Kansankirjasto

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Kansankirjastot olivat lähinnä suomenkieliselle alemmalle kansanluokalle, rahvaalle, tarkoitettuja kirjastoja[1]. Kansankirjastotoiminta sai varsinaisesti alkunsa hieman ennen 1800-luvun puoliväliä, ja se oli osa Suomen autonomian ajan itsenäistymiseen johtavaa valtakunnallista kehitystä. Kansankirjastoaate levisi Suomeen Ruotsista, jossa useat seurakunnat olivat perustaneet kirjastoja sivistysmielessä halukkaille lukijoille. Suurin syy aatteen leviämiseen Suomessa oli kuitenkin yleisen kansallisen herätyksen vaikutus.[2]

Toimeenpanevana voimana kansankirjastotoiminnassa olivat ylioppilaat ja sivistyneistö. Myöhemmin tärkeässä roolissa kirjastotoiminnan elvyttämisen kannalta oli Kansanvalistusseura. Kansankirjastotoiminta oli luonteeltaan rahvasta holhoavaa valistustyötä, jota ylempi kansanluokka sääteli.[3] Kansankirjastojen tarjoamat kirjat valittiin tarkasti – tarkoituksena oli, että niiden tuli edistää lukijoiden henkistä kehitystä ja nostaa koko kansan sivistystasoa[4]. Kirjastoja pidettiin sekä hyödyllisinä että tarpeellisina, koska kirjojen toivottiin ohjaavan rahvasta pois paheellisista vapaa-ajanviettotavoista sekä parantavan sivistyksen myötä rahvaan taloudellista ja moraalista tilaa.[5]

Kansansivistystyön piiriin kuuluvan kirjastotoiminnan ehdottomina edellytyksinä olivat kansankielisen kirjallisuuden synty ja monipuolistuminen, lukutaidon yleistyminen sekä kirjatietoon pohjautuvan sivistystason nousun merkityksen ymmärtäminen.[6] Kansankirjastoaate ei missään nimessä ollut yksi yhtenäinen aate, jolla olisi ollut tietty päämäärä. Yhteisenä nimittäjänä koko kansankirjastoaatteen sisällä oli kuitenkin kansallisuusajattelu ja siitä nouseva kansanvalistustyö. 1800-luvun kansankirjastoaatetta leimasi myös vahvasti uskonnollinen filantropia, joka yhdisti suomalaisen yhteiskunnan kehittäjinä ja uudistajina herännäisyyden, kansallisuusliikkeen ja vapaamielisyyden.[7]

Kansankirjastojen aika päättyi 1900-luvun alussa, kun ne muutettiin vähitellen kaikille kansanluokille suunnatuiksi yleisiksi kirjastoiksi amerikkalaisten ja anglosaksisten kirjastonäkemysten vaikutuksesta.[1]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansankirjastojen edeltäjät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansankirjastoja edelsivät papiston kirkonkirjastot ja lukuseurojen kirjastot, joita alkoi esiintyä Suomessa 1700-luvun lopulla. Lisäksi oli yksityishenkilöiden pitämiä kirjastoja.[8] Edellä mainittujen kirjastojen toiminta ei kuitenkaan juurikaan ulottunut suomenkieliseen rahvaaseen.[9]

Ensimmäinen kansankirjasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisenä oppimattomalle kansalle suunnattuna kansankirjastona pidetään vapaaherra Rabbe Gottlieb Wreden perustaman Anjalan Regina-koulun kirjastoa. Koulu perustettiin vuonna 1802 ja kirjasto luultavasti hieman sen jälkeen – ensimmäiset maininnat kirjaston lainausmaksuista löytyvät koulun tilikirjasta vuodelta 1808. Kirjaston käyttö ei kuitenkaan ilmeisesti ollut kovin vilkasta ja Regina-koulun kirjastoa pidetäänkin merkittävänä lähinnä siksi, että se on ensimmäinen tunnettu kansankirjastoyritys. Regina-koulun kirjasto oli kuitenkin aikaansa edellä, koska kului kauan, ennen kuin se sai seuraajia.[10] Ennen vuotta 1845 perustettiin Regina-koulun kirjaston lisäksi vain neljä muuta: Tampereen Lainakirjastoseura sekä Weckströmin (Pohjan pitäjä), Sadelinin (Hammarland) ja ilmeisesti Europaeuksen (Ylinen) kirjastot[11].

