Kouluneuvosto

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Kouluneuvosto tarkoittaa oppilaiden ja joissain tapauksissa myös opettajien demokraattisesti valitsemaa elintä, joka osallistuu koulun hallintoon. Kouluneuvostojen perustamisella on pyritty edistämään kouludemokratiaa, jolla on katsottu olevan positiivisia pedagogisia tai yhteiskunnallisia vaikutuksia, kuten lasten ja nuorten kasvattaminen tasa-arvoiseen osallistumiseen. Usein kouluneuvostot ovat vain neuvoa-antavia, mutta niillä voi olla myös todellista päätösvaltaa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen tunnettu oppilaiden edustuselin perustettiin Yhdysvalloissa vuonna 1897.[1] Yhdysvallat olikin neuvoa-antavien koulu- ja oppilasneuvostojen edelläkävijä 1900-luvun alkupuolella. Tunnetuin kouludemokratiakokeilu lienee Summerhill-koulu Englannissa.

Sosialistisiin maihin luotin omanlaisensa kouluneuvostot, joilla ainakin nimellisesti oli suuri päätösvalta, etenkin Kiinassa kulttuurivallankumouksen aikana.

Erilaisia kouluneuvostojärjestelmiä luotiin useisiin Euroopan maihin 1960–70-luvuilla, jolloin vallinnut kehitysoptimismi suosi kouludemokratian ajatusta. Ruotsissa luotiin 1966 järjestelmä, jossa neuvostojen valta jäi tosin varsin rajalliseksi.[2] Ajan radikaalia henkeä edusti Tanskassa vuonna 1969 julkaistu ja seuraavana vuonna suomennettu Koululaisen pieni punainen kirja, jossa innostettiin oppilaita suoranaiseen kapinaan.

Kouluneuvostot Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen oppikouluissa ja lukioissa oli vuosina 1973–1985 ylimpinä sisäisinä päätöksentekoeliminä lakisääteiset vaaleilla valittavat kouluneuvostot, joissa olivat edustettuina sekä oppilaat että opettajat. Jo hieman sitä ennen oli joihinkin kouluihin perustettu oma-aloitteisesti epävirallisia kouluneuvostoja. Neuvostojen perustamista ajoi 1960-luvun lopulta alkaen voimakkaasti radikaalien vasemmistolaisten johtama Teiniliitto, ja sen ajoivat läpi vuoden 1973 alusta kouluhallitusta johtanut Erkki Aho sekä opetusministerinä 1972–1975 toiminut Ulf Sundqvist, molemmat nuoria sosialidemokraatteja. Varovaisemmin vihreää valoa näytti myös presidentti Urho Kekkonen. Poliittinen oikeisto ja opettajien etujärjestöt arvostelivat kouludemokratiahankkeita ja vastustivat erityisesti niin sanottua ristiinäänestystä, jossa sekä oppilas- että opettajaedustajien vaalissa saisivat äänestää molemmat. Tällöin oppilaat pääsisivät (enemmistöllään) käytännössä valitsemaan neuvostoihin myös opettajien edustajat.

Kouluhallituksen pääjohtaja Erkki Aho puolusti ristiinäänestystä, kun taas opettajien etujärjestö ja kokoomus vastustivat tätä kiivaasti. Aho tapasi julkisuudelta piilossa opettajajärjestön johtoa hotelli Tornissa 12.12.1974. Kokouksessa päädyttiin sopimukseen, jossa kouluhallinto taipui ammattiyhdistysliikkeen edessä. Kokouksessa sovittiin, että ristiinäänestys sallittaisiin vain niissä kouluissa, joissa koulun opettajakunnan enemmistö sen hyväksyisi. Kouludemokratian vaiheita tutkinut Paavo Kärenlampi tulkitsee tapahtuneen niin, että ammattiyhdistysten näkökannat pääsivät määräämään tapahtumakulun. Pääjohtaja Aho antoi tässä asiassa periksi, koska ei halunnut seisoa ”ristiinäänestyksen voitonlippu kädessä kouluneuvostouudistuksen savuavilla raunioilla”.[3]

Kouluneuvostoissa oli koulun oppilasmäärästä riippuen 6–10 jäsentä, joista puolet edusti opettajia ja puolet vähintään 15-vuotiaita oppilaita. Sitä nuoremmat oppilaat saivat valita edustajikseen apujäseniä, joilla oli vain puheoikeus. Neuvostot valittiin vuosittain marraskuussa järjestetyissä vaaleissa, joissa voitiin käyttää joko kiintiöperiaatetta tai vaihtoehtoisesti ristiinäänestystä (vain oppilaskunnan anomuksesta ja lääninhallituksen luvalla). Kouluneuvostojen päätehtävä oli ohjata koulun sisäistä toimintaa ja opetusta, tehdä esitykset uusista oppikirjoista ja lausua mielipiteensä tuntijaosta ja työjärjestyksestä. Neuvostoilla oli valta antaa koulun järjestyssäännöt sekä määrätä kurinpitorangaistukset.[4] Vaikka neuvostoissa ja niiden vaaleissa opettajat ja oppilaat olivat periaatteessa samanarvoisia, neuvostojen puheenjohtajiksi valittiin erityisesti alkuvaiheessa pääasiassa opettajia.[5]

