Jan Kasimir seurasi Puolan kuninkaana velipuoltaan Vladislav IV Vaasaa,[2] jonka varjossa hän oli pitkään ollut. Hänellä ei juuri ollut tukijoita hovissa tai szlachta-aatelissa, hän oli avoimesti itävaltalaismielinen, piti juhlista eikä välittänyt politiikasta. Hän oli kuitenkin kunnostautunut Smolenskin sodassaMoskovan ruhtinaskuntaa vastaan vuonna 1633.
Jan II:n vanhemmat olivat Sigismund III Vaasa ja tämän toinen puoliso, Itävallan arkkiherttuatar Constanz Renate von Habsburg,[2] jonka isä oli Sisä-Itävallan arkkiherttua Kaarle II (1540–1590), joka oli keisari Ferdinand I:n ja Böömin ja Unkarin prinsessa Anna Jagellonican (1503–1547) nuorin poika. Constanz Renaten äiti oli Baijerin prinsessa Maria Anna (1551–1608), joka oli Itävallan arkkiherttuatar Annan (1528–1590) ja Baijerin herttua Albrekt V:n (1528–1579) tytär. Contanz oli myös keisari Ferdinand II:n nuorempi sisar ja hänen vanhempi sisarensa Anna oli ollut Sigismundin ensimmäinen puoliso.[1]
Janin isä Sigismund oli Kustaa Vaasan pojanpoika, joka oli perinyt Ruotsin kruunun vuonna 1592. Sigismundin setä Kaarle IX syrjäytti hänet. Tästä seurasi pitkällisiä vihollisuuksia, kun Sigismund ja hänen jälkeläisensä vaativat itselleen Ruotsin kruunua. Hänen velipuolensa oli Vladislav IV Vaasa.
Hänellä oli viisi sisaruspuolta ja kuusi sisarusta, joista kuusi kuoli jo pieninä lapsina. Veli Jan Albert (1612–1634) oli kardinaali, Warmian ja Krakówan ruhtinaspiispa ja veli Karl Ferdinand (1613–1655) oli Wrocławin piispa 1625, Płockin piispa 1640 ja Opolen herttua 1648-1655. Sisar Anna Katarzyna Konstanca (1619–1651) avioitui Neuburgin vaaliruhtinas Filip Vilhelmin (1615–1690) kanssa, heillä ei ollut lapsia.
Hänen opettajansa oli tunnettu Urszula Meierin, joka vastasi kuninkaallisten lasten kasvattamisesta. Nuori prinssi, kuten vanhempi velipuolensakin, sai koulutuksensa jesuiittoilta. Velipuoli ruhtinas Władysław Sigismund laskiessa venäläisten hänelle lupaaman tsaarin valtaistuimen varaan, Jan Kasimiria pidettiin tulevana Puola-Liettuan kruunun perillisenä. Vaikka Władysławista ei tullutkaan Venäjän tsaaria hänen äitinsä kuningatar Konstanca sai sejmin nimittämään 17-vuotiaan Jan Kasimirin kruununperijäksi vielä isä Sigismundin elinaikana vuonna 1626.[1]
Tuleva kuningas vietti nuoruutensa pääasiassa sotaretkillä. Vuonna 1629 hänen isänsä vei hänet Preussiin retkiretkelle ruotsalaisia vastaan. Velipuolensa kuninkaanvaalin aikaan hän toimi lähettiläänä Puola-Liettuassa ja osallistui myöhemmin Smolenskin sotaan sekä sotilaalliseen yhteydenottoon Osmanien valtakunnan kanssa. Paluumatkallaan hän teki pitkän pysähdyksen Lvivissä. Siellä hän sairastui vuonna 1635 isorokkoon, joka jätti hänen kasvoihinsa pysyvät arvet loppuelämäksi. Hänen nuorempi veljensä Aleksandr Karl kuoli samaan tautiin 1634.[1]
