Kilpailukykysopimus

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kilpailukykysopimus (kiky-sopimus) on kesällä 2016 solmittu työehtosopimus, jonka avulla pyrittiin parantamaan Suomen talouden kilpailukykyä ja työllisyyttä. Sopimus sisälsi palkkatason jäädyttämistä, työajan pidentämistä, lomarahojen leikkauksia ja työnantajamaksujen vähentämistä.[1]

Sopimuksen syntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkeen muodostetun Sipilän hallituksen pääministeri Juha Sipilä vaati painokkaasti yhteiskuntasopimuksen solmimista Suomen talouden kohentamiseksi. Tavoitteeksi asetettiin tuottavuuden nousu viidellä prosentilla. Lehdistössä hanke uutisoitiin jopa "kiristyksenä", koska hallitus uhkasi tekevänsä 1,5 miljardin lisäsäästöt ja jättävänsä tekemättä ehdolliset veronkevennykset, jos sopimusta ei synny.[2] Työnantajien puolelta esiteltiin keinoksi yhteiskuntasopimuksen viiden prosentin tuottavuuden nousuun "merkittävä työajan lisäys ilman kustannusten nousua". Tämä tarkoittaisi samaa kuin palkkojen alentaminen eli sisäinen devalvaatio.[3]

Alustavissa neuvotteluissa hanke sai nimen kilpailukykysopimus, ja sitä valmisteltiin monissa neuvottelupöydissä syksyn 2015 ja kevään 2016 aikana. Kesäkuun 2016 alkuun mennessä lähes kaikki ammattiliitot hyväksyivät kilpailukykysopimuksen. Sen ulkopuolelle jäivät Elintarviketyöläisten Liitto, Rakennusliitto sekä Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT. Arvioiden mukaan kilpailukykysopimus alensi työvoimakustannuksia 4,2 prosenttia. Jos sopimusta verrataan tilanteeseen, että työehtosopimukset olisivat sisältäneet yhden prosentin korotuksen palkkoihin, on vaikutus lähes viisi prosenttia. Valtiovarainministeriön arvion mukaan sopimus tuo noin 35 000 uutta työpaikkaa.[1]

Sopimuksen sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sopimuksen mukaan palkat jäädytettiin vuoden ajaksi silloisten sopimusten päättymisajasta eteenpäin. Vuosittaista työaikaa pidennettiin keskimäärin 24 tunnilla siten, että näistä tunneista ei makseta erillistä korvausta. Eri aloilla tämä pidennys toteutettiin eri tavoin (esimerkiksi viikottaisena tai kokonaisina lisäpäivinä). Julkisen sektorin lomarahoja vähennettiin 30 prosentilla vuosiksi 2017–2019. Työnantajien keskimääräistä työeläkemaksua ja sosiaaliturvamaksua alennettiin neljän vuoden ajaksi sekä työttömyysvakuutusmaksua kahden vuoden ajaksi. Vastaavat työntekijöiden maksut nousivat.[1]

Sopimuksen vaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työvoimakustannusten alentaminen hyödytti Suomen vientiä, mutta kotimainen ostovoima ja kotimainen kulutus kärsivät, koska ihmisten kulutusmahdollisuudet vähenivät. Työajan pidennys voi houkutella työnantajia vähentämään työntekijöitään. Vaikutus tulonjakoon on suuri: sopimus merkitsi mittavaa tulonsiirtoa palkansaajilta työnantajille. Samalla se vei valtiolta verotuloja, koska työnantajille siirtynyt raha on kevyemmin verotettua. Sopimuksella toivottiin syntyvän uutta talouden aktiviteettia, mutta syntyvät uudet verotulot arvioidaan pienemmiksi kuin valtion toisaalla menettämät tulot, joten julkisen sektorin alijäämät kasvavat.[1]

Kilpailukykysopimuksella on myös epäsuoria tulo- ja varallisuusvaikutuksia: haitat kasautuvat pääosin pieni- ja keskituloisten riesaksi, ja hyödyt kasautuvat valtaosin ennestään rikkaimpien eduksi. Talouspolitiikassa on suuntauksia, jotka uskovat niin sanottuun trickle down -uskomukseen eli tulojen valumavaikutukseen. Sen mukaan rikkaimpien lisätuloista valuu aikanaan lisää tuloja muillekin. Valumateorian uskottavuus on kuitenkin kyseenalainen, sillä esimerkiksi teollisuusmaiden yhteistyöjärjestö OECD on todennut tämän jokseenkin harhaiseksi uskomukseksi, joka on ennemmin kasvattanut kuin supistanut tulo- ja varallisuuseroja. Suomessa Valtion taloudellisen tutkimuslaitoksen VATT:n tutkijat ovat vastikään todenneet, että suurituloisimpien veronkevennykset vähentävät verotuloja eivätkä ne siis ole taikakeino, joka kustantaisi itse itsensä.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Eero Lehto: ”Suomen talous piristyi alkuvuonna 2016”, Mitä Missä Milloin Vuosikirja 2017, s. 238–239. Helsinki: Otava, 2016. ISBN 978-951-1-30021-2.
  2. Sipilä: Tarjous yhteiskuntasopimuksesta ei ole kiristys. MTV 28.5.2015.
  3. Työajan pidennys sadalla tunnilla – työnantajien tavoitetta on lähes mahdoton saavuttaa. Helsingin Sanomat 5.5.2015.
  4. Jan Hurri: Näkökulma: Tästä syystä rikkaat eivät kiukuttele isoista veroprosenteistaan Taloussanomat. 3.9.2017. is.fi. Viitattu 4.9.2017.