Women Airforce Service Pilots

Women Airforce Service Pilots
WASP:n merkki
Perustettu	5. elokuuta 1943
Lakkautettu	20. joulukuuta 1944
Toimiala	ilmailu
Toiminta-alue	Yhdysvallat
Jäsenet	noin 1 100
Infobox OKNimi-testi OK

WASP:n lentäjä Elizabeth L. Gardner Martin B-26 Marauder -pommikoneen ohjaimissa.

Women Airforce Service Pilots (WASP) oli toisen maailmansodan aikana toiminut yhdysvaltalainen naislentäjien järjestö, jonka jäsenet lensivät Yhdysvaltain armeijan ilmavoimien lentokoneita muissa kuin taistelutehtävissä. WASP:n lentäjät lensivät muun muassa huoltojen jälkeisiä koelentoja, siirsivät koneita tehtailta tukikohtiin ja lensivät ammuntaharjoituksissa maalien hinauskoneita. Järjestön tarkoitus oli vapauttaa miespuolisia lentäjiä varsinaisiin taistelutehtäviin. Vaikka järjestö toimi yhteistyössä asevoimien kanssa, sen jäsenet olivat siviilejä. Järjestön jäsenet olivat ensimmäisiä Yhdysvaltain sotilaslentokoneita lentäneitä naisia.

WASP:tä edelsivät kaksi vuonna 1942 perustettua vastaavaa naisjärjestöä: siirtolentoja lentänyt Women’s Auxiliary Ferrying Squadron (WAFS) ja naisille lentokoulutusta tarjonnut Women’s Flying Training Detachment (WFTD). WASP syntyi, kun nämä kaksi yhdistettiin 5. elokuuta 1943. WASP:hen kuului sen toiminnan aikana noin 1 100 lentäjää, joista 1 074 valmistui järjestön koulutusohjelmasta. Se lakkautettiin 20. joulukuuta 1944, kun sodan voitto Euroopassa läheni ja miespuolisia lentäjiä alkoi jälleen vapautua muihin tehtäviin.

Toisin kuin joitakin muita vastaavia järjestöjä, WASP:tä ei liitetty missään vaiheessa asevoimien alaisuuteen. Niinpä WASP:n toiminnassa kuolleet 38 naista eivät olleet oikeutettuja sotilashautajaisiin eivätkä heidän läheisensä saaneet valtiolta korvauksia. WASP:in entisille jäsenille myönnettiin rajoitettu sotaveteraanin status vuonna 1977, ja he saivat Kongressin kultamitalin vuonna 2009.

Historia

WAFS ja WFTD

WAFS:n lentäjiä vuonna 1943.

Tunnettu lentäjä Jacqueline Cochran ehdotti vuonna 1941 Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeen Yhdysvaltain asevoimille naislentäjien käyttämistä siirtolennoilla sodan aikana. Kun ehdotukset eivät johtaneet käytännön toimiin, Cochran lensi itse pommikoneella Englantiin, jossa hän liittyi liittoutuneiden koneita siirtolentäneisiin Air Transport Auxiliary -joukkoihin (ATA). Hänen tehtävänään oli rekrytoida Yhdysvalloista naispuolisia lentäjiä mukaan ATA:n toimintaan.

Nuorimpana yhdysvaltalaisena naisena lentolupakirjan saanut Nancy Harkness Love perusti 10. syyskuuta 1942 Women’s Auxiliary Ferrying Squadronin (WAFS), johon kuului aluksi 25 naista. Myöhemmin sen vahvuus kasvoi 40 naiseen. Järjestön tarkoituksena oli ATA:n tapaan lentää siirtolentoja ja vapauttaa siten mieslentäjiä taistelutehtäviin. Yhdysvaltain liityttyä sotaan Cochran palasi takaisin Yhdysvaltoihin ja onnistui pari kuukautta WAFS:n perustamisen jälkeen vakuuttamaan asevoimat siitä, etteivät WAFS:n naislentäjät tulisi riittämään. Niinpä Cochran perusti 16. marraskuuta 1942 naisille lentokoulutusta tarjoamaan toisen järjestön, Women’s Flying Training Detachmentin (WFTD). Ensimmäisessä koulutuserässä oli 25 naista, joilta vaadittiin vähintään 200 tunnin lentokokemus.