Kesäkuun 25. päivänä 1635 hän suuntasi Toruńiin uuden Ruotsin sodan koittaessa. Wienissä hän osallistui arkkiherttua Ferdinand II:n tyttären, serkkunsa prinsessa Maria Annan ja tämän enon, Baijerin vaaliruhtinas Maksimilian I:n häihin ja neuvotteli kuninkaan edustajana Habsburgien avusta ruotsalaisia vastaan. Hänelle annettiin komennettavaksi kyrassieerien ja puolalaisten vapaaehtoisten rykmentti, jonka kanssa hän lähti taistelemaan kolmikymmenvuotiseen sotaanElsassiin. Hän palasi Puolaan kun Władysław IV solmi aselevon Sztumska Wieśissä 12. syyskuuta 1635.[1]
Władysław IV pyrki parantamaan velipuolensa vaikutusvaltaa yrittämällä tuloksetta naittaa tämä Ruotsin kuningatar Kristiinalle ja sitten italialaiselle prinsessalle. Vuonna 1635 prinssi Jan Kasimir lähetettiin Wieniin velipuolen hänelle antamaan diplomaattiseen tehtävään tulevan kuningatar Cecilia Renatan avioliittoneuvottelujen merkeissä. Jan Kasimir oli enemmän kiinnostunut keisarinnan hovineidoista. Hän rakastui korviaan myöten yhteen heistä, Lucrezia Anna Guldensterniin, ja päätti heti mennä naimisiin tämän kanssa. Władysław kielsi häntä ehdottomasti tekemästä niin.[3]
Hän jätti tehtävänsä Wienin hovissa ja liittyi keisarikunnan armeijaan sotimaan Ranskaa vastaan kolmikymmenvuotisessa sodassa.[2] Kun hänen rykmenttinsä tuhottiin taistelussa, hän vietti vuoden elellen Wienin hovissa. Palattuaan Puolaan hän yritti edelleen naida paronitar Guldensternin, minkä hänen velipuolensa Władysław IV esti. Vastineeksi kuningas yritti nimittää hänet Kuurinmaan hallitsijaksi, minkä sejm esti. Tästä loukkaantuneena Jan Kasimir lähti vuonna 1638 Espanjaan, jonka kuningas Filip IV oli nimittänyt hänet paitsi laivaston amiraalin myös Portugalin varakuninkaan asemaan, josta oli luvassa myös hyvät tulot sekä mahdollisesti hyvä naimakauppa.[4][5][1]
Kardinaali Richeliun vakoojat olivat jo jäljittäneet puolalaisen prinssin hänen vierailunsa aikana Pressburgissa, nykyisessä Bratislavassa, jossa hän tapasi keisari Ferdinand III:n. Jopa ranskalainen Gazette sanomalehti raportoi Jan Kasimirin matkasta Iberian niemimaalle. Genovalaiset, joiden luona hän myöhemmin viipyi lyhyesti, suhtautuivat kirjeeseen epäillen. He eivät halunneet ärsyttää vaikutusvaltaista naapuriaan, joten he lähettivät hänet nopeasti matkaan. Jan Kasimir jatkoi matkaansa genovalaisella kaleerilla, josta tuli ranskalaisten "kohde" lähellä Tour de Bucin merenrantakaupunkia. Prinssi vangittiin ja vietiin Salonin kaupunkiin. Pidätyksestä päättivät paikallisviranomaiset, mutta se tapahtui kardinaali Richelieun nimenomaisesta määräyksestä. Euroopan mittakaavan skandaali puhkesi: hallitsevan kuningasperheen jäsen oli pidätetty.[5]
Kardinaali Jan Kasimir Vasa n. 1646Kuningas Jan II Kasimir puolalaisessa asussa, Daniel Schultz nuorempi n. 1649Puola-Liettuan kuningas Jan II Kasimir, Daniel Schultz n. 1660
