Air Transport Auxiliary

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Air Transport Auxiliary
ATA:n siirtolentäjien merkki
ATA:n siirtolentäjien merkki
Motto Aetheris Avidi
Perustettu 15. helmikuuta 1940
Lakkautettu 30. marraskuuta 1945
Kotipaikka White Walthamin lentokenttä
Toiminta-alue Yhdistynyt kuningaskunta
Jäsenet 1 250 lentäjää

Air Transport Auxiliary oli toisen maailmansodan aikainen brittiläinen siviilijärjestö sotilaspalveluun kelpaamattomille lentäjille, joka vastasi Yhdistyneen kuningaskunnan ilmavoimien lentokoneiden siirto- ja kuljetuslennoista tehtaiden, korjaamojen ja lentotukikohtien välillä. Ensimmäinen vastaava siviililentäjistä koostunut joukko liitettiin vuonna 1939 ilmavoimien reservin alaisuuteen, mutta erillisenä siviilijärjestönä Air Transport Auxiliary aloitti toimintansa 15. helmikuuta 1940.

White Walthamin lentokenttää päämajanaan käyttänyt järjestö kasvoi sodan aikana käsittämään 1 250 lentäjää, jotka jaettiin 14 yksikköön. Koska Air Transport Auxiliary oli siviilijärjestö, sen palvelukseen pääsivät myös ulkomaiset, ja lentäjiä tulikin Yhdistyneen kuningaskunnan ja sen liittolaisten lisäksi akselivaltojen miehittämistä ja puolueettomista maista. Huomionarvoista järjestön toiminnassa oli myös se, että lentäjiksi otettiin myös naisia, ja vuodesta 1943 lähtien heille maksettiin yhtä suurta palkkaa kuin miehille, mikä oli siihen aikaan poikkeuksellista.

Sotavuosien aikana Air Transport Auxiliary siirtolensi kaikkiaan 309 000 lentokonetta. Sodan päätyttyä se lakkautettiin tarpeettomana 30. marraskuuta 1945.

Tausta ja perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maailmansotien välisenä aikana siviili-ilmailun suosio kasvoi Britanniassa vahvasti. Ensimmäinen maailmansota oli toden teolla käynnistänyt maan lentokoneteollisuuden, ympäri maata perustettiin lentokerhoja, ja hallitus jopa tuki siviili-ilmailua jonkin aikaa.[1] 1930-luvun edetessä uusi sota alkoi näyttää todennäköiseltä, ja British Airways Ltd:llä johtajana työskennellyt Gerard d’Erlanger ehdotti vuonna 1938, että ilmavoimien palvelukseen ikänsä tai muun syyn johdosta siviililentäjiä voitaisiin myös hyödyntää sota-ajan tehtävissä. Hänen ajatuksensa oli, että tällaiset lentäjät voisivat sota-aikana kuljettaa viestejä, postia, tarvikkeita, lääkintäjoukkoja, potilaita ja VIP-henkilöitä.[2]

Air Transport Auxiliary muodostettiin vuonna 1939 alun perin British Overseas Airways Corporationin alaisuuteen.[3] Sen rooli ei kuitenkaan vastannut d’Erlangerin suunnitelmia, sillä tarvetta yhteyslennoille ei sillä hetkellä ollut. Syyskuussa 1939 ilmavoimat testasi järjestön lentäjien taitoja Harvard-lentosimulaattorissa, ja kokeiden sujuttua hyvin Air Transport Auxiliaryn lentäjät liitettiin ilmavoimien reservin alaisuuteen.[4] Muutaman viikon sisällä ATA:n lentäjät alkoivat avustaa ilmavoimien lentäjiä koneiden siirtämisessä tehtailta ja varastoista niitä tarvitseville yksiköille. Helmikuusta 1940 alkaen Air Transport Auxiliary otti vastuulleen kaikki siirtolennot, jolloin ilmavoimien ja laivaston lentäjiä vapautui lentotehtäviin rintamalle.[3] Air Transport Auxiliarystä tuli itsenäinen siviilijärjestö 14. helmikuuta 1940.[5]

Lentäjät ja muu henkilöstö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolalainen Anna Leska oli yksi ATA:ssa palvelleista ulkomaalaisista lentäjistä.