Ohjelmaan värvätyiltä vaadittiin aluksi lentolupakirja, ja tarkoituksena oli opettaa heidät lentämään ”armeijan tavalla”, mutta myöhemmin mukaan hyväksyttiin myös naisia vailla aiempaa lentokokemusta. Naisten annettiin aluksi lentää vain pieniä, kevyitä konetyyppejä, mutta heidän osoitettua kyvykkyytensä kaikenlaisten koneiden lentämiseen, lentokoulutuksesta tuli samanlainen kuin miespuolisilla lentäjillä. Ainoana erona oli, että naisille ei opetettu ilmataisteluliikkeitä, koska taistelulennot eivät kuuluneet heidän tehtäviinsä.

Yhdistyminen WASP:ksi

WASP:n lentäjiä koulutuksessa tutkimassa lentosuunnitelmaa T-6 Texan -koulukoneen vierellä.

WAFS ja WFTD yhdistettiin 5. elokuuta 1943, jolloin niistä muodostui Women Airforce Service Pilots (WASP). Cochranista tuli uuden järjestön sekä sen koulutusosaston johtaja, kun taas Love vastasi siirtolentotoiminnasta. WASP:hen haki kaikkiaan yli 25 000 naista, joista 1 879 hyväksyttiin koulutukseen ja 1 074 suoritti sen hyväksytysti. WAFS:n ja WFTD:n aikaiset lentäjät mukaan luettuna WASP:ssä oli mukana noin 1 100 naista. He toimivat 126 eri tukikohdassa ja lensivät yli puolet sodanaikaisista siirtolennoista. Siirtolentojen lisäksi WASP:n lentäjät lensivät muun muassa huoltojen jälkeisiä koelentoja ja maalien hinauskoneita ammuntaharjoituksissa sekä kouluttivat muita lentäjiä. He lensivät käytännössä kaikkia asevoimien konetyyppejä raskaimpia B-26- ja B-29-pommikoneita myöten ja keräsivät yli sata miljoonaa lennettyä kilometriä. WASP:n koelentäjä Ann Baumgartnerista tuli lokakuussa 1944 ensimmäinen suihkukoneella lentänyt yhdysvaltalainen nainen hänen päästyään lentämään YP-59A Airacomet -konetta.

Cochranin tavoitteena oli tehdä WASP:stä sotilasyksikkö. Hän ei kuitenkaan halunnut sitä liitettävän jo olemassa olleiden Women’s Army Corps -joukkojen alaisuuteen vaan vaati, että sen tuli säilyä naisten lentojoukkona, jonka jäseniä ei voinut määrätä muihin tehtäviin. WAC:llä oli myös tiukemmat rekrytointikriteerit. Alaikäraja sen jäsenille oli 21, kun WASP:hen pääsivät jo 18-vuotiaat, mikäli heillä oli lentolupakirja ja lentokokemusta. WAC:n jäsenillä ei myöskään saanut olla alle 14-vuotiaita lapsia, kun taas moni WASP:n lentäjä oli pienen lapsen äiti. Armeijan ilmavoimien johto kuitenkin hylkäsi vaatimukset 13. tammikuuta 1944. Cochran ja armeijan ilmavoimien kenraali Arnold lähtivät päätöksen jälkeen lobbaamaan kongressiin, jossa WASP:n liittämistä ilmavoimien alaisuuteen koskeva lakialoite oli seissyt syyskuusta 1941 lähtien. Heidän yrityksistään huolimatta kongressi hylkäsi aloitteen äänestyksessä 19 äänen marginaalilla 21. kesäkuuta 1944.

Ohjelman päättyminen

Kesällä 1944 sodan loppu alkoi lähestyä Euroopassa. Lentäjien tarpeen vähentyessä muita lentokoulutusohjelmia suljettiin, ja niiden parissa työskennelleet miespuoliset lennonopettajat pelkäsivät joutuvansa värvätyiksi sotaan ja määrätyiksi maavoimiin. He alkoivat lobata WASP:n lopettamisen puolesta. Ajan ilmapiirissä katsottiin, että naisten kouluttaminen miesten vapauttamiseksi muihin tehtäviin oli isänmaallista, mutta sitä, että naiset veisivät sen sijaan miesten paikkoja, ei pidetty hyväksyttävänä. Asiaa tutkinut komitea totesi kesäkuussa 1944, että naisten lentokoulutus oli vallinneessa tilanteessa resurssien tuhlaamista ja tulisi lopettaa. Kenraali Arnold ilmoitti ohjelman lopettamisesta 5. elokuuta 1944. Viimeinen ryhmä WASP:n lentäjiä valmistui koulutuksesta 7. joulukuuta, ja he ehtivät palvella vain pari viikkoa ennen WASP:n lakkauttamista 20. joulukuuta 1944.