Virallinen syy oli, että tulevalla Puolan kuninkaalla ei ollut passia mukanaan. Historioitsija Zbigniew Wójcik väittää, jopa vakoilusyytös oli itse asiassa tekosyy, koska Richelieulla oli mielessään jotain muuta – hän halusi jonkinlaisen panttivangin. Miksi? Jan Casimir ilmoitti olevansa halukas antamaan Filip IV:lle sotilasjoukon. Kardinaali päätti siksi käyttää prinssiä neuvotteluvalttina, mikä lopulta johtaisi Puolan ja Habsburgien yhteistyön katkaisemiseen. Koska oli olemassa vaara, että ruotsalaiset, silloiset Ranskan liittolaiset, käyttäisivät tilannetta hyväkseen ja pakottaisivat Władysław IV:n luopumaan vaatimuksestaan Ruotsin valtaistuimeen vastineeksi lupauksesta tukea, Puolan kuningas joutui toimimaan. Hänen Ludvig XIII:lle lähettämänsä ankarat kirjeet kuitenkin vain kärjistivät tilannetta. Myös Jan Kasimir yritti kirjoittaa kirjeitä vankilasta, mutta tuloksetta.[5]
Niinpä prinssi päätti yrittää pakoa. Hänen sukulaisensa Francesco Sforzan oli tarkoitus tukea häntä, mutta suunnitelma epäonnistui, koska … yksi salaliittolaisista humaltui ja paljasti asian vankilan vartijan komentajalle, kapteeni Chaterainelle. Samaan aikaan vankilassa tehtiin intensiivistä "työtä" Jan Kasimirin parissa , jota johti edellä mainittu kapteeni, jota Zbigniew Wójcik kutsui "Saatanan Suojelijaksi". Toisaalta hän sai prinssin vakuuttuneeksi siitä, että Władysław IV ei ollut välinpitämätön hänen kohtalostaan , ja toisaalta hän ehdotti tälle ranskalaisia prinsessoja mahdollisiksi vaimoiksi.[5]
Jan Kasimir ei kuitenkaan suostunut antamaan periksi. Hänet päätettiin "pehmittää" lähettämällä hänet linnoitukseen, josta oli näköala Sisteronen kaupunkiin. Hänen sellinsä oli kylmä, ja hänen täytyi maksaa ruokansa itse. Tässä vaiheessa eurooppalaiset hovit alkoivat kiinnostua Puolan kuninkaan veljen kohtalosta. Lisäksi vanki lähetti paavi Urbanus VIII:lle kirjeen, jossa hän valitti vankilaolosuhteistaan. Tämä asetti Richelieun vaikeaan asemaan. Tilanne olisi voinut kääntyä itseään vastaan, varsinkin kun Jan Kasimirin terveys heikkeni yhä enemmän.[5] Kardinaalilla ei kuitenkaan ollut toistaiseksi aikomusta vapauttaa panttivankia. Hän päätti sen sijaan siirtää tämän Pariisin lähellä sijaitsevaan Château de Vincennesiin, jossa olosuhteet olivat huomattavasti paremmat. Olojen paraneminen oli kuitenkin vain väliaikaista. Prinssiltä kiellettiin tapaamiset, kirjeiden kirjoittaminen ja ruoasta perittiin edelleen maksu. Kaikki Puolan hovin diplomaattiset ponnistelut olivat tehottomia. Władysław IV:llä ei siksi ollut muuta vaihtoehtoa ja hän päätti erota.[5]
Yksi lisätekijä, joka vaikutti Jan Kasimirin vapautumiseen, oli Puolan kuningatar Cecilia Renatan ensimmäinen raskaus, mikä viivästyttäisi vangitun prinssin valtaistuimelle nousua. Neuvottelut kestivät kaksi viikkoa. Richelieu saavutti tavoitteensa. Puolan ja Habsburgien liitto heikkeni. Lopullinen julistus allekirjoitettiin 25. helmikuuta 1640. Siitä lähtien Jan Kasimiria kiellettiin palvelemasta hallitsijoita, joiden valtio oli sodassa Ranskan kanssa, mutta hän oli lopulta vapaa. Ennen lähtöään Ludvig XIII myönsi hänelle audienssin. Hän palasi Varsovaan 5. kesäkuuta 1640.[5][4] Hän oli menettänyt kruununprinssin asemansa kuukautta aikaisemmin kun Vladislav IV:n poika Sigismund Kasimir syntyi 1. huhtikuuta 1640.