Kaarle Werkon 1879 kansankirjastoista keräämistä tiedoissa kerrotaan Regina-kirjastosta seuraavasti: ”Kirjoja saapi lainata ja pitää maksutta vuoden ajan. Kirjastossa on enimmäkseen uskon-opillisia ja eräitä historiallisia, luonnontieteellisiä kirjoja ja vähän romaneja. Sääntöjä ei ole. Kirjaston raha-arvo arviolta on 350 m:kaa. Kirjastonhoitaja: kiertokouluttaja O. Rosvall, palkkiotta.”[12]

Kansankirjaston synty, leviäminen ja hetkellinen hiipuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useat kansansivistyksen asialla olleet henkilöt julkaisivat 1800-luvun alkupuolella kirjoituksia, joissa kannatettiin kansankirjastojen perustamista[13]. Suomen kansankirjastoliikkeen isänä pidetään kuitenkin Juho Pynnistä, viipurilaista kauppapalvelijaa, joka kehotti kirjastojen perustamiseen lehtikirjoituksin 1840-luvun puolivälissä. Kirjoitukset, joita jälkipolvet ovat nimittäneet ”Pynnisen herätyshuudoksi”, saivat osakseen suurta mielenkiintoa suomenkielisissä lehdissä, toisin kuin muiden aiemmin samaa asiaa ajaneiden. Ilmeisesti kansallisen herätyksen vaikutuksesta kirjastoaate alkoi saada vastakaikua. Pynninen ryhtyi myös käytännön toimiin kirjaston perustamiseksi. Hän perusti Viipuriin vuonna 1846 kirjaston, joka oli melko pienestä kävijämäärästä huolimatta toiminnassa vuoteen 1861 asti, jolloin Viipuriin perustettiin yhteinen kaupunginkirjasto.[14]

Edellä mainittujen seikkojen ansiosta kansankirjastoja perustettiin alussa vilkkaimmin Viipurin läänissä. Vuoteen 1850 mennessä Suomessa perustettiin 19 pitäjänkirjastoa, joista kahdeksan Viipurin lääniin. 1850-luvulla uusia kansankirjastoja syntyi jo melko nopeasti, mutta todellisena kansankirjastojen perustamisen vuosikymmenenä voidaan pitää 1860-lukua, jolloin perustettiin 242 kansankirjastoa. Silloin saivat myös alkunsa useat Suomen kaupunginkirjastoista[15]. Vuoteen 1875 mennessä kansankirjastoja oli perustettu yhteensä jo 436 kirjastoa.[16]

Kansankirjastoaatteen taustalla olleen kansallisuusaatteen keskeisenä teemana oli ajatus kansankielen suosimisesta ja kansankielisen kirjallisuuden levittämisestä. Kansankirjastojen merkitystä pidettiin tässä suhteessa oleellisena alusta asti, mutta suurena puutteena olivat kansankirjallisuuden vähäinen määrä ja laatu sekä kansalaisten lukuhaluttomuus. Lisäksi poliittiselta fennomanialta haluttiin viedä toiminnan mahdollisuudet ja siksi sensuurisäännöksiä käytettiin viemään suomenkielisiltä oikeus omankielisen kirjallisuuden levittämiseen. Myös nälkävuosi 1868 teki hallaa kansankirjastoille aiheuttaen henkistä väsymystä ja monien pitäjien lainakirjastojen joutumisen melkein unohduksiin[17]. Näiden ongelmien takia monen kansankirjaston toiminta hiljeni ja kirjastoja lakkautettiin.[18]

Kansanvalistusseuran toiminta kansankirjastojen elvyttäjänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuinnostuksen jälkeisessä kansankirjastojen toiminnan hiipumisessa tapahtui ratkaiseva käänne, kun vuonna 1874 perustettu Kansanvalistusseura ryhtyi kansankirjastojen valtakunnalliseksi yhdyssiteeksi ja otti kansankirjastojen toiminnan hoitaakseen vuosisadan viimeisellä neljänneksellä.[19] Siitä huolimatta, että kansankirjastoliike pyrki erilleen muusta kansanvalistustyöstä, juuri Kansanvalistusseuran hoidossa kirjastoliike voimistui ja kasvoi niin, että sen myöhemmät kehitysvaiheet olivat mahdollisia[20]. Kansanvalistusseura alkoi jakaa kansankirjastoille säännöllistä avustusta vuonna 1896, mikä nosti kansankirjastotyön tasoa huomattavasti 1890-luvulla[21].

