 1964 hän muutti Ranskaan.[3]
Myöhäisvuosien teokset Claros del bosque (1977) ja De la Aurora (1986) ovat mystiikan sävyttämät.[1][3]
Zambranolle myönnettiin Asturian ruhtinattaren palkinto vuonna 1981 ja ensimmäisenä naisena Miguel de Cervantes -palkinto vuonna 1988. Hän oli Málagan yliopiston kunniatohtori.[3][4]
Teokset (valikoima)
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Horizontes del liberalismo (1930)
- Confesiones y guías
- Delirio y destino (1953, julkaisuajankohta 1989)
- La tumba de Antígona (1967)
- Claros del bosque (1977)
- España, sueño y verdad
- Algunos lugares de la pintura
- Notas de un método
- El pensamiento vivo de Séneca (1941)
- Filosofía y poesía (1940)
- Los intelectuales en el drama de España
- El hombre y lo divino (1955)
- Los sueños y el tiempo (uusi painos 1998)
- Persona y democracia (1959)
- De la Aurora (1986)
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| ||||||||||||||||||||||