Vapauduttuaan hän luopui sotilaselämästä ja ryhtyi jesuiitta-noviisiksiLoretossa Italiassa.[4][5] "Valitsemaani elämää voidaan kenties verrata paratiisiin, eikä mikään maailmassa, ei mikään hyväntekeväisyys, purppura tai kruunu, paitsi kuolema, voi estää minua tekemästä tätä.", hän julisti mahtipontisesti.[3] Tätä kesti kuitenkin vain vuoden verran.[2]
Vuonna 1642 Jan Kasimir lähti taas Puolasta sisarensa Neuburgin vaaliruhtinatar Anna Katarzyna Konstancan luo Saksaan, jossa hän liittyi uudelleen jesuiittojen jäseneksi huolimatta Vladislav IV:n ja paavin vastustuksesta.[4] Toukokuussa 1646 hän yllättäen paavi Innocentius X:ltä kardinaalidiakonin arvonimen, mikä oli maalikkovirka, joka ei vaatinut pappisvihkimystä,[1] mutta ei sopinutkaan hänen elämäntyylilleen,[4] Hän vaati paavilta röykeästi, että hän kuninkaan jälkeläisenä voisi käyttää kirkkoruhtinaan arvonimeä ja kruunua vaakunassaan. Kirkollinen laki kielsi tällaiset käytännöt, joten kardinaali Vasa lähti Roomasta maallisissa vaatteissa. Samalla hän julisti itsensä Ranskan ja kardinaali Mazarinin kannattajaksi.[1]
Hän palasi Puolaan, jossa erosi kardinaalinvirasta osallistuakseen kuninkaanvaaliin, koska hänen velipuolensa oli kuollut toukokuussa 1648[4] ja tämän ainoa perillinen, kruununprinssi Sigismund Kasimir oli kuollut 7-vuotiaana vuonna 1647.[1]
Ulkomaalaisista ruhtinaista vain Sigismund Rákóczi, Transilvanian ruhtinas Georg I Rákóczin poika, asettui ehdolle Puola-Liettuan valtaistuimelle. Tämä heikko ehdokas lakkasi olemasta varteenotettava ehdokas isänsä kuoleman jälkeen, kun hänestä tuli uusi ruhtinas. Vain Jan Kasimir Vasa ja Karl Ferdinand Vasa, prinssi Janin nuorempi veli, Wrocławin ja Płockin piispa olivat enää ehdolla. Vaalit alkoivat 6. lokakuuta 1648. Kortit pysyivät kuitenkin Hmelnytskyn käsissä, sillä kasakat pitivät Jan Kasimiria arvokkaana neuvottelukumppanina. Karlia sitä vastoin pidettiin kasakkakysymyksen voimakkaan ratkaisun kannattajana. Saatuaan itselleen Opolen-Racibórzin herttuakunnan Karl veti ehdokkuutensa pois. Marraskuun 20. päivänä 1648 sijaishallitsija julisti Jan Kasimir Vasan kuninkaaksi,[1]
Puola-Liettuan alue vuonna 1648Puola-Liettuan alue vuonna 1660. Preussin herttuakunta on menetetty Brandenburg-Preussille.