Kansanvalistusseuran toimikunta ja vuodesta 1893 seuran kirjastovaliokunta toimivat kansankirjastotyön johdossa vuoteen 1910 saakka, jolloin Suomen Kirjastoseura syntyi. Senkin jälkeen Kansanvalistusseura oli johdon toiminnassa mukana Valtion Kirjastotoimiston perustamiseen asti vuonna 1922.[1]

Järjestöjen kirjastot ja kunnankirjastot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rahvaan kansankirjastotyö eriytyi voimakkaasti 1890-luvulla erilaisten seurojen ja työväenyhdistysten kautta vastavetona sille, että kansankirjastotoiminnasta puuttui luottamus itse kohteeseen, rahvaaseen. Kansanvalistusseuran toiminta oli ollut suomenkielisen eliitin säätelemää ylhäältä alaspäin suuntautuvaa valistustyötä – kansankirjastoja perustaneet ylioppilaat ja sivistyneistö sekä Kansanvalistuseura pyrkivät holhoamaan kansankirjastotoimintaa, mikä rajoitti rahvaan osallistumismahdollisuuksia.[3]

1890-luku oli kaikkein vilkkain kirjastojen perustamisen vuosikymmen, jolloin perustettiin eräiden laskelmien mukaan yli 700 kirjastoa. Kirjastojen lukumäärän äkillinen kasvu johtui nimenomaan eri järjestöjen toiminnan samanaikaisesta vilkastumisesta – nuorisoseuraliike, raittiusliike ja työväenliike levisivät ympäri maan ja jokainen niistä perusti myös omia kirjastojaan. Toimeenpanevana voimana järjestöissä olivat yleensä valistuneimmat kansalaiset, ensimmäisen polven sivistyneet ja kansaa lähimpänä olleet säätyläiset.[22]

Kirjastojen kehittäminen oli Suomessa pitkään yksityisten tahojen varassa. Kirjastotoimi jäi valtion taholta hyvin vähälle huomiolle. Kun valtio aloitti kirjastotoimen johtamisen vuonna 1921, jokaisessa kaupungissa oli jo oma kunnallinen kirjasto. Maaseudulla kunnallisen kirjastotoimen kehitys oli kuitenkin huomattavasti hitaampaa. Sitä mukaa kun kunnankirjastoja perustettiin, niihin liitettiin useimmat yhdistysten kirjastoista. Yhdistykset pitivät itsellään yleensä vain pienen käsikirjaston. Kirjastojen yhdistymisen takia kirjastojen lukumäärä pieneni samalla, kun kirjastojen sidos- ja lainaluvut kasvoivat.[23]

Kansankirjaston seuraaja – yleinen kirjasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansankirjastot muutettiin vähitellen koko kansalle suunnatuiksi yleisiksi kirjastoiksi 1900-luvun alussa, kun amerikkalaiset ja anglosaksiset kirjastonäkemykset rantautuivat Suomeen. Yleisten kirjastojen myötä pyrittiin poistamaan kirjaston 1800-luvulla saama hyväntekeväisyyden ja köyhäinavun leima. Sen seurauksena myös kirjavalikoimia laajennettiin ja siirryttiin suljetusta hyllyjärjestelmästä avoimeen, jossa asiakkaat pääsivät itse käsiksi kirjoihin.[1]

Kirjastojen käyttäjät ja hoitajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuten sanottu, kansankirjastot oli tarkoitettu alemmille kansanluokille. Kirjastojen perustajat ja johtokuntiin kuuluneet olivat yleensä pappeja, lukkareita ja opettajia sekä vuosisadan vaihteesta lähtien nimismiehiä, lääkäreitä ja talollisia, jotka eivät juuri käyttäneet kansankirjastoja. Kansankirjastojen käyttäjäkuntaan kuului mm. mäkitupalaisia, torppareita, tinaajia, kauppa-apulaisia, renkejä ja paikoin myös ”herraskaisia” talollisia.