Air Transport Auxiliaryssä palveli kaikkiaan 1 250 lentäjää, joita ilmavoimat ei kelpuuttanut palvelukseensa joko iästä, terveydentilasta tai muusta syystä johtuen.[3] Siirtolentojen kysynnän kasvaessa kaikkia kynnelle kykeneviä lentäjiä tarvittiin, ja ATA:n lentäjistä moni olikin yli 30-vuotiaita. Joukossa oli jopa yli 50-vuotiaita.[2] Järjestöä perustamassa ollut Gerard d’Erlanger vitsailikin toisinaan, että lyhenne ATA tuli sanoista ”Ancient and Tattered Airmen” (”ikivanhat ja resuiset lentäjät”). Ensimmäisten lentäjien joukossa oli muun muassa jo ensimmäisessä maailmansodassa palvelleita lentäjiä sekä kaksi lentäjää, joilta puuttui toinen käsi.[3] Eräs lentäjistä kärsi narkolepsiasta, ja hän lensikin siirtolentoja mukanaan apulainen, jonka tehtävä oli ravistaa hänet hereille, jos sairaus sai hänet nukahtamaan koneen ohjaimiin kesken lennon.[2]

Koska Air Transport Auxiliary oli siviilijärjestö, sen palvelukseen pääsivät myös ulkomaiset, ja lentäjiä tulikin Yhdistyneen kuningaskunnan lisäksi liittolaismaista, kuten Yhdysvalloista ja Kanadasta, miehitetyistä maista, kuten Alankomaista ja Puolasta, sekä puolueettomista maista, kuten Espanjasta ja Sveitsistä. Mukana oli myös lentäjiä eksoottisemmista maista, kuten Kiinasta, Siamista, Ceylonista ja Chilestä. Kaikkiaan järjestössä palveli noin 25 maan kansalaisia. Sitä onkin kutsuttu ”ilmojen muukalaislegioonaksi”.[6][3]

Aiempaa lentokokemusta omanneiden lentäjien lisäksi ATA myös koulutti omia lentäjiään. Koulutukseen otettiin lentotehtävien ulkopuolella toimivaa henkilöstöä Women’s Auxiliary Air Forcesta, ilmavoimista ja ATA:n sisältä. He kävivät peruskoulutuksen Barton-in-the-Clayssa Bedfordshiressä ja siirtyivät sitten luokan 2 koneiden jatkokoulutukseen Thameen. Kaksi- ja nelimoottoristen koneiden koulutukset pidettiin järjestön tukikohtana toimineella White Walthamin lentokentällä.[2]

Vaikka lentäjät eivät osallistuneet suoranaisesti sotatoimiin, oli ATA:ssa lentäminen silti vaarallista. Lentäjille ei annettu mittarilentokoulutusta, ja vaikka heillä oli tarkat ohjeet lentämiseen soveltuvista sääolosuhteista, Britannian epävakaa sää aiheutti haasteita. ATA:n lentäjät eivät käyttäneet radioita, eivätkä he saaneet merkitä karttoihinsa ilmapuolustuksen sijainteja siltä varalta, että kartat joutuivat vihollisen haltuun. Niinpä omien joukkojen ilmatorjuntatuli oli vaarana, kuten myös saksalaiskoneiden hyökkäykset, sillä ATA:n lentämät koneet olivat aseistamattomia, tai jos aseita oli, niitä ei ollut ladattu.[2]