Marraskuussa 1648 Jan II Kasimir valittiin velipuolensa seuraajaksi valtaistuimelle.[4] Hänet kruunattin Wawelin katedraalissa 17. tammikuuta 1649.[1]
Viimeisen Vaasan, jota pidetään myös viimeisenä Jagellonina isoäitinsä Katariina Jagellonin mukaan 20 vuotta kestänyt hallituskausi Puolan valtaistuimella oli hyvin myrskyisä. Kaksi suurta konfliktia riepotti maata. Hänen hallituskautensa alkua leimasivat ensin Hmelnytskin alueen kasakoiden kapina ja sen jälkeen Ruotsin hyökkäyssota ja miehitys.[1]
Puola-Liettua liittovaltion jakamisen uhka (Radnotin sopimus joulukuussa 1655, jonka allekirjoittivat Transilvanian ruhtinas Georg II Rákóczi, Bogusław Radziwiłł, Ruotsin Kaarle X Kustaa ja Hmelnytsky) sai hänen vastustajansa suunnittelemaan vaihtoehtoisen tulkinnan hänen nimikirjaimilleen. ICR (Ioannes Casimirus Rex) laajennettiin muotoon Initium Calamitatis Regni (Kuningaskunnan tuhojen alku). Jan II Kasimir tiesi, että aateliston asenne ja hänen naapuriensa kasvava valta johtaisivat Puola-Liettuan valtioliiton tuhoon. Vuoden 1661 sejmin aikana hän lausui profeetallisia ja apokalyptisia sanoja:[1]
"Moskova ja Ruthenia vetoavat heidän kanssaan samaa kieltä puhuviin kansoihin ja määräävät Liettuan itselleen; Suur-Puolan rajat ovat avoimet brandenburgilaiselle, ja on oletettava, että hän haluaa vaatia itselleen koko Preussin; lopuksi Itävallan kuningashuone, joka ahneesti katsoo Krakovaa, ei jätä käyttämättä sopivaa tilaisuutta eikä valtion yleisen hajoamisen edessä pidättäydy liittämästä sitä itseensä."
Sodan tuhot johtivat toistuviin nälänhätiin. Monarkkina hänellä ei ollut määräysvaltaa tilanteeseen. Puolisonsa tukemana hän kannatti vivente rege -vaalin eli elinikäisen kuninkuuden käyttöönottoa.[1]
Viimeisen Vaasa-suvun kuninkaan valtakautta hallitsi vuosien 1654–1667 Puolan–Venäjän sota, jota seurasi Ruotsin hyökkäys (puol.Potop). Jan II Kasimir yritti lopettaa Puolan puoliautonomisten ukrainalaisten kasakkojen kapinan neuvotteluilla, mutta puolalaiset aateliset pakottivat hänet jatkamaan sotaa lisätäkseen valtaansa Ukrainassa. Hän kukisti joukkoineen kasakat ja heidän tataariliittolaisensa Beresteczkossa 28.–30. kesäkuuta 1651, mutta taistelut alkoivat uudelleen, kun kasakat antautuivat Venäjän tsaarille vastineeksi sotilaallisesta avusta. Puolan armeijan taistellessa Puolan itärajalla Ruotsin armeija hyökkäsi lännestä ja miehitti suurimman osan maasta lokakuuhun 1655 mennessä.[4]
Sodan aikana ruotsalaiset valtasivat lähes koko maan, mutta eivät kyenneet pitämään valloituksiaan ja joutuivat vetäytymään.[2] Jan Kasimir pakeni ulkomaille, mutta palasi vuonna 1656, kun puolalaiset talonpojat ja aateliset kapinoivat Ruotsin valtaa vastaan.[4] Vuonna 1660 Jan II Kasimir joutui luopumaan vaatimuksestaan Ruotsin kruunuun ja luovuttamaan Ruotsille Pohjois-Liivinmaan ja Riian.[2][4] Sitä ennen Ukrainan kasakat olivat kapinoineet ja irtaantuneet Puolan vallasta.[6] Tammikuussa 1667 Puola allekirjoitti Andrusovon aselevon Venäjän kanssa, jolla puolet Valko-Venäjästä (mukaan lukien Smolensk), Tšernihiv (nyk. Ukraina) ja koko Dnepr-joen itäpuolella sijaitseva Ukraina sekä joen länsipuolella sijaitseva Kiova luovutettiin Venäjälle.[4]
