Helen Richey
| Helen Richey | |
|---|---|
 Helen Richey vuonna 1929. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 21. marraskuuta 1909 McKeesport, Pennsylvania, Yhdysvallat |
| Kuollut | 7. tammikuuta 1947 (37 vuotta) New York, New York, Yhdysvallat |
| Kansalaisuus |
 Yhdysvallat |
| Ammatti | lentäjä |
| Sotilashenkilö | |
| Palvelusmaa(t) |
Yhdistynyt kuningaskunta Yhdysvallat |
| Palvelusvuodet | 1942–1944 |
| Taistelut ja sodat | toinen maailmansota |
| Joukko-osasto |
Air Transport Auxiliary Women’s Flying Training Detachment Women Airforce Service Pilots |
Helen Richey (21. marraskuuta 1909 McKeesport, Pennsylvania, Yhdysvallat – 7. tammikuuta 1947 New York, New York, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen lentäjä, joka kuului ilmailun naispuolisiin edelläkävijöihin Yhdysvalloissa. Hän oli muun muassa Yhdysvaltain ensimmäinen liikennelentäjäksi palkattu nainen ja naispuolinen lennonopettaja. Toisen maailmansodan aikana Richey palveli brittiläisissä Air Transport Auxiliary -joukoissa, jotka lensivät liittoutuneiden sotilaskoneita muissa kuin taistelutehtävissä, ja liittyi sitten Yhdysvalloissa vastaavaan Women Airforce Service Pilots -järjestöön (WASP).
Varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Helen Richey syntyi McKeesportissa Pennsylvaniassa 21. marraskuuta 1909. Hänen isänsä oli McKeesportin koulujen ylitarkastaja Joseph Burdette Richey ja äitinsä Amy Winter Richey, ja hän oli viisilapsisen perheen kuopus. Richey oli poikatyttö, joka suosi poikien vaatteita ja leikki mieluummin mekaanisilla leluilla kuin nukeilla. Luonteeltaan hän oli seikkailunhaluinen ja yritti muun muassa karata 12-vuotiaana kotoa liittyäkseen sirkukseen. Valmistuttuaan vuonna 1927 McKeesport High Schoolista hän aloitti opettajan opinnot Carnegie Institute of Technologyssa Pittsburghissa, mutta kyllästyi muutaman kuukauden kuluttua ja jätti opinnot kesken.[1][2][3]
Richeyn kiinnostus ilmailuun syttyi vuonna 1929, kun hän päätti ystävänsä kanssa lentää huvin vuoksi McKeesportista Clevelandiin. He matkustivat Clifford Ball Airlinesin Waco-kaksitasolla postisäkkien päällä istuen. Huonon sään vuoksi he eivät päässeet lentämään takaisin muutamaan päivään ja viettivät aikaa Clevelandin lentoasemalla. He suostuttelivat lentäjiä ottamaan heidät kyytiin hupilennoille ja näkivät kuuluisia lentäjiä, kuten Ruth Elderin ja Ruth Rowland Nicholsin. Richey päätti ryhtyä lentäjäksi. Hänen isänsä oli aluksi ideaa vastaan, mutta Richey sai äitinsä tuella puhuttua tämän ympäri. Hän aloitti Curtiss-Wrightin lentokoulussa lähellä McKeesportia 3. huhtikuuta 1930, lensi ensimmäisen yksinlentonsa 29. huhtikuuta ja sai lentolupakirjan 28. kesäkuuta ensimmäisenä naisena Pittsburghin alueella.[1][2][4]
Lentäjän ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Taitolento ja lentokilpailut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pian lupakirjan saamisen jälkeen, 4. heinäkuuta 1930, Pittsburgh Airways pyysi Richeytä toimimaan Ford Trimotor -koneensa perämiehenä lennolla lentokentän avajaisiin Monesseniin. Sen suurempaa liikennelentämisen mahdollisuutta Richey ei kuitenkaan saanut ja ryhtyi sen sijaan taitolentäjäksi ja esiintyi ensimmäistä kertaa elokuussa 1930. Hänen ensiesiintymisensä poiki työpaikan Bettis Fieldin lentokentältä, jossa hän viihdytti väkeä taitolennollaan. Hän sai joulukuussa 1930 rajoitetun kaupallisen lupakirjan, joka salli hänen kuljettaa maksavia matkustajia 15 mailin säteellä kotikentältään.[4][1]