Toisille lukeminen oli keino paeta todellisuutta, mutta toiset pyrkivät lukemisen ja sivistyksen avulla ylöspäin yhteiskunnan hierarkiassa. Monin paikoin kansankirjastojen käyttö oli vähäistä ja toiminta hiipui alkuinnostuksen jälkeen. Toisaalla tultiin yli kymmenenkin kilometrin päästä jalkaisin lainaamaan luettavaa. 1800-luvulta ei ole säilynyt minkäänlaisia tilastotietoja lainaajista ja tiedot perustuvat lähdeaineistojen hajamainintoihin.[24]

Kirjastoja hoitivat niiden perustajat, useimmiten papit tai heidän rouvansa. Kansakoulujen perustamisen jälkeen kirjastonhoitajina toimivat yleensä opettajat. Alkuun kirjastonhoitajat eivät saaneet työstään palkkaa, vaan sitä pidettiin kutsumustyönä. Kaupungeissa, joiden kirjastot myös olivat enemmän auki, ryhdyttiin maksamaan palkkaa aiemmin kuin maaseudulla.[25]

Kansankirjastojen rahoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjastojen rahoitus tuli sekalaisista lähteistä. Julkisista varoista annetut avustukset olivat aluksi vähäisiä ja yleensä tilapäisiä. 1800-luvun jälkipuoliskolla monet kunnat tukivat kirjastoja koira- tai viinaveroista saaduilla rahoilla tai lainajyvästön varoilla. Vuonna 1903 vain kymmenen prosenttia kunnista avusti kirjastojaan säännöllisesti.[26]

Suurin osa kansankirjastoista perustettiin yksityisten lahjoitusten avulla. Joko kirjaston perustaja tai useammat säätyläiset yhdessä lahjoittivat kirjoja. Yliopistojen osakunnat perustivat kirjastoja lähettämällä kirjakokoelmia pitäjiin. Keräysten tai arpajaisten järjestäminen oli yleistä. Esimerkiksi Forssan tehtaan kirjaston perustamiseen vuonna 1866 lahjoitti rahaa 17 herrashenkilöä ja 330 työntekijää. Tehtaan kirjastolla oli myös vuosittainen käyttömaksu (neljä tai kaksi markkaa) ja tehdas lahjoitti vuosittain 60 markkaa kirjastolle.

Jos kirjaston perustamisen jälkeen ei huolehdittu rahoituksesta ja kokoelman kartuttamisesta, hiipui kirjaston toiminta vuodessa tai kahdessa kun lainaajat olivat lukeneet kaikki kirjat. Parhaat tulokset saatiin, kun kirjasto oli perustettu talosta taloon kiertäneellä varojen keruulla, jolloin ihmiset tunsivat sen omakseen. Lainausmaksuista kertyi rahaa, mutta niin vähän, ettei se riittänyt kirjojen ostamiseen. Maksuista pyrittiin eroon ja köyhimmät oli yleensä vapautettu niistä. Myös seurakunnat rahoittivat kirjastoja erilaisilla seurakuntalaisilta kerättävillä maksuilla ja kinkereillä kerätyillä lahjoituksilla.[27]

Kansankirjastojen tarjoama kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansankirjastoaatteen mukaan kansankirjastojen tarjoamien kirjojen tuli edistää lukijoiden henkistä kehitystä ja koko kansan sivistystasoa. Vuonna 1906 perustettu kansankirjastokomitea katsoi, ettei kirjastoista pidä sulkea pois ”arvokkaita puolueen tai lahkon käsityskannasta poikkeavia esityksiä”, mutta ”epäsiveellinen, rikoksiin kiihottava kirjallisuus ja myös muulla tavoin ala-arvoinen kirjallisuus” tuli poistaa kirjastoista.[4] Koska sosialistista kirjallisuutta pidettiin propagandana, sitä ei hankittu kansankirjastoihin. Tämä ratkaisu johti osaltaan työväenkirjastojen perustamiseen.[28]