Jan II Kasimir karkotti socinolaiset kristityt valtakunnastaan. Tästä ansiosta paavi Aleksanteri VII myönsi vuonna 1661 Jan Kasimirille arvonimen Ortodoksinen kuningas (Oikeauskoisten kuningas), joka periytyi myös hänen seuraajilleen.[7]
Vuodesta 1661 lähtien vastustus hallitsijaa kohtaan kasvoi. Aatelisto vastusti kuninkaan valintaa seuraajastaan (perustuslaillisten periaatteiden vastaisesti), jota etsittiin Ranskan ruhtinaiden joukosta. Tämä päättyi Jerzy Lubomirskin julistamaan kapinaan vuosina 1665–1666. Jerzy Magnaatti ja sotilasjohtaja Jerzy Lubomirski nöyrtyi kuninkaan edessä, mutta hallitsija luopui vivente rege -vaalista. Puoliso, kuningar Marie Louise kuoli 10. toukokuuta 1667, mikä kosketti syvästi Jan II Kasimiria, sillä tämä oli yksi harvoista monarkkia suosivista henkilöistä. Hän erosi sejmin istunnossa 16. syyskuuta 1668, vapautti alamaisensa uskollisuudenvalasta ja luopui kruunusta, jolloin hänestä tuli ensimmäinen Puolan kuningas, joka niin teki. [1]
Brandenburgin ruotsalaiset ja saksalaiset ryöstivät enimmäkseen puolalaisille Vasa-suvun jäsenille kuuluneen laajan maalausten, muotokuvien, posliinin ja muiden arvoesineiden kokoelman raa'asti Varsovan vuonna 1655 hyökkäyssodan aikana. Suurin osa niistä myytiin varakkaille aatelisille, asetettiin esille muualle Eurooppaan tai ne kuuluivat lopulta yksityisille keräilijöille, joitakin kuuluisia teoksia säilyi piilossa Opolessa, kuten Guido ReninEuropan ryöstö.
Kuninkaallisen kokoelman tärkeimmät hankinnat oli tehnyt Jan II Kasimir, joka oli intohimoinen hollantilaisten maalausten keräilijä ja taidemaalari Daniel Schultzin suojelija. Merkittävä osa kuninkaan maalauskokoelmasta hankittiin 1660-luvulla Amsterdamissa toimineen asiamies Hendrick van Uylenburghin ja hänen poikansa Gerrit van Uylenburghin kautta. Nämä olivat pääasiassa hollantilaisia maalauksia ja Rembrandtin teoksia. Kokoelmaan kuului myös mm. Peter Paul Rubensin, Jacob Jordaensin, Guido Renin, Guercinon, Jan Brueghel nuoremman ja Jacopo Bassanon teoksia.
Kun Jan Kasimir luopui Puola-Liettuan valtaistuimesta, hän vei mukanaan monia maalauksia ja muotokuvia Ranskaan. Varsovan kuninkaanlinnassa jäljelle jäänyt kokoelma ryöstettiin suuren Pohjan sodan aikana tai Saksin vaaliruhtinas August II Väkevä takavarikoi sen vuonna 1720, kuten kaksi Rembrandtin maalausta – Rabbin muotokuva (1657) ja Helmihattuisen miehen muotokuva (1667), jotka ovat nykyään esillä Gemäldegalerie Alte MeisterissäDresdenissä.