Lentäjien lisäksi ATA:ssa palveli myös lentäjän apulaisia, lentoinsinöörejä ja merikadetteja, joita tarvittiin suurempien monimoottorikoneiden ja lentoveneiden lentämiseen.[7] Lentävän henkilöstön lisäksi ATA:n jokaisessa yksikössä palveli maahenkilöstöä, jotka vastasivat yksikön johtamisesta, säätiedoista, kartoista ja viestinnästä. Palveluksessa oli myös sihteerejä, konekirjoittajia, autonkuljettajia ja keittäjiä. Siirrettäviä koneita huolsivat Air Transport Auxiliaryn omat mekaanikot, joiden kehittämät huolto- ja korjausohjeet olivat niin selkeitä ja kattavia, että myös ilmavoimat otti ne käyttöönsä. Avustavissa tehtävissä yksiköissä toimi Air Training Corpsin 16–18-vuotiaita kadetteja.[2]

Naiset ATA:n palveluksessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pauline Gower ja ATA:n kahdeksan ensimmäistä naislentäjää.

Pian sodan syttymisen jälkeen kokenut lentäjä Pauline Gower ehdotti, että myös naisia voitaisiin ottaa Air Transport Auxiliaryn palvelukseen. Hänen ehdotuksensa hyväksyttiin, ja hänet nimitettiin joulukuussa 1939 ATA:n naisosaston johtajaksi.[8] Ensimmäiset kahdeksan naista – Winifred Crossley, Margaret Cunnison, Margaret Fairweather, Mona Friedlander, Joan Hughes, Gabrielle Patterson, Rosemary Rees ja Mirion Wilberforce – hyväksyttiin ATA:n palvelukseen 1. tammikuuta 1940. He olivat maailman ensimmäiset sotilaskoneita siirtämään palkatut naiset.[2]

Naisten annettiin aluksi lentää vain kevyitä, avo-ohjaamoisia Tiger Moth -koulukoneita. Ajatuksena oli, että ne olisivat halvimpia koneita korvata, mikäli naiset rikkoisivat niitä, eikä kukaan miehistä halunnut lentää avo-ohjaamoisia koneita keskellä talvea. Naiset ja erityisesti heidän johtajansa Gower tiesivät, että muiden naislentäjien tie ATA:han riippuisi heidän toimistaan. He saivatkin virheettömällä ja tehokkaalla toiminnallaan ylempiensä asenteet muuttumaan. Siirtolentojen kysynnän kasvaessa naisten sallittiin lentää ensin pieniä kaksimoottorisia koneita, kuten Oxfordeja ja Dominie-koneita, ja sitten yksimoottorisia hävittäjiä, kuten Hurricaneja ja Spitfireja heinäkuusta 1941 alkaen.[2] Syksyllä 1942 ensimmäiset naiset pääsivät lentämään nelimoottorisia pommikoneita.[3] Naiset lensivät ATA:ssa lopulta kaikkia muita koneita paitsi vesitasoja, joita ei tosin lentänyt moni miehistäkään.[9] Vuodesta 1943 lähtien ATA:n naislentäjille maksettiin yhtä suurta palkkaa kuin miehille, mikä oli siihen aikaan poikkeuksellista.[3]

Air Transport Auxiliaryyn liittyi myös tunnettu yhdysvaltalainen lentäjä Jacqueline Cochran. Hän sai vuonna 1942 tehtäväkseen rekrytoida Yhdysvalloista ATA:n palvelukseen 200 naista. Hän toi kuitenkin mukanaan vain 25, ja perusti sen sijaan Yhdysvaltojen liityttyä sotaan sinne vastaavan, naisista koostuvan järjestön, joka sai nimekseen Women Airforce Service Pilots.[2]

Sodan aikana Air Transport Auxiliaryssä palvelleista lentäjistä kaikkiaan 168 oli naisia.[3] Naisia toimi ATA:ssa myös mekaanikkoina ja kaikissa muissa maahenkilöstön rooleissa. Muusta lentävästä henkilöstöstä naisia oli neljä lentoinsinööreinä.[2]

Lakkauttaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotatoimien edetessä Normandian maihinnousun myötä kohti liittoutuneiden voittoa tarve siirtolennoille alkoi hiljalleen vähentyä. Toukokuusta 1945 alkaen Air Transport Auxiliaryn lentäjät alkoivat palata rauhan ajan töihinsä, ulkomaalaiset lentäjät palasivat kotimaihinsa ja ATA:n yksiköitä alettiin ajaa alas. White Walthamissa järjestettiin 29. syyskuuta lentonäytös, jota katsomaan tuli 12 000 ihmistä. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun ulkopuoliset pääsivät näkemään ATA:n toimintaa. Sen lentäjillä ei kuitenkaan ollut näytöslentämiseen tarvittavia lupia, joten koneita lensivät sen sijaan koelentäjät.[10] Vielä toimintansa viimeisinä kuukausina ATA alkoi siirtolentää brittien ensimmäistä suihkuhävittäjää, Gloster Meteoria. Sillä syyskuussa 1945 lentänyt Veronica Volkersz oli viimeinen Britannian ilmavoimien suihkuhävittäjää lentänyt nainen vuoteen 1992 asti.[11]

Air Transport Auxiliary lakkautettiin virallisesti 30. marraskuuta 1945. Sen 1 250 lentäjää siirtolensivät tai toimittavat sodan aikana yhteensä 309 000 lentokonetta, jotka edustivat 147 eri konetyyppiä. Kaikkiaan 173 ATA:n lentäjää ja muuta lentohenkilökunnan jäsentä kuoli tehtävissään sodan aikana.[3]

Yksiköt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Air Transport Auxiliary kasvoi käsittämään kaikkiaan 14 yksikköä eri lentokentillä, joista eteläisin oli Hamble lähellä Southamptonia ja pohjoisin Lossiemouth lähellä Invernessiä. Yksiköistä kahdessa, Hamblessa ja Cosfordissa, oli pelkästään naislentäjiä, ja myös näiden yksiköiden komentajat olivat naisia. Järjestön käyttämistä lentokentistä moni sijaitsi lähellä lentokonevalmistajien tehtaita, joilta koneita piti toimittaa niitä käyttäville yksiköille.[3]

  • No. 1 Ferry Pool White Waltham
  • No. 2 Ferry Pool Whitchurch
  • No. 3 Ferry Pool Hawarden
  • No. 4 Ferry Pool Prestwick
  • No. 5 Ferry Pool Thame
  • No. 6 Ferry Pool Ratcliffe
  • No. 7 Ferry Pool Sherburn-in-Elmet
  • No. 8 Ferry Pool Belfast
  • No. 9 Ferry Pool Aston Down
  • No. 10 Ferry Pool Lossiemouth
  • No. 12 Ferry Pool Cosford
  • No. 14 Ferry Pool Ringway
  • No. 15 Ferry Pool Hamble
  • No. 16 Ferry Pool Kirkbride

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Civil flyers Royal Air Force Museum. Viitattu 24.3.2021. (englanniksi)
  2. a b c d e f g h i j Singer, E. M.: A Brief History of the Air Transport Auxiliary Elokuu 1999. Airtransportaux.com. Viitattu 24.3.2021. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h i j Anything to Anywhere – A true story of courage, skill and sacrifice Air Transport Auxiliary Museum & Archive. Viitattu 24.3.2021. (englanniksi)
  4. A lack of work Royal Air Force Museum. Viitattu 24.3.2021. (englanniksi)
  5. Poad, Richard: 15 February 1940 at White Waltham 16.2.2021. Air Transport Auxiliary Museum & Archive. Viitattu 24.3.2021. (englanniksi)
  6. A lack of work Royal Air Force Museum. Viitattu 24.3.2021. (englanniksi)
  7. Aircraft classes (PDF) Royal Air Force Museum. Viitattu 24.3.2021. (englanniksi)
  8. First female pilot Royal Air Force Museum. Viitattu 24.3.2021. (englanniksi)
  9. Women fly bombers Royal Air Force Museum. Viitattu 24.3.2021. (englanniksi)
  10. The death of a service Royal Air Force Museum. Viitattu 24.3.2021. (englanniksi)
  11. A final act of progress Royal Air Force Museum. Viitattu 24.3.2021. (englanniksi)