Richeyn isä antoi hänelle lahjaksi 6. elokuuta 1931 nelipaikkaisen Bird-lentokoneen. Seuraavat vuodet Richey lensi koneellaan lentoparaateissa, lentäjien tapaamisissa, näytöksissä ja lentokilpailuissa Yhdysvaltain itäosissa. Joulukuussa 1933 Richey teki Frances Marsalisin kanssa Miamissa lentämisen keston maailmanennätyksen. He olivat vuorotellen koneen ohjaimissa ja pitivät tempausta sponsoroineen Outdoor Girl -kosmetiikkayhtiön mukaan nimetyn Curtiss Thrush -koneensa ilmassa lähes kymmenen vuorokautta. Heille toimitettiin toisesta lentokoneesta polttoainetta 83 kertaa ja sen lisäksi muun muassa ruokaa, polttoainetta, korjaustarvikkeita ja aurinkorasvaa. Kun he vanhan ennätyksen rikottuaan laskeutuivat 29. joulukuuta, kone oli ollut ilmassa yhtäjaksoisesti 237 tuntia ja 42 minuuttia.[4][1]
Elokuussa 1943 Richey osallistui ensimmäiseen naisten Women’s National Air Meet -lentotapahtumaan. Hän johti sen päätapahtumaa, 50 mailin kilpailua, yhdessä Edna Gardnerin kanssa, kun Marsalis yritti ohittaa heidät. Marsalis kuitenkin menetti koneensa hallinnan, syöksyi maahan ja kuoli vammoihinsa matkalla sairaalaan. Richey voitti lopulta kilpailun, mutta päätti jättää kilpa- ja taitolentämisen ystävänsä onnettomuuden seurauksena. Vielä marraskuussa 1934 hän voitti Fairchild Trophy -kilpailun, mutta oli jo päättänyt etsiä ilmailun parista vakiintuneempaa työtä.[4][1][5]
Liikennelentäjänä ja lennonopettajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Richey haki 13. joulukuuta 1934 lentäjäksi Central Airlinesille. Hänen tavoitteensa oli päästä kuljettamaan matkustajia ja postia aikataulun mukaisessa liikenteessä. Washingtonin ja Detroitin välisestä lentopostireitistä Pennsylvania Airlinesin kanssa kilpaillut yhtiö halusi hyödyntää tunnetun ja menestyneen Richeyn tuoman julkisuuden ja päätti palkata hänet perämieheksi. Yhtiön johtaja otti yhteyttä Yhdysvaltain kauppaministeriöön ja ilmoitti näille aikovansa palkata Richeyn ja etsiä tälle sitten muutaman viikon jälkeen muita tehtäviä. Kauppaministeriö suostui ehdotukseen sillä ehdolla, ettei Richey lentäisi huonossa säässä sen tuoman ylimääräisen fyysisen rasituksen vuoksi.[4][1]
Richey aloitti työt Yhdysvaltain ensimmäisenä naispuolisena liikennelentäjänä 31. joulukuuta 1934 lennolla Washingtonista Detroitiin. Kun hän työskenteli lentotehtävissä vielä kahdeksan kuukautta myöhemmin, kauppaministeriö tiedusteli yhtiön johtajalta, miksei se ollut toiminut suunnitelmiensa mukaan. Johtaja vastasi Richeyn olevan niin suosittu ja hänen julkisuusarvonsa niin suuri, että yhtiö pelkäsi hänestä luopumisesta koituvia seurauksia yhtiön maineelle. Ratkaisuksi kauppaministeriö suositti, että yhtiö pitää Richeyn palkkalistoillaan, mutta sallii tämän lentää vain kolmesti kuukaudessa. Richey oli kuitenkin itse huomannut viettävänsä enemmän aikaa luentosaleissa kuin lentämässä, ja kun miehistä koostunut lentäjien ammattiliitto hylkäsi hänen jäsenhakemuksensa, hän irtisanoutui lokakuussa 1935 työolosuhteisiin pettyneenä. Richeyn kohtelu sai osakseen kritiikkiä naislentäjiltä, ja yksi äänekkäimmistä protestoijista oli Amelia Earhart.[4][1]
Joulukuussa 1935 lentäjä Phoebe Omlie pyysi Richeytä osallistumaan kauppaministeriön johtamaan ohjelmaan,[4][1] jonka tavoitteena oli maalata lentokentille ja muihin helposti tunnistettaviin maamerkkeihin ilmasta käsin nähtäviä, suunnistusta helpottavia tekstejä.[6] Richey jatkoi ohjelmassa työskentelyä vuoteen 1937 asti. Vuonna 1936 Richey teki uuden C-luokan kevyiden lentokoneiden (alle 1 200 paunaa) nopeus- ja korkeusennätykset. Samana vuonna Earhart kutsui Richeyn perämiehekseen Bendix Trophy Race -lentokilpailuun, jossa huonon sään ja teknisten ongelmien hidastama pari tuli maaliin viidentenä.[4]
