Kiovan ylhäisötyttöjen sisäoppilaitos

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kiovan instituutin rakennus 1900-luvun alussa.

Kiovan ylhäisötyttöjen instituutti (ukr. Київський інститут шляхетних дівчат, Kyjivskyi instytut šljah’etnyh’ divtšat) oli vuosina 1838–1919 toiminut aatelisten ja myöhemmin muiden jalosukuisten ja varakkaiden perheiden tyttärille tarkoitettu suljettu sisäoppilaitos, lukio ja naisten eliittikoulu[1] lähellä Itsenäisyyden aukiota Ukrainan pääkaupungissa Kiovassa.[2][3]

Kiovan jalosukuisten tyttöjen instituutti avattiin 3. syyskuuta (22. elokuuta) vuonna 1838 väliaikaisissa tiloissa, ja viisi vuotta myöhemmin se muutettiin rakennukseen nykyisellä Institutskaja- eli Instituutinkadulla.[4] Laitos kuului tuonaikaisen historiallisen keisarikunnan ensimmäisiin ja vanhimpiin julkisiin naiskoulutuskeskuksiin Ukrainan alueella Harkovassa vuonna 1812 (tai 1818), Pultavassa v. 1817 (tai 12. joulukuuta 1818), Odessassa v. 1828 (tai 1829) ja Kertšissa joko vuodesta 1831 tai 1835 lähtien toimineiden lisäksi.[2] Tämä oli Ukrainan ensimmäinen ja ainoa naispuolisille hakijoille ja opiskelijoille tarkoitettu yläkoulu ja suljettu sivistysinstituutio, joka avattiin hallituksen tuella.[5][6]

Oppilaitoksen tarkoituksena oli "tarjota maksutta koulutusta köyhien aatelisten tyttölapsille Kiovan, Volynian ja Podilskyin piireissä ja mahdollistaa se, että samojen maakuntien riittävän varakkaiden vanhempien tyttäret saavat saman koulutuksen vaatimatonta lisämaksua vastaan."[4][7] Instituuttia pidettiin osana Ivan Betskoin luomien kasvatustieteellisten asetusten mukaista hovikoulutuslaitosten järjestelmää, johon luostarikoulujen tavoin perustettiin yhteiskunnan turhasta ja syntisestä elämästä turvallisesti eristettyjä instituutiota. Oppilaitoksen toiminta pysyi sen perustamishetkellä vahvistetuissa periaatteissa, kunnes aatelisneitojen instituutit suljettiin vuonna 1918.[6] Toisin kuin Smolnan instituutti, joka koulutti hovinaisia, Kiovan instituutti valmisti kotiopettajia[2]. Oppilaat saivat kattavan koulutuksen työskentelyyn kauppiaiden ja aatelislasten kasvusta ja opetuksesta huolehtivina kasvattajina[8] ja itsenäiseen elämään.[9]

Joidenkin lähteiden mukaan instituutin periaatteena ei ollut kehittää tyttöjen luonnollisia kykyjä, vaan valmistaa heitä toimimaan perheessä, erityisesti aviomiehen, äidin ja kotiäitien avustajina. Valmistuneet saattoivat saada "kotimentorin" todistuksen, jota tarvittiin työskentelyyn yksityishenkilönä tai peruskouluissa. Vähitellen Kiovan instituutista kehittyi koulutuslaitos, joka tarjosi yhteiskunnalle päteviä henkilöitä uusien naisoppilaitosten ja -lukioiden perustajiksi-johtajiksi.[2] Oppilaitos toimii vuoteen 1918 saakka ja seuraavana vuonna Ukrainan SNT:n sosiaaliturvan kansankomissariaatti oli aikeissa avata tähän Lasten palatsin eli orpokodin 250 orvolle.[10]

Helmikuun 20. päivänä 1919 Kiovan ylhäisötyttöjen instituutti suljettiin, koska "koulutyyppi ei täyttänyt lasten asianmukaisen kasvatuksen perusvaatimuksia" ja koska tämän tyyppisen vanhoillisella koululla oli antidemokraattinen luonne.[3] Instituutista sen olemassaolovuosinaan valmistui 9 454 oppilasta. Sen II maailmansodassa tuhoutuneen ja vuosina 1952–1957 entisöityyn rakennukseen avattiin Lokakuun kulttuuripalatsi.[11][12]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Instituutin rakennuksen ympärillä oli puutarha puisine paviljonkeineen ja sen itäosassa oli puisia ulkorakennuksia, johon vuosina 1903–1904 rakennettiin asuntola.[13] Jalosukuisten neitojen asuntola v. 1912.