Sanomia Turusta -lehdessä ilmestyi vuonna 1856 tiettävästi ensimmäinen luettelo kansankirjastoille suositelluista kirjoista. Luettelon lyhentämiseksi siitä oli jätetty pois uskonnollinen kirjallisuus – se sisälsi 34 taloutta käsittelevää kirjaa, 23 historiallista, 8 lainopillista, 11 luonnontieteellistä ja 44 kaunokirjallista teosta. Luettelon oli ilmeisesti tehnyt lehden toimittaja lehtori Gustaf Erik Eurèn, joka julkaisi kansankirjasia, mm. Apinjat ja gorillat sekä Taitava ja toimellinen juuston tekiä.[29]

Vuonna 1861 kirjanpainaja G. L. Söderström julkaisi luettelon kansankirjastokirjallisuudesta. Ajan hengestä kertoi se, että luettelon yli tuhannesta teoksesta lähes puolet oli hengellistä luettavaa, muun muassa Lutheria, Renqvistiä ja Ryleniä. Historiallisista ja maantieteellisistä teoksia olivat muun muassa Ahlqvistin matkamuistelmat ja Yrjö Koskisen Nuijasodan historia. Kaunokirjallisuudesta mainitaan Juteini, Lagervall, Oksanen ja Runeberg sekä Kantele, Kalevala, Kanteletar ja Suomen kansan satuja ja tarinoita. Ulkomaista kirjallisuutta edustivat mm. Setä Tuomon tupa, Kultala, Genoveva ja Andersenin sadut. Monissa kirjastoissa oli enimmäkseen uskonnollista kirjallisuutta. Postilloja, raamattuja, saarnakirjoja, virsikirjoja, yms. saattoi olla kymmeniä kappaleita.[30]

Kansanvalistusseuran otettua kirjastoasiat hoitoonsa 1874 se laati luettelon kansankirjastoille sopivista kirjoista. Luettelo oli hyvin suppea: Yrjö Koskisen Suomen historiat, Stefan Löfvingin päiväkirja, Suomen tilastollinen käsikirja, pari saarnakokoelmaa ja ainoana kaunokirjallisena teoksena Sandeaun Lokkiluoto. Vuonna 1883 julkaistiin sen vuoden kalenterissa laajempi 200 kirjan luettelo, jossa oli myös suositeltuja lehtiä: Kyläkirjasto ja sen kuvalehti, Walvoja, Suomen kuvalehti, Kirjallinen Kuukauslehti ja Pääskynen.

Seuraavan luettelon laati tohtori Valfrid Vasenius yhdessä kansanvalistusseuran kirjastotoimikunnan kanssa. Kirjanen ilmestyi 1891 ja se jaettiin kaikkiin kirjastoihin ilmaiseksi, sillä se sisälsi myös ohjeita kirjaston hoitamisesta. Luettelossa oli 486 kirjaa, joista 167 oli kaunokirjallisia, muun muassa Juhani Ahon, Santeri Alkion, E. F. Jahnssonin, Kauppis-Heikin, Meriläisen, Päivärinnan, Reijosen ja Suomalaisen teoksia. Minna Canthilta luetteloon pääsivät ainoastaan teokset Murtovarkaus ja Roinilan talossa. Realismia vieroksunutta luetteloa arvosteltiin ja eri järjestöjen edustajista koostunut komitea laatikin uuden, vuonna 1893 ilmestyneen luettelon. Sen jälkeen kirjaluetteloita laati kirjastovaliokunta ja ne alkoivat ilmestyä säännöllisesti.[31]