Ensimmäinen puoliso, Puola-Liettuan kuningatar Marie Louise, Justus van Egmont n. 1650
Jan II Kasimir avioitui 30. toukokuuta 1649 Varsovassa velipuolensa Vladislav IV:n 37-vuotiaan lesken, kuningatar Ludwika Marian, Mantovan prinsessa Marie Louise de Gonzague-Nevers'n (1611–1667) kanssa,[4] joka oli Mantovan herttua Carlo I Gonzagan (1580–1637) ja ranskalaisen Catherine de Mayenne Guise-Lorrainen (1585–1618) vanhin tytär.[2] Hänen veljentyttärensä Mantovan prinsessa Eleonor Maria de Gonzague (1630–1686) oli keisari Ferdinand III:n kolmas puoliso. Kuningatar Marie Louise oli Bona Sforzan ohella vaikutusvaltaisimpia kuningatarpuolisoita Puolan historiassa, jolla oli suuri vaikutusvalta häilyväiseen puolisoonsa.[2][8]
Ajan myötä heitä yhdisti ystävyys ja syvä kiintymys, mutta he eivät luultavasti luonteeltaan olleet erityisen hyvin yhteensopivia. Kuningattaren sihteeri Pierre des Noyers raportoi: "Koskaan ei ole ollut miestä, joka olisi pitänyt naisista enemmän [kuin John Casimir], ja silti he kaikki antavat hänen pettää itseään; kukaan ei ollut oikukkaampi kuin hän, eikä tämä kuitenkaan ollut varoitus kenellekään." Jan Kasimir oli kuuluisa siveettömyydestään, ja italialaiset sanomalehdet uutisoivat, että hän kärsi 'delikaatista sairaudesta'" eli todennäköisesti sukupuolitaudista.[3]
Toinen puoliso Claudine Françoise-Marie Mignot n. 1640-1699Maria Anna Theresa Vasa[8] (1. heinäkuuta 1650 – 1. elokuuta 1651), kuoli vuoden ikäisenä
Jan Sigismund Vasa[8] (6. tammikuuta 1652 - 20. helmikuuta 1652), kuoli alle kaksikuisena
Toisen kerran Jan Kasimir avioitui morganaattisesti 14. syyskuuta 1672 ranskalaisen seikkailijattaren, Claudine Françoise-Marie Mignot'n (1624–1711) kanssa, jolle hän testamenttasi huomattavan omaisuuden.[9]
Heille syntyi tytär Marie Catherine Vasa (1670– 12. joulukuu 1672 jälkeen), jolle isä jätti 15 000 livreä ja pyysi tätä liittymään nunnaksi Ordo Visitationis Beatissimae Mariae Virginis luostarijärjestöön, johon Marie Catherine liittyikin aikuistuttuaan.[9]
Kuningatar Maria Louise kuoli äkillisesti vuonna 1667, eikä yksikään Jan II:n laillisista lapsista jäänyt eloon. Kuninkaan terveys heikkeni merkittävästi: hän kärsi kihdistä, hänen jalkansa turposivat ja särkivät, ja hän kärsi myös vakavista hengenahdistuskohtauksista.[3] Hän tunsi inhoa sodankäyntiä kohtaan, kyllästyneenä valtiopäivien kapinointiin ja vaimonsa kuolemaa surressaan kuningas luopui kruunusta[4]sejmin istunnossa[1] 16. syyskuuta 1668.[4] Hän lähti Ranskaan 30. huhtikuuta 1669. Vaikka hän ei ollut pappi, hänet nimitettiin kuuluisan St. Germain-des-Prés'n luostarin 76. apotiksi.[1] Hän asettui asumaan Ranskaan, jossa hän toimi elämänsä viimeiset vuodet pariisilaisen Saint-Germain-des-Prés’n luostarin nimellisenä apottina.[2]
Jan Kasimir kuoli 63-vuotiaana aivoinfarktiin, jonka hän silminnäkijöiden mukaan sai saatuaan tiedon Kamieniec Podolskin kukistumisesta[1] 16. joulukuuta 1672 Neversissä, Ranskassa. Hän oli viimeinen Vaasa-sukuinen hallitsija Puolassa.[2] Hänet haudattiin Wawelin katedraaliin Krakovaan, sydän haudattin Saint-Germain-des-Prés'n kirkkoon Pariisiin.[1]
↑E. Toze; T. Nugent: The Present State of Europe:: Exhibiting a View of the Natural and Civil History of the Several Countries and Kingdoms ... To which is Prefixed, an Introductory Discourse on the Principles of Polity and Government, s. 275. J. Nourse, 1770. Teoksen verkkoversio.
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Juhana II Kasimir Wikimedia Commonsissa