Silloisen keisarikunnan maakuntakaupunkeihin naisille tarkoitettujen koulutuslaitosten verkoston perustamisidean sanotaan kuuluneen keisari Paavali I:n vaimolle Maria Fjodorovnalle. Jo alkuvuonna 1804 hän oli ehdottanut, että Kiovaan pitäisi Pietarin ja Moskovan esimerkin mukaisesti perustaa jalosukuisten neitojen instituutti.[4] Ajatus toteutui vasta kolme vuosikymmentä myöhemmin, kun heinäkuussa v. 1834 kenraalimajuri D .M. Begitšev, joka omisti kiinteistön Ivanivka-kadulla (ukr. Іванівській д.) ja laajan tontin H’reštšatykin yläpuolella olevan kukkulan rinteessä, ilmoitti opetusministerille Sergei Uvaroville antavansa talonsa vastaperustetulle ja alun perin pyhän Vladimir Suuren mukaan nimetylle Kiovan kansallinen yliopistolle. Lahjoitus otettiin kiitollisena vastaan, mutta tilavasta Begitšev-talosta tuli ensin varasto, jossa Kiovan yliopisto piti jonkin aikaa kirjastoaan säilyttäessä siellä mm. avaamattomia laatikoita täynnä Kremenetsin lyseosta ja Vilnan yliopistosta puolalaisten v. 1831 marraskuun kansannousun jälkeen vietyjä kirjoja ja tieteellisiä kokoelmia.[6][14] Myöhemmin sotilaskuvernööri ja kreivi V. V. Levašov ehdotti, ettei tätä kiinteistöä luovutettaisi yliopiston käyttöön, ja anoi Nikolai I:ltä lupaa tähän tyttökoulun avaamista varten. Levašovin mielestä, jotta tuleville sukupolville parhaiten välittää kruunua kohtaan osoitettavaa nöyryyden henkeä, pitäisi perusteellinen koulutus antaa myös naisille. Heidän vaikutus aviomiestensä sydämiin ja lastensa mieliin on välitöntä ja rajatonta. Myös silloinen Kiovan koulutuslaitosten hallintoyksikön johtava virkamies Egor von Bradke neuvoi hallitusta ottamaan haltuunsa naisten opetusjärjestelyt tällä lounaisella alueella, koska naiset saattavat muuttaa nuoren sukupolven epäsuotavia asenteita.[5]

Levašovin anomukseen Nikolai I kirjoitti omakätisesti: "Löydä keinot, toteuta se." Vuonna 1834 laadittiin Kiovan aatelisneitojen instituutin peruskirjaluonnos, joka hyväksyttiin 5. marraskuuta samana vuonna. Tämän mukaan laitoksen perustamiseen hallitsija myönsi 500 tuhatta ruplaa.[3][8] Koska kreivi Levašov vapautettiin virastaan 21. (9.) kesäkuuta 1835 ja seuraava kenraalikuvernööri, kreivi Aleksanteri Gurjev ei pitänyt ajatusta naisinstituutin avaamisesta ensisijaisena, oppilaitoksen avajaiset siirtyivät ja ne pidettiin kuvernööri Dmitri G. Bibikovin ansiosta kesällä vuonna 1838. Uusi oppilaitos avattiin Jekaterininskaja- (nyk. Lipskaya- tai Lipskaja-) ja Ivanovskaja (nyk. Institute-Institutskaja-)[15]katujen kulmassa sijaitsevassa yksikerroksisessa rakennuksessa, jossa ennen oli asunut kenttämarsalkka Fabian Gottlieb von der Osten-Sacken[3][8] ja joka omistajansa kuoleman jälkeen vuonna 1837 oli ollut tyhjillä. Tässä ns. ”marsalkkakartanossa” ensimmäiset 18 oppilasta aloittivat opiskelunsa.[4]

Oppilaitoksen ensimmäisen kerroksen pohjapiirustus.

