Khimaira

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Khimaira
Khimaira, etruskien pronssiveistos.
Khimaira, etruskien pronssiveistos.
Ominaisuudet
Status Kuollut
Tuntomerkit Leijonan pää ja vartalo, käärme häntänä ja vuohen lisäpää.
Asuinpaikka Kreikkalainen Lycian kaupunki, joka nykypäivänä on osa Turkkia.
Kuolinsyy Kuoli Bellerofonin tappamana
Kansanperinne
Kansanperinteen
alkuperä
Homeroksen Ilias
Suhteet
Vanhemmat Ekhidna (äiti)
Tyfon (isä)
Sisarukset Kerberos
Orthos
Lernan Hydra
Nemean leijona
Sfinksi

Khimaira (m.kreik. Χίμαιρα 'kuttu', lat. Chimaera) oli kreikkalaisessa mytologiassa Lyykiassa riehunut tulta syöksevä taruhirviö, jolla oli leijonan pää, vuohen ruumis ja häntänä käärme tai skorpionin pyrstö. Homeroksen mukaan Khimaira oli leijonan, vuohen ja käärmeen sekasikiö.[1] Taiteessa sille kuvataan yleensä myös vuohen pää. Joskus sillä on lohikäärmeen ruumiinosia (esimerkiksi pää ja siivet).

Kreikan taruston mukaan Khimairan surmasi Korintin kuninkaan Glaukoksen poika Bellerofon. Bellerofon kierteli Khimairaa hevosellaan Pegasoksella lentäen ja ampui hirviöön nuoliaan. Kun hirviö ei kuollut, Bellerofon kiinnitti lyijykimpaleen keihäänsä kärkeen ja työnsi sen Khimairan suuhun. Khimairan syöksemä tuli sulatti kimpaleen ja sula lyijy valui Khimairan vatsaan ja tappoi sen. Muistoksi hirviöstä jäi niin sanottu palava kivi, joka sijaitsee nykyisessä Turkissa Olymposvuoren alarinteillä olevassa Cirali-nimisessä kylässä. Bellerofonista tuli lohikäärmeen surmaajien esikristillinen prototyyppi voiton johdosta.[1]

Khimaira oli naaraspuolinen käärmevaimo Ekhidnan ja Manalan hirviö Tyfonin jälkeläinen. Yksi Khimairan veljistä oli manalan kolmipäinen hirviökoira Kerberos.[1] Khimairasta on johdettu muun muassa sana kimeeri, joka tarkoittaa eri eläinlajeista yhdistettyä eliötä.

Khimairoita käytetään myös koristehahmoina arkkitehtuurissa.

Khimairoita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Khimaira.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Biederman, Hans (toim. Pentti Lempiäinen): Suuri symbolikirja, s. 127–128. Helsinki: WSOY, 1993. ISBN 951-0-18537-X.