Osana mahdolliseen sotaan varautumista Yhdysvaltain hallitus lisäsi koulutettujen sotilaslentäjien määrää ja tarvitsi kokeneita lentäjiä kouluttajiksi. Richey ilmoittautui ohjelmaan ja sai 1. toukokuuta 1936 lennonopettajan lupakirjan ensimmäisenä naisena Yhdysvalloissa. Seuraavien vuosien aikana hän koulutti lentäjiä armeijan ilmavoimille Philadelphiassa, Bostonissa ja Los Angelesissa, kunnes hänen palveluksensa päättyi marraskuussa 1940. Hän palasi kotikaupunkiinsa McKeesportiin ja ryhtyi lennonopettajaksi läheisessä Butlerin kaupungissa sijainneessa Graham School of Aviationissa.[1][2]
ATA ja WASP[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tammikuussa 1942 Richey sai kirjeen ystävältään Jacqueline Cochranilta, joka kehotti tätä liittymään kanssaan brittiläiseen Air Transport Auxiliaryyn (ATA). ATA-joukot lensivät liittoutuneiden sotilaskoneita muissa kuin taistelutehtävissä vapauttaakseen varsinaisia sotilaslentäjiä taisteluihin. Richey hyväksyttiin mukaan. Läpäistyään kolmen viikon lentoharjoittelun ja lääkärintarkastukset Montrealissa hän matkusti laivasaattueen mukana Englantiin maaliskuussa 1942. Hänet sijoitettiin White-Walthamin lentokentälle lähellä Maidenheadiä.[1]
Richey lensi ensimmäiset lentonsa ATA:n palveluksessa 11. huhtikuuta 1942 Miles Magister -koulukoneella. Kesäkuun loppuun mennessä hän oli lentänyt ohjelmassa 90 tuntia seitsemällä eri konetyypillä. Heinäkuussa lentotuntien määrä kasvoi 126:een ja konetyyppien kahdella, kun hän lensi 32 siirtolentoa. Hän pääsi ensimmäistä kertaa Supermarine Spitfire -hävittäjän ohjaimiin 21. heinäkuuta, joskin ensilento päättyi pakkolaskuun. Seuraavalla yrityksellä elokuussa hän oppi hallitsemaan konetta ja piti sitä lopulta hyvin helppona ohjattavana. ATA:n tehtävissä Richey ja muut lentäjät joutuivat usein lentämään konetyyppejä, joista heillä ei ollut aiempaa kokemusta. Tällaisia tilanteita varten heillä oli kustakin konetyypistä postikortin kokoinen tietokortti, jossa esiteltiin ohjainten sijoittelu ja koneen tärkeimmät ominaisuudet. Toisinaan tehtävillä oli niin kiire, että lentäjät ehtivät lukea vain ohjeet lentoonlähtöä varten ja selvittivät lennon aikana korteistaan ohjeet konetyypillä laskeutumiseen.[1]
Syyskuussa 1942 Cochran ilmoitti palaavansa Yhdysvaltoihin järjestämään vastaavaa naislentäjien koulutusohjelmaa, josta tuli Women’s Flying Training Detachment (WFTD). Hänen lähdettyään Richey sai vastuulleen ATA:n palveluksessa olleet 20 yhdysvaltalaisnaista. Kahden tehtävän aiheuttamat paineet sekä hänen äitinsä sairastuminen saivat Richeyn lopulta eroamaan ATA:sta joulukuussa 1942. Hän lensi viimeisen siirtolentonsa 9. tammikuuta 1943 ja matkusti meriteitse Yhdysvaltoihin maaliskuussa. Lentämisen ohella Richey mainitsi lempimuistokseen ATA:n ajoilta Clementine Churchillin ja Eleanor Rooseveltin saattajana toimimisen näiden tutustuessa lentotukikohtaan.[1]
Yhdysvaltoihin palattuaan Richey oli levoton ja halusi jälleen tehdä osansa sotaponnistusten eteen. Hän ilmoittautui Cochranin WFTD-joukkoihin ja aloitti heinäkuussa 1943 koulutuksensa Texasin Sweetwaterissa. Hän valmistui kurssin 43-W-5 mukana 11. syyskuuta 1943.[1][7] WFTD oli tuolloin jo yhdistynyt Nancy Harkness Loven johtamien Women’s Auxiliary Ferrying Squadron -siirtolentojoukkojen (WAFS) kanssa uudeksi Women Airforce Service Pilots -järjestöksi (WASP). ATA:n tavoin WASP lensi Yhdysvaltain armeijan ilmavoimien lentokoneita muissa kuin taistelutehtävissä, jotta mieslentäjiä vapautuisi rintamalle.[8] Valmistumisensa jälkeen Richey sijoitettiin New Castlen lentotukikohtaan Delawareen, josta käsin hän lensi monilla erilaisilla tehtävillä. Hänet siirrettiin 31. maaliskuuta 1944 Fairfax Fieldille Kansasiin, jossa hänet koulutettiin lentämään raskaita pommikoneita ja kuljetuskoneita. Hän palasi 7. syyskuuta New Castleen, jossa hän palveli, kunnes WASP-ohjelma lakkautettiin 20. joulukuuta 1944 sotatilanteen parannuttua Euroopassa. 20 kuukautta kestäneen WASP-palveluksensa aikana Richey lensi siirtolentoja 27 eri konetyypillä ja keräsi niistä yhteensä 300 lentotunnin kokemuksen.[1]
Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
WASP:n lakkauttamisen jälkeen Richey palasi perheensä luokse McKeesportiin. Sotasaavutuksista huolimatta naislentäjien asema työmarkkinoilla ei ollut parantunut, ja harvat avoinna olleet liikennelentäjien paikat täytettiin sodasta palaavilla veteraaneilla. Laajasta kokemuksestaan huolimatta Richeyn lentäjän ura oli umpikujassa. Tylsistyneenä Richey muutti New Yorkiin, jossa hän ystäviensä kannustuksesta huolimatta keskittyi työnhaun sijasta lähinnä lukemiseen omassa asunnossaan. Hänen siskonsa Lucille kiinnitti Richeyn luona vieraillessaan huomiota masentuneisuuteen ja jokseenkin todellisuudesta irralliseen ajatteluun. Myös Richeyn säästöt alkoivat huveta.[5][1][2]
Poliisi löysi Richeyn kuolleena makuuhuoneestaan 7. tammikuuta 1947. Hänen kuolinsyynsä oli unilääkkeiden yliannostus, ja kuolema todettiin itsemurhaksi. Hänet haudattiin McKeesportiin Versailles’n hautausmaalle 10. tammikuuta. Neljä lentokonetta Bettisin lentokentältä, jossa hän oli opetellut lentämään, teki ylilennon hautajaisissa.[2][9][10]
McKeesportin kaupunki nimesi vuonna 1954 Richeyn kunniaksi Renziehausen Park -puistossa sijaitsevan kentän Helen Richey Memorial Fieldiksi ja sijoitti sinne Richeyn muistolaatan.[9] Hänen syntymänsä satavuotispäivänä McKeesportissa järjestettiin muistotilaisuus hänen kunniakseen.[11]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Weigand, Cindy: Helen Richey: ATA Girl, WASP, Aviation Pioneer (PDF) WWII Women Pilots. Viitattu 20.4.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c d e Holden, Henry M.: Helen Richey: First Female Airline Pilot Women in Aviation Resource Center. Black Hawk Publishing. Arkistoitu 15.8.2015. Viitattu 20.4.2023. (englanniksi)
- ↑ Helen Richey McKeesport Regional History & Heritage Center. Arkistoitu 8.12.2013. Viitattu 20.4.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h Oakes, Claudia M.: United States Women in Aviation 1930-1939, s. 11–14. Washington D.C.: The Smithsonian Institution, 1985. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 20.4.2023). (englanniksi)
- ↑ a b Noronha, Joseph: Helen Richey (1909-47) Joulukuu 2014. SP’s Aviation. Viitattu 20.4.2023. (englanniksi)
- ↑ Gooley, Lawrence P.: Aviation History: North Country Airmarks 3.5.2016. Adirondack Almanack. Viitattu 20.4.2023. (englanniksi)
- ↑ WASP Class 43-W-5 Women Airforce Service Pilots Official Archive. Texas Woman’s University. Viitattu 20.4.2023. (englanniksi)
- ↑ Flying for Freedom – The Story of the Women Airforce Service Pilots (PDF) National Museum of The United States Air Force. Arkistoitu 26.12.2010. Viitattu 20.4.2023. (englanniksi)
- ↑ a b Helen Richey [Great Depression] Historical Marker Explore PA History. Viitattu 20.4.2023. (englanniksi)
- ↑ Helen Richey Given Flier’s Farewell. The Pittsburgh Press, 11.1.1947, 63. vsk, nro 199, s. 16. Lehden verkkoversio. Viitattu 20.4.2023. (englanniksi)
- ↑ Barna, John & Togyer, Jason: City, Relatives Gather to Honor Richey 23.11.2009. Tube City Almanac. Viitattu 20.4.2023. (englanniksi)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Helen Richey Wikimedia Commonsissa
| ||||||||||||||