Rakennustyöt aloitettiin juhlallisesti 1. heinäkuuta 1839 muun muassa purkamalla vapaamuurarina ja astrologina tunnetun kenraalimajurin D.M.Begitševin lahjottaman kolmikerroksisen kartanon päärakennuksen laajan puiston syvyyksissä.[16] Arkkitehti Vincent Berettiin suunnittelujen mukaan tarkoitus oli pystyttää joidenkin lähteiden mukaan kolme-[17], joidenkin mukaan 3+kellari eli nelikerroksinen ylellinen, uusklassista arkkitehtuuria edustava[18] kivitalo ja ulkoinen garde manger eli kylmiörakennus, pesutilat, puinen hevostalli vajoineen ja kaivo. Tämän arkkitehdin suunnittelema rakennus oli viihtyisin verrattuna muihin samankaltaisiin laitoksiin Ukrainassa.[5] Viranomaisten lisäksi kaikki 18 ensiluokkalaista, heidän vanhempansa ja opettajansa olivat paikalla muistolaatan asettamistilaisuudessa.[4] Ylelliseen nelikerroksiseen päärakennukseen instituutin tytöt muuttivat vuonna 1843.[19]

Instituutin uuden rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa oli vastaanottohuone, jossa oli kylpy-, pukeutumis-, vaate- ja työntekijöiden huoneita, veranda, ruokasali, esimiesten asunto, wc, pieni sairaala, käytäviä ja katolinen kirkko. Merkittävä osa toisesta kerroksesta oli juhlasalin käytössä, siellä oli myös kirjasto ja luokkahuoneet. Tässä kerroksessa oli tyylikkäiden naisten sekä ruokasali että huoneet. Kolmannessa kerroksessa on kylpyhuoneet, asuntolat ja luokkahuoneet. Kellarissa sijaitsi keittiö, erilaiset ruokakomerot, kylpylä ja huoneet palvelijoille. Ortodoksinen Pyhän Aleksandran kirkko oli niin toisessa kuin kolmannessa kerroksessa.[20]

Samanaikaisesti instituutin kanssa aloitti toimintansa kirjasto, joka perustettiin instituutin puheenjohtajana toimineen Kiovan kenraalikuvernöörin D.G. Bibikovin ansiosta. Instituutin kirjasto siirrettiin 1920-luvulla Ukrainan kansalliskirjastoon.[3]

Instituuttiin pääsy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääsy tyttöjen instituuttiin toteutui tuonaikaisen keisarikunnan tyttöoppilaitosten opiskelijoille vahvistettujen sääntöjen mukaisesti. Instituutin kaikkien asioiden hoitaminen uskottiin aateliston perustamalle neuvostolle, joka määrättiin raportoimaan vuosittain työstään ja julkaisemaan raporttinsa aateliston kokouksissa.[2] Instituutti hyväksyi peruskirjansa mukaan aatelista alkuperää olevia tyttöjä ja Kiovan jalosukuisten tyttöjen instituutissa sen olemassaolon ensimmäisen yhdeksäntoista vuoden aikana opiskelivat vain aateliset.[5] Vuodesta 1852 alkaen 1. killan kunniakansalaisten ja kauppiaiden, pappien tyttäret ja myös yli 8-vuotiaat ulkomaalaiset hyväksyttiin opiskelemaan.[21] Ylhäisötyttöjen instituutin budjetti koostui aateliston varoista, valtion avusta, yksityisistä lahjoituksista, kaupungin tuloista ja lukukausimaksuista.[2][5] Opiskeluvuoden maksu vuosina 1830–1850 oli 300–350[22] ja 1900-luvun alussa oli 350 hopearuplaa. Joidenkin lähteiden mukaan vuosittainen lukukausimaksu vaihteli 800–1000 ruplaan[1] ja puolet oppilaista sai valtionkassan tukea.[19] Hakijan vanhempien tai sukulaisten oli toimitettava valintalautakunnalle useita asiakirjoja: rehtorille osoitettu vetoomus, todistus aatelistotaustasta ja kasteesta, terveydentilasta, isorokkorokotuksesta, tiedot saadusta peruskoulutuksesta sekä kirjallinen velvollisuustodistus maksaa ajoissa koulutusrahat. Instituutin opiskelijaksi päästäkseen piti maksaa kuuden kuukauden maksu etukäteen.[7]

