Marokon–songhaivaltakunnan sota
Marokon–songhaivaltakunnan sota oli Ahmad al-Mansurin hallitseman Marokon vuodesta 1591 lähtien käymä sota askia Ishaq II:n songhaivaltakuntaa vastaan. Marokkolaiset löivät songhait Tondibin taistelussa ja hävittivät valtakunnan nopeasti Dendin aluetta lukuun ottamatta. Valloitetulle alueelle syntyi myöhemmin Timbuktun paššakunta.
Valmistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Portugalilaiset lyönyt Marokon sulttaani Ahmad al-Mansur piti itseään kaikkien muslimien johtajana. Käydäkseen pyhää sotaa uskottomia vastaan hän tarvitsi varoja, joita tarjosivat Saharan eteläpuolisen songhaivaltakunnan rikkaudet, varsinkin kulta ja orjat. Maiden kiistakapulana oli Taghazan suolakaivosten verotus. Marokkolaiset olivat miehittäneet kaivokset vuosina 1556–1557, minkä johdosta songhait siirsivät suolan tuotannon etelämmäs Taoudeniin.[1]
Länsi-Sudan kiinnosti myös Pohjois-Afrikkaa hallinneita osmaniturkkilaisia. Estääkseen heidän etenemisensä alueelle Ahmad miehitti Tuwatin ja Guraran keitaat vuonna 1582 ja solmi seuraavana vuonna sopimuksen Bornun hallitsijan kanssa.[2] Vuonna 1583 hän lähetti Gaoon vakoojan, joka palatessaan vuonna 1589 kertoi songhaivaltakuntaa hävittäneestä sisällissodasta[3]. Hänen mukanaan saapui askia Ishaq II:n kapinallinen veli, joka pantiin pyytämään Marokon sulttaanilta sotilaallista apua songhaivaltakunnan hallitsijan syrjäyttämiseksi. Tammikuussa 1590 Ahmad lähetti Ishaqille uhkavaatimuksen,[4] jonka tämä torjui uhmakkaasti[3].
Sodan kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jawdar-paššan komentama kolme-nelituhantinen marokkolaisjoukko lähti vuonna 1590 Marrakechista valloittamaan songhaivaltakuntaa. Se ylitti Saharan kuudessakymmenessä päivässä ja saapui maaliskuussa 1591 Nigerjoelle. Marokkolaiset etenivät Gaon lähelle Tondibiin, jossa käytiin ratkaiseva taistelu 12. maaliskuuta 1591.[5]
Kiireellä koottu songhaiarmeija käsitti varovaisten arvioiden mukaan 10 000 ratsumiesta ja 30 000 jalkamiestä. Heidän edellään ajettiin karjaa, joka kääntyi ensimmäisten laukauksien jälkeen takaisin tai jonka marokkolaiset päästivät ohitseen.[6] Musketein ja mörssärein varustetut valloittajat, joista monet olivat eurooppalaisia palkkasotureita, löivät helposti jousin ja keihäin aseistautuneet puolustajat[7]. Songhait pakenivat joen yli ja marokkolaiset marssivat lähes autioksi jätettyyn Gaoon. Kaupunki tuotti Jawdar-paššalle suuren pettymyksen. ”Aasinajajien päällikön talo Maghrebissa on hienompi kuin askian palatsi”, hänen kerrotaan sanoneen.[6]
Ishaq II yritti neuvotella marokkolaisten vetäytymisestä ja tarjoutui maksamaan Ahmad al-Mansurille säännöllisiä lunnaita kultana ja orjina. Timbuktuun siirtynyt[8] Jawdar oli valmis hyväksymään tarjouksen, mutta sulttaani lähetti hänen tilalleen uuden komentajan Mahmud bin Zarkunin, jonka hän määräsi valloittamaan koko Sudanin alueen[9].
Mahmud-pašša otti tehtäväkseen songhaivaltakunnan täydellisen tuhoamisen. Hän valtasi sen entisen pääkaupungin Kukiyan, ajoi Ishaq II:n pois maasta, tappoi tämän seuraajan askia Muhammad Gaon ja ryhtyi hävittämään vastarintaa Dendissä. Mahmudin tavoitteena oli myös Timbuktun sivistyneistön tuhoaminen. Kymmeniä oppineita tapettiin tai lähetettiin Marokkoon, heidän joukossaan kuuluisa Ahmad Baba.[10]
Mahmud sai surmansa vuonna 1594, minkä jälkeen alueen kansojen alistaminen annettiin jälleen Jawdarin tehtäväksi. Lopputuloksena oli ratkaisu, jossa marokkolaiset miehittivät Timbuktun, Gaon ja Djennén kaupunkeja ja niiden välisiä jokisatamia, mutta jättivät sisämaan väestön hallitsemaan itseään.[10] Myöhemmin alueelle kehittyi marokkolaissotilaiden jälkeläisten armojen hallitsema Timbuktun paššakunta[11].
Songhaivaltakunnan tappion syyt ja seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Songhai oli Ghanan ja Malin jälkeen viimeinen suuri länsisudanilainen valtakunta. Sen romahduksen syitä olivat sisäiset valtataistelut, portugalilaisten rannikkokaupan ja katovuosien aiheuttama talouden taantuminen sekä laajan valtion etnisen ja sosiokulttuurisen koheesion puuttuminen.[12]
Marokkolaisvalloitusta seurasi Länsi-Sudanissa pitkällinen poliittisen hajanaisuuden kausi, johon liittyi talouden ja kulttuurin taantuminen. Tästä sekasorrosta nousivat sittemmin Segun, Kaartan ja Macinan kaltaiset bambara- ja fulbevaltiot.[13]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- The Cambridge History of Africa, volume 3. Cambridge: Cambridge University Press, 1977. ISBN 978-0-521-20981-6.
- General History of Africa V: Africa from the Sixteenth to the Eighteenth Century. Paris: Unesco, 1992. 92-3-101711-X.
- Imperato, Pascal James & Imperato, Gavin H.: Historical Dictionary of Mali, fourth edition. Lanham: Scarecrow Press, 2008. ISBN 978-0-8108-5603-5.
- Novikov, S. S. & Ursu, D. P.: Istorija Mali v novoje i noveišeje vremja. Moskva: Vostotšnaja literatura, 1994. ISBN 5-02-017799-7.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ General History of Africa, s. 300–301.
- ↑ General History of Africa, s. 301.
- ↑ a b Imperato & Imperato, s. 218.
- ↑ Cambridge History of Africa, s. 441.
- ↑ General History of Africa, s. 301–302.
- ↑ a b Cambridge History of Africa, s. 422.
- ↑ Imperato & Imperato, s. 218–219.
- ↑ Imperato & Imperato, s. 219.
- ↑ General History of Africa, s. 303–304.
- ↑ a b General History of Africa, s. 304.
- ↑ Novikov & Ursu, s. 25–26.
- ↑ General History of Africa, s. 303.
- ↑ Novikov & Ursu, s. 23–25.