Kansanvalistusseuran kirjastovaliokunta keskusteli perusteellisesti kirjavalinnoista. Kirjavalintoihin vaikutti myös vuodesta 1902 ilmestynyt Arvosteleva kirjaluettelo[32]. Esimerkiksi Tolstoin Sotaa ja rauhaa käsiteltiin kahdessa eri kokouksessa ennen hyväksymistä. Luetteloista hylättiin muun muassa Järnefeltin Heräämiseni, Knut Hamsunin Viktoria, Larin-Kyöstin Kulkurin laulut ja Eino Leinon Sata ja yksi laulua, Tuonelan joutsen ja Hiihtäjän virsiä. Vuosina 1919–1929 pannaan joutuivat esimerkiksi Hurskas kurjuus, Putkinotko, Guy de Maupassantin Kaunis ystävä, Anatole Francen Paistinkääntäjän tarinoita, Haanpään Kenttä ja kasarmi, homoseksuaalisuutta käsitellyt Kuolema Venetsiassa sekä Stendhalin Punaista ja Mustaa. Luettelon ulkopuoliset kirjat päätyivät harvoin kansankirjastoihin, sillä Kansanvalistusseura välitti vain luetteloiden kirjoja ja kansankirjastoille kirja-avustuksena annettavat teokset valittiin niistä.[33]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kiviperä, Marja: Kansanvalistuseuran toiminta kansankirjastojen hyväksi Suomen kirjastonhoitajien liiton perustamiseen saakka. Pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yliopisto, 1969.
  • Karjalainen, Erkki ja Toiviainen, Timo: Suomen vapaan kansansivistystyön vaiheet. Espoo: Amer-yhtymä Oy Weilin+Göös, 1984.
  • Karjalainen, Marjaana: Kansankirjastojen kehitys Suomessa vuosina 1802–1906. Tampere: Kirjastopalvelu Oy, 1977.
  • Mäkinen, Ilkka: "Nödvändighet af LainaKirjasto": modernin lukuhalun tulo Suomeen ja lukemisen instituutiot. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS), 1997.
  • Mäkinen, Ilkka (toim.): Kirjastojen vuosisata. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu Oy, 1999.
  • Mäkinen, Ilkka (toim.): Suomen yleisten kirjastojen historia. Helsinki: BTJ Finland Oy, 2009.
  • Sulin, Hannu: Kansankirjastoliikkeen itsenäistyminen ja organisatorinen eriytyminen sekä yleisen kirjastotoimen hallinnollinen järjestäminen 1892–1928. Pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yliopisto, 1981.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d Karjalainen, 1977, s. 6
  2. ↑ Karjalainen, 1977, s. 3, 23, 25
  3. ↑ a b Sulin, 1981, sivu 20-21
  4. ↑ a b Mäkinen, 1999, sivu 45
  5. ↑ Karjalainen, 1977, s. 27-28
  6. ↑ Karjalainen & Toiviainen, 1984, sivu 49
  7. ↑ Sulin, 1981, sivu 18
  8. ↑ Karjalainen, 1977, s. 3
  9. ↑ Karjalainen & Toiviainen, 1984, sivu 49
  10. ↑ Karjalainen, 1977, s. 23-24
  11. ↑ Mäkinen, 1997, sivu 257
  12. ↑ Mäkinen, 2009, sivu 88
  13. ↑ Kiviperä, 1969, sivu 2
  14. ↑ Karjalainen, 1977, s. 28, 30-32
  15. ↑ Karjalainen & Toiviainen, 1984, sivu 50
  16. ↑ Karjalainen, 1977, s. 32-33
  17. ↑ Mäkinen, 1997, sivu 384
  18. ↑ Sulin, 1981, sivu 19
  19. ↑ Karjalainen, 1977, s. 34
  20. ↑ Sulin, 1981, sivu 13
  21. ↑ Sulin, 1981, sivu 30
  22. ↑ Karjalainen & Toiviainen, 1984, sivu 33, 50
  23. ↑ Karjalainen & Toiviainen, 1984, sivu 51-52
  24. ↑ Karjalainen, 1977, s. 111-115
  25. ↑ Karjalainen, 1977, s. 103
  26. ↑ Karjalainen, s. 122-126
  27. ↑ Karjalainen, 1977, s. 115-119
  28. ↑ Mäkinen, 1999, sivu 87
  29. ↑ Karjalainen, 1977, s. 68
  30. ↑ Karjalaine, 1977, s. 70-71
  31. ↑ Karjalainen, 1977, s. 71-73
  32. ↑ Karjalainen, 1977, s. 71
  33. ↑ Karjalainen, 1977, s. 74-75

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kansankirjasto&oldid=20683009”