Instituuttiin otettiin 8–13,5 vuoden ja joidenkin lähteiden mukaan 10–13-vuoden ikäisiä tyttöjä.[19] Koko opiskelu kesti kuusi ja valmistavan luokan kanssa yhteensä seitsemän vuotta. Jaloneidoilla instituuttiin pääsyä varten oli mukaan otettava pakollisia tavaroita: 24 paitaa, 6 lakanaa ja yhtä monta pyyhettä, 12 paria lankasukkahousuja, 12 pellavavalkoista nenäliinaa, 4 lautasliinaa, 2 eliruoka- ja teehopealusikka,selvennä hopeaveitsi ja haarukka ja todistus isorokkorokotuksesta.[7][19] Instituutin peruskirjan mukaan oppikirjoista ja vaatteista maksua ei peritty. Joidenkin lähteiden mukaan toisaalta kaikki instituuttiin tulevat jalotytöt läpäisivät pääsykokeet ja tietotasonsa mukaan heidät jaettiin luokkiin.[8] Toisaalta tytöt tulivat instituuttiin 9–14-vuotiaina eivätkä heidän tarvinnut läpäistä kokeita, vaan heidät hyväksyttiin opiskelemaan aateliskokousten suosituksien perusteella.[20]

Opetus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä oppilaitos vaikka sitä kutsuttiinkin instituutiksi, tarjosi keskiasteen koulutusta ja korkeakoulutusta voitiin saada vain yliopistossa, johon noina vuosina tyttöjä ei hyväksytty. Opetusta pidettiin lukion tasoisena[7] tai alakoulun ja yliopiston väliltä, joka antoi valmistuneille yleissivistävän[23], esteettisen ja eettisen koulutuksen sekä oikeuden sekä aatelisten että kauppiaiden lasten kotihoitajan virkaan.[8] Ennen kaikkea tytöille opetettiin tottelevaisuutta, etteivät tytöt tottuisi olemaan liian ylpeitä tai synkkiä. Heitä ohjattiin varovaisuuden, hyväntahtoisuuden, säädyllisyyden, jalon, ei pakotetun kohteliaisuuden, lempeyden ja hyveiden perustalle, keskustelemaan miellyttävästi ja tasavertaistesti kaikkien kanssa, olivatpa he minkälaisia tahansa.[10]

Tytöt opiskelivat uskonnosta riippuen joko ortodoksista, katolista tai luterilaista teologiaa, kolmea vierasta kieltä so. ranskaa, saksaa ja puolaa tai italiaa, maantiedettä ja historiaa, luonnontieteitä, taidetta ja maallisia tapoja, lisäksi fysiikan ja matematiikan perustaidot. Ohjelmassa oli myös tuohon aikaan puhtaasti naisaineita: musiikkia, tanssia, laulua ja käsitöitä. Paljon huomiota kiinnitettiin vieraisiin kieliin, musiikkiin, tansseihin, käsityöhön ja maallisiin tapoihin. Tytöt opetettiin ompelemaan alus- ja päällysvaatteita.[24][22] Tärkein oppiaine oli kodinhoito. Naisten täytyi tuntea kaikenlaisten tieteiden perusteet pysyäkseen mukana keskustelussa, mutta heidän päätehtäväksi jäi taloudenhoitoa osaavaan ja hyvin kasvatetun vaimon rooli.[25] Ensin koulutuksen kestoa lyhennettiin 12:sta 9 vuoteen[24] ja alkaen v. 1860 opintojen kesto oli kuusi ja valmistavan luokan kanssa yhteensä seitsemän vuotta.[3][8]