WASP:n toiminnassa kuoli 38 naista, joista 11 koulutuksessa ja 27 tehtävien aikana. Koska WASP:stä ei koskaan tullut osa asevoimia, sen toiminnassa kuolleet eivät olleet oikeutettuja sotilashautajaisiin eivätkä heidän läheisensä saaneet valtiolta korvauksia. Kulut menehtyneiden kuljettamisesta kotipaikoilleen maksoivat usein muut WASP:n lentäjät.

Jäsenten asema WASP:n jälkeen

Barack Obama allekirjoittamassa WASP:n lentäjille Kongressin kultamitalin myöntänyttä lakia vuonna 2009 vierellään WASP-lentäjät Bernice Falk Haydu, Elaine Danforth Harmon ja Lorraine H. Rodgers.

Huolimatta lupauksista, että WASP:n ja sen jäsenten panosta sotaan ei unohdettaisi, tiedot ohjelmasta salattiin sodan päättymisen jälkeen. Useimmissa tukikohdissa ei järjestetty WASP:n lentäjille jäähyväisseremonioita tai muita juhlallisuuksia ohjelman päättymisen jälkeen. Osa WASP:n jäsenistä sai sodan jälkeen töitä lentäjinä, joskaan maan suuret lentoyhtiöt eivät tuolloin palkanneet naisia lentäjiksi. Osa vaihtoi sen sijaan lentämisen lentoemännän työhön. Jäsenet pitivät sodan jälkeen jonkin aikaa yhteyttä ja järjestivät kokoontumisia, mutta hiljalleen toiminta kuihtui.

Jäsenten yhteydenpito tiivistyi taas 1960-luvulla. He järjestivät kokoontumisia ja keskustelivat mahdollisuudesta hakea WASP:n lentäjille sotilasstatusta. Toiminta kiihtyi vuonna 1976, kun Yhdysvaltain ilmavoimat ilmoitti alkavansa hyväksyä myös naisia lentäjäkoulutukseen. Tiedotusvälineissä ja ilmavoimien omissa tiedotteissakin maalattiin sellainen kuva, että kyseessä olisi ensimmäinen kerta, kun naiset pääsisivät lentämään Yhdysvaltain sotilaslentokoneita. Tämä sai WASP:n jäsenet vaatimaan tunnustusta sodan aikaisille toimilleen. He vetosivat kongressiin saadakseen sotilasstatuksen ja pyysivät avuksi muun muassa senaattori Barry Goldwaterin, joka itsekin oli sodan aikana lentänyt siirtolentoja.

Muiden veteraaniryhmien vastustuksesta huolimatta presidentti Jimmy Carter allekirjoitti 23. marraskuuta 1977 lain, joka myönsi WASP:n lentäjille rajoitetun sotaveteraanistatuksen. Ensimmäiset viralliset vapautustodistukset sotilaspalvelusta WASP:n jäsenille annettiin vuonna 1979, ja vuonna 1984 heille myönnettiin toisen maailmansodan voittajien mitalit. Lisäksi vähintään vuoden ajan WASP:ssä palvelleet saivat Yhdysvaltain rintaman mitalit. Vuonna 1992 WASP:n jäsenet nimittivät Texas Woman’s University -yliopiston viralliseksi arkistonpitäjäkseen, jotta järjestön historia saataisiin säilytettyä. Vuonna 2009 WASP:n lentäjille myönnettiin Kongressin kultamitali. Noin 1 100 lentäjästä oli tuolloin elossa alle 300. Moni heistä osallistui mitalin luovutusseremoniaan Valkoisessa talossa 10. maaliskuuta 2010. Mitali on näytteillä National Air and Space Museum -museoon kuuluvassa Steven F. Udvar-Hazy Centerissä Virginiassa.