Kuninkaankartano
Kuninkaankartano oli suuri valtion omistama maatila, johon paikkakunnan väestö oli velvollinen suorittamaan luontaissuorituksina maksettavat verot eli tekemään niihin päivätöitä. Pienempiä valtion tiloja kutsuttiin latokartanoiksi ja karjakartanoiksi. Suuria valtion omistamia karjanhoitoa harjoittavia tiloja nimitettiin kuninkaankarjataloiksi. Kuninkaankartanoita oli eri maissa.
Suomessa kuninkaankartanoita hoitivat alkuun erityiset talonvoudit. Niiden komeissa päärakennuksissa asui yleensä kuninkaan käskynhaltija, jonka lääni sai nimensä kartanon mukaan. Hallitsijat ja heidän käskyläisensä käyttivät matkustellessaan kuninkaankartanoita majapaikkoinaan. Erityisesti Kustaa Vaasa järjesti tilojen hoitoa. Hän piti vouteja tarkoin silmällä ja hän julkaisi tiloille ohjekirjoja. Kaarle XI määräsi osan tiloista korkeiden sotilasviranomaisten virkataloiksi ja muut vuokrattavaksi määräajaksi yksityisille ihmisille.
Tiloja valvoi 1800-luvulla senaatin kamaritoimituskunta sekä sen alaisena kuvernöörit. Tilat annettiin vuokralle lääninkonttorissa pidetyllä huutokaupalla 25 vuodeksi kerrallaan. Huutajan tuli antaa takuu vuokraehtojen täyttämisestä kymmenen vuoden aikana, todistus maineestaan, taidoistaan maanviljelyksessä ja varallisuudestaan. Senaatin talousosasto hyväksyi jonkun tarjouksista. Senaatin luvalla vuokraaja sai siirtää vuokraoikeutensa toiselle. Vuokraajan kuollessa hänen leskensä oli oikeutettu hoitamaan tilaa jäljellä olevan vuokra-ajan.
Suomen kuninkaankartanot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Espoon kartano
- Helsingin kuninkaankartano
- Koiviston kartano
- Kokemäenkartano
- Korsholman kuninkaankartano
- Kyminkartano
- Laakspohjan kartano
- Liuksialan kartano
- Nyynäinen
- Partalan kuninkaankartano
- Pedersören kuninkaankartano[1]
- Porin kuninkaankartano
- Porvoon kuninkaankartano
- Rantasalmen kuninkaankartano[1]
- Saaren kartano
- Selkeen kartano
- Tavinsalmen kuninkaankartano
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Tietosanakirja, Tietosanakirja-osakeyhtiö 1913
- Kartanon mailla – sätereitä ja rälssimiehiä, Iris Haikonen ja Erkki Teräväinen, Ango Oy ja Genimap Oy, Helsinki 2006
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Perttu Immonen: Suomen rahvaan historia. Arena Kustannus Oy, 2018. ISBN 978-952-300-335-4.