Opetus tapahtui kolmessa luokassa ja jokaisessa se kesti kaksi vuotta.[8] Opiskelijat käyttivät tietyn värisiä yhtenäisiä mekkoja, nuorimmat tytöt ruskehtavaa, toisella luokalla tummansinistä, kolmannella sinistä ja vanhimmat tytöt valkoista.[23] Ruskea väri symboloi maanläheisyyttä ja oli käytännöllinen nuorimmille. Vaaleammat värit symboloivat puhtautta ja tarkkuutta.[14] Joidenkin lähteiden mukaan instituutin nuoria naisia sinisistä mekoistaan johtuvasti kutsuttiin kaupungissa humoristisella konnotaatiolla "sinilinnuiksi", joka sointui sanaan ”sininen” (ukr. синій eli sinji).[6] Kiovan jalosukuisten tyttöjen instituutilla oli hyvä henkilökunta. Ensimmäisellä ja toisella luokalla luentoja pitivät Kiovan miesten lukioiden parhaat opettajat. Kolmannella, viimeisellä luokalla luennoitsijoina toimivat Kiovan keisarillisen St. Vladimirin yliopiston ja vuosina 1819–1919 toimineen Kiovan teologisen akatemian professorit.[3] Herätys oli aamulla kuudelta ja kymmeneltä illalla mentiin nukkumaan. Lukuvuosi kesti 11 kuukautta eli elokuun 1. päivästä alkaen seuraavan vuoden kesäkuun loppuun saakka. Instituutista poissaolot sallittiin vain vakavan sairauden tai lähisukulaisen kuoleman yhteydessä.[7] Oppilaat saivat ottaa vastaan vieraita vain tiettyinä aikoina lomien aikana. Jopa kirjeenvaihto sukulaisten kanssa oli jatkuvassa valvonnassa. Joskus tytöt vietiin kävelylle ja tällaisten kävelylenkkien aikana oli kiellettyä nauraa ja katsoa ohikulkijoita. Tytöt menivät myös kävelylle kello viideltä aamulla ollakseen tapaamatta ketään.[20] Kesälomaa oli vain kuukauden eli heinäkuun verran. [25]

Instituutin opetus rakennettiin tiettyjen patriarkaalisten perinteiden varaan ja siitä syystä monille valmistuneille se jäi mieleen eräänlaisena vankeuslaitoksena. Rakennuksissa huonelämpötilan väitetään olleen 12–16 asteen välillä ja siksi talvella vain ohuilla peitoilla peitettyinä tytöt kärsivät kylmästä. Oppilaat nukkuivat kovilla patjoilla ja peseytyivät aamuisin vyötäröä myöten kylmässä vedessä. Tytöt olivat usein nälkäisiä ja yksi instituutin elämän väistämättömänä puolena oli ikuinen aliravitsemus.[20] Oppilaat pystyivät lämmittelemään ja nukkumaan vain sairastuvalla, jossa ruokittiin paremmin, ja sinne pääsemiseksi monet esittivät taitavasti pyörtymistä.[26] Tytöistä ne, jotka eivät kestäneet vuosien eristyneisyyttä [27] ja "kasarmin" olosuhteita, vapautettiin vain vanhempiensa pyynnöstä. Oppilaista kaksi tai kolme kuoli joka vuosi.[20] Silti tämä oppilaitos oli niin arvostettu, että sinne lapsensa ilmoittautuneiden määrä ylitti laitoksen kapasiteetin.[19]