Suomessa kouluneuvostot saivat erilaisen muodon kuin Ruotsissa. Suomessa kouluneuvostoissa ei ollut vanhempien edustajia ja kouluneuvostot saivat myös päättää kouluissa annettavista rangaistuksista. On arvioitu, että kouluneuvostojen laaja toimenkuva heikensi niiden toimintamahdollisuuksia ja johti osaltaan järjestelmästä luopumiseen. Kouluneuvostot olivat ylityöllistettyjä, eivätkä niiden jäsenet kokeneet saavansa riittäviä resursseja perehtyäkseen asioihin.[3]

Kouluneuvostovaalit puoluepolitisoituivat alusta alkaen, vaikka vaalien ehdokaslistat eivät pääsääntöisesti olleet avointen puoluetunnusten alla. Vaaleja seurattiin ja analysoitiin tarkasti valtakunnallisissa viestimissä. Erityisesti ensimmäiset vaalit helmikuussa 1973 herättivät mielenkiintoa, kun koululaisten poliittisista kannoista ei ollut etukäteen tietoa. Kiihkeimmin koululaisten sieluista kamppailivat Teiniliittoa hallinneet taistolaiset kommunistit sekä näitä vastustaneet kokoomusnuoret. Ensimmäinen vaalitulos tulkittiin julkisuudessa porvarien torjuntavoitoksi, ja suunta voimistui seuraavissa vaaleissa. Äänestysprosentit olivat monissa kouluissa ensimmäisissä vaaleissa korkeita, yli 80 prosenttia.[6] Kiinnostus alkoi herpaantua melko pian, kun järjestelmän byrokraattisuus ja rintamalinjojen pysyvyys havaittiin.

Kouluneuvostot perustettiin aluksi oppikouluihin, mutta jo muutamaa vuotta myöhemmin, peruskouluun siirtymisen jälkeen vuoden 1973 lain mukaiset koulu­neuvostot oli enää vain lukioissa. Myös perus­kouluihin luotiin 1970-luvulla kouluneuvostot, jotka kuitenkin vastasivat nykyisiä johtokuntia, eli niissä päätösvalta oli vanhempien ja opettajien edustajilla.[7]

Kouluneuvostot lakkautettiin Suomessa 1985 voimaan astuneella lailla, sillä ylipolitisoitumisen ja oppilaiden alhaiseksi jääneen mielenkiinnon vuoksi niitä pidettiin epäonnistuneina. Niiden tilalle tulivat koulujen johtokunnat, joissa oppilailla ei ole samanlaista edustusta.

Suomalaisen kouludemokratian loppuminen ei tapahtunut itsekseen. Aatteiden vyöryessä tuli vasemmistoaallon jälkeen kansalaiskasvatuksen alasajon vyöry. Esimerkiksi Vapaan koulutuksen tukisäätiö oli vuonna 1973 asettanut yhdeksi tavoitteekseen kouluneuvostojen lakkauttamisen. Sillä oli laaja verkosto porvarillisten kasvatusalan toimijoiden keskuudessa. Säätiö ryhtyi vaikuttamaan suoraan ja aktiivisesti nimityspolitiikkaan, asioiden valmisteluun ja poliittisten yhteyksien luomiseen. Säätiössä sovittiin, että sen toiminnasta ei puhuta ulkopuolisille. Tämä mahdollisti sen, että mukaan pyydetyt poliitikot ja virkamiehet uskalsivat tulla mukaan toimintaan ilman paljastumisen vaaraa. Toiminta perustui täydelliseen luottamukseen ja siihen, että toimintaa hoidettiin yksityisinä operaatioina ilman, että se näkyi missään julkisissa pöytäkirjoissa, ja siinä myös onnistuttiin.[3] Toimintaan oli käytettävissä myös rahavaroja, esimerkiksi Sotavahinkoyhdistyksen rahaa.[8]

Suomen kouluneuvostojen aikaa on pidetty suurena demokratiakokeiluna, jonka haaksirikko jätti jälkeensä epäluulon koululaisten kansalaistoimintaa kohtaan. Kansalaiskasvatus on sen vuoksi jäänyt Suomen koululaitoksessa heikoksi.[3]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Paavo Kärenlampi: Taistelu kouludemokratiasta: Kouludemokratian aalto Suomessa. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1999.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kärenlampi 1999, s. 60.
  2. Kärenlampi 1999, s. 61–62.
  3. a b c d Sakari Suutarinen: Vapaan koulutuksen tukisäätiö – koulukasvatuksen, opettajankoulutuksen ja tutkimuksen näkymätön vaikuttaja 1973–1991 (ISSN 1797-2299) Kasvatus & aika.
  4. Kärenlampi 1999, s. 79–80.
  5. Kärenlampi 1999, s. 88–89.
  6. Kärenlampi 1999, s. 208, 213.
  7. Kärenlampi 1999, s. 224.
  8. Sakari Suutarinen: Kansalaiskasvatuksen linja ja yhteiskuntaopetuksen uudistaminen (pdf) eNorssi. Viitattu 14.2.2013.