Jokaiselle valmistuneelle annettiin todistus.[28] Kirjailija Natalena Koroleva opiskeli täällä kaksi vuotta[20] ja Olena Ptšilkan väitetään valmistuneensa täältä v. 1866.[29] Kiovan jaloneitojen instituutti oli kuuluisa musiikilliselta koulutukseltaan ja jotkut valmistuneista saivat myöhemmin mainetta pianisteina ja oopperalaulajina.[23] Musiikinopettajana täällä toimi mm. säveltäjä Mykola Lysenko[25] ja Kiovan kiertueensa aikana instituutissa vieraili kuuluisa pianisti Anton Rubinštein.[6][30] Tunnettu ukrainalainen laulajatar Nadežda Zabela-Vrubel sai musiikillisen peruskoulutuksensa tässä instituutista.[22] Instituutissa opiskelivat paleontologi Maria V. Pavlova, kääntäjä Maria V. Lutšinskaja, näyttelijätär Liubov Hakkebush ja oopperalaulajatar Olga Arsenjeva[31] Joidenkin lähteiden mukaan N. Zabela-Vrubel ja Olena Ptšilka on nimetty virheellisesti instituutin opiskelijoiden joukkoon[15] ja Ptšilkan väitetään opiskelleen Agata Iosifovna Nelgovskajan jalosukuisten neitojen yksityisessä pensionaatissa sen jälkeen, kun Pultavan että Smolnan tyttöinstituuteissa hänelle ei löytynyt vapaata paikkaa.[32]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Історія елітного навчального закладу для київських панянок (Kiovan naisten eliittikoulutuslaitoksen historia) київінформ – новини столиці. Viitattu 27.6.2022. (ukrainaksi)
  2. a b c d e f Навчання в інститутах шляхетних дівчат (Koulutus jalotyttöjen instituuteissa) webcache.googleusercontent. Viitattu 27.6.2022. (ukrainaksi)
  3. a b c d e f g Київський інститут шляхетних дівчат та його бібліотека (Kiovan jaloneitojen instituutti ja sen kirjasto) Національна бібліотека України імені В. І. Вернадського. Viitattu 27.6.2022. (ukrainaksi)
  4. a b c d e Київський інститут шляхетних дівчат (Kiovan jalotyttöjen instituutti) 3.9.2021. Київ від минулого до майбутнього. Viitattu 27.6.2022. (ukrainaksi)
  5. a b c d e Tamara Sukhenko: Інститути шляхетних дівчат в Україні в хіх столітті (Jalojen tytöjen instituutit Ukrainassa 1800-luvulla) Етнічна історія народів Європи. Viitattu 27.6.2022. (ukrainaksi)
  6. a b c d e Институт благородных девиц в Киеве. Островок Руссо над Крещатиком (Jaloneitojen instituutti Kiovassa. Rousseau luoto H’reštšatykin yläpuolella) 4.4.2021. Спрага:коли прагнеш цікавого. Viitattu 27.6.2022. (venäjäksi)
  7. a b c d e Історія Київського Інституту Шляхетних Дівчат (Kiovan jalotyttöjen instituutin historia) Міжнародний центр культури і мистецтв Пу. Viitattu 27.6.2022. (ukrainaksi)
  8. a b c d e f g Aleksandr Surgay: Благородные девицы — подзабытая страница недалекого прошлого Киева (Jaloneidot - unohdettu sivu Kiovan lähimenneisyydestä) 3.9.2007. WayBackMachine Internet archive. Arkistoitu 1.11.2010. Viitattu 27.6.2022. (venäjäksi)
  9. Жовтневий палац (Lokakuun palatsi) oktv.ua. Viitattu 27.6.2022. (ukrainaksi)
  10. a b Vitali Kovalinsky: Воспитание благородных девиц (Jaloneitojen koulutus) 14.8.2013. weekend.today. Viitattu 27.6.2022. (venäjäksi)}
  11. Vlad Kaganov: Киев. Институт благородных девиц. Ученицы (Kiova.Jaloneitojen instituutti.Opiskelijat) proza.ru. Viitattu 27.6.2022. (venäjäksi)
  12. Октябрьский дворец (Жовтневий палац) (Lokakuun palatsi) WayBackMachine Internet archive. Arkistoitu 24.3.2013. Viitattu 27.6.2022. (venäjäksi)
  13. Киевский институт благородных девиц. Из истории киевских учебных заведений—Институт благородных девиц. (Kiovan jaloneitojen instituutti. Kiovan oppilaitosten historiasta – Jaloneitojen instituutti) 3.9.2021. Киев—от прошлого к будущему. Київ від минулого до майбутнього.. Viitattu 27.6.2022. (ukrainaksi)
  14. a b Исторические параллели. Киевский Смольный. Дневник (Historiallisia yhtäläisyyksiä. Kiovan Smolny. Päiväkirja) 17.12.2017. LiveInternet. Viitattu 27.6.2022. (venäjäksi)
  15. a b Vlad Kaganov: Киев. Институт благородных девиц (Kiova. Jaloneitojen instituutti) 2021. Портал Проза.ру. Viitattu 27.6.2022. (venäjäksi)
  16. Roman Malenkov: Інститут шляхетних дівчат. Застінки НКВС, Жовтневий палац та культурний центр (Jalotyttöjen instituutti. NKVD-solut, Lokakuun palatsi ja kulttuurikeskus) ukrainaincognita.com. Viitattu 27.6.2022. (ukrainaksi)
  17. Goša Podolsky: Институт благородных девиц (Jaloneitojen instituutti) 16.2.2019. Киевские истории. Viitattu 27.6.2022. (venäjäksi)
  18. Институт благородных девиц (Jaloneitojen instituutti) kiev-code.com.ua. Viitattu 27.6.2022. (venäjäksi)
  19. a b c d e Ekaterina Fontany: Институт благородных девиц. В благородные девицы без своих ножа и вилки не принимали (Jaloneitojen instituutti. Jalotyttöjä ilman veistä ja haarukkaa ei hyväksytty) interesniy.kiev.ua. 9.3.2006. Arkistoitu 1.11.2010. Viitattu 27.6.2022. (venäjäksi)
  20. a b c d e f Київський інститут благородних дівчат: важкий шлях до освіти (Kiovan jalotyttöjen instituutti: raskas tie koulutukseen) 3.5.2022. marieclaire.ua. Viitattu 27.6.2022. (ukrainaksi)
  21. Dmitri Lavrov: Институт благородных девиц - Октябрьский дворец. Как на Институтской улице поселился пеликан с семьей (Jaloneitojen instituutti - Lokakuun palatsi. Kuinka pelikaani perheineen asettui Institutskaya-kadulle) 3.9.2005. WayBackMachine Internet archive. Arkistoitu 1.11.2010. Viitattu 27.6.2022. (venäjäksi)
  22. a b c К истории высших учебных заведений Киева. Орешек знаний тверд … (Kiovan korkeakoulujen historiaan. Tiedon pähkinä on kova ...) WayBackMachine Internet archive. Arkistoitu 26.11.2010. Viitattu 27.6.2022. (ukrainaksi)
  23. a b c Скачать історія київський інституту шляхетних дівчат fb2 (Lataa Kiovan jalotyttöjen instituutin historia fb2) lesnyepolyany.ru. Viitattu 27.6.2022. (ukrainaksi)
  24. a b V.A. Dobrovolska: Навчання в інститутах шляхетних дівчат півдня України другої половини хіх – на початку хх століття (Aatelisten tyttöjen koulutus instituuteissa Etelä-Ukrainassa 1800-luvun jälkipuoliskolla - 1900-luvun alussa) 31.5.2009. chdu.edu.ua. Viitattu 27.6.2022. (ukrainaksi)
  25. a b c Tatiana Nizhynska: Благовоспитанные киевлянки: история Института благородных девиц (Kiovan hyvin kasvatetut naiset: Jaloneitojen instituutin historia) 22.8.2019. Великий Київ. Viitattu 27.6.2022. (venäjäksi)
  26. Nina Koltšak: Інститут благородних дівиць: історія заснування, правила, цікаві факти (Jaloneitojen instituutti: perustamishistoria, säännöt, mielenkiintoisia faktoja) druzy.com.ua. Viitattu 27.6.2022. (ukrainaksi)
  27. Інститути шляхетних дівчат: коли лазарет — це курорт, а вчителі з зовнішнім дефектом (Jalotyttöjen laitokset: kun lasaretti oli lomakeskus, ja opettajat, joilla on ulkoinen vika) MapMe Club. Viitattu 27.6.2022. (ukrainaksi)
  28. Aleksandr Surgai: Шляхетні дівчата — призабута сторінка недалекої минувшини Києва (Jalotytöt - unohdettu sivu Kiovan lähimenneisyydestä) 15.6.2001. Тов «Українська прес-група». Viitattu 27.6.2022. (ukrainaksi)
  29. Tatjana Šarapova: Учебный год длился 11 месяцев: Киевский Институт благородных девиц (Lukuvuosi kesti 11 kuukautta: Kiovan Jaloneitojen instituutti) 22.8.2021. my-kiev.com. Viitattu 27.6.2022. (venäjäksi)
  30. Інститут шляхетних дівчат / Институт благородных девиц. Статьи (Jaloneitojen instituutti. Artikkelit) 31.10.2010. WayBackMachine Internet archive. Arkistoitu 31.10.2010. Viitattu 27.6.2022. (venäjäksi)
  31. Биография Арсеньева Ольга Николаевна (Arsenjeva Olga Nikolaevnan elämäkerta) Краткие биографии 2021. Viitattu 27.6.2022. (venäjäksi)
  32. Aleksandr Rudjatšenko: Олена Пчилка. 1. Светлая труженица (Olena Ptšilka. Valoisa toimija) ukrinform.ru. Viitattu 27.6.2022. (venäjäksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]