Harjusinisiipi

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Harjusinisiipi
VPseudophilotes vicrama.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Alajakso: Kuusijalkaiset Hexapoda
Luokka: Hyönteiset Insecta
Lahko: Perhoset Lepidoptera
Alalahko: Glossata
Osalahko: Erilaissuoniset Heteroneura
Yläheimo: Päiväperhoset Papilionoidea
Heimo: Sinisiipiset Lycaenidae
Suku: Scolitantides
Laji: vicrama
Kaksiosainen nimi

Scolitantides vicrama
(Moore, 1865)

Synonyymit
  • Pseudophilotes vicrama
  • Philotes vicrama
  • Polyommatus vicrama
Katso myös

 Commons-logo.svg Harjusinisiipi Commonsissa

Harjusinisiipi (Scolitantides vicrama) on sinisiipilaji ja yksi Suomen uhanalaisimmista perhoslajeista. Se on myös rauhoitettu luonnonsuojeluasetuksella[1] kolmen muun sinisiipilajin tapaan.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koiraan siiven yläpinta on kirkkaansininen. Siipien reunassa on leveähkö, sisäreunasta samea musta reunus ja sekä etu- että takasiipien keskellä on siiven poikkisuunnassa venynyt musta keskitäplä. Takasiiven ulkoreunassa on rivi mustia reunatäpliä. Naaraan siivet ovat yläpuolelta mustanruskeat, mutta siipien tyviä kohti niissä on myös hieman sinistä väriä ja keskellä keskitäplä. Siipiripset ovat valkoiset, sipisuonten kohdalta mustat. Siipien alapinnat ovat vaalean siniharmaat ja niissä on voimakkaita mustia, ohuelti valkoreunaisia täpliä. Etusiiven tyviosassa on kaksi laajaa mustaa täplää. Takasiipien reunan nuolimaisiin mustiin täpliin liittyy voimakkaan oranssinpunaista väriä. Siipiväli on 22–29 mm.[2][3]

Levinneisyys ja lentoaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harjusinisiipeä tavataan keskisestä Euroopasta Pohjois-Intiaan, Kiinan länsiosiin ja Jakutiaan. Lounais-Euroopassa sen korvaa lännenharjusinisiipi (Scolitantides baton).[3]

Suomessa harjusinisiipi on erittäin harvinainen perhoslaji, jota esiintyi aikaisemmin paikoittaisena monilla Etelä- ja Keski-Suomen harjuilla, mutta joka katosi useimmilta esiintymispaikoiltaan 1970- ja 1980-lukujen aikana. Pitkään harjusinisiiven ainoa esiintymisalue Pohjoismaissa sijaitsi Säkylässä puolustusvoimien alueella, missä edelleen jatkuvat kovapanosammunnat ovat estäneet maaston umpeenkasvun, mutta kesällä 2013 löydettiin esiintymä myös Alastarosta. Lentoaika on yhtenä sukupolvena kesäkuun puolivälistä heinäkuulle.[4][5][6]

Elinympäristö ja elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harjujen umpeenkasvu laidunnuksen ja maanoton lopettamisen sekä erityisesti metsäpalojen tehokkaan sammutuksen vuoksi, on tehnyt harjusinisiivestä äärimmäisen uhanalaisen. Vuonna 2006 lajin koko kannaksi Suomessa arvioitiin noin 300 yksilöä. Vuonna 1994 harjusinisiipiä siirtoistutettiin Ruokolahdelle paikkaan, jossa laji on aikaisemmin esiintynyt, mutta kanta katosi kahdessa vuodessa. Laji edellyttää elinympäristökseen kuivia ja lämpimiä etelärinteitä, missä maan pinta ei ole kokonaan kasvillisuuden peittämää ja joilla kasvaa toukan ravintokasvia, kangasajuruohoa. Laji on erittäin paikkauskollinen ja yksilöt lepäävät mielellään nuorilla männyillä.[7][3]

Naaras munii kangasajuruohon kukintoihin, joissa toukat kuoriutuvat noin viikon kuluttua. Toukat syövät pääasiassa kukintoja sekä kehittyviä hedelmystöjä ja ovat täysikasvuisia noin kuukaudessa. Talvehtiminen tapahtuu neljännessä toukkavaiheessa ja toukka koteloituu keväällä. Kotelovaiheen kesto on pari viikkoa. Keski-Euroopassa kehittyy kesän aikana myös toinen sukupolvi.[3]

Harjusinisiipi on Euroopassa luokiteltu silmälläpidettäväksi[8] ja Suomessa vuoden 2010 kansallisessa uhanalaisarvioinnissa äärimmäisen uhanalaiseksi (CR)[9] ollut Suomessa luonnonsuojelulailla rauhoitettu vuodesta 1989 lähtien[6][1]. Yksittäisen perhosen korvausarvo on 1682 euroa[10].

Suomen ympäristökeskus selvittää vuosien 2015 ja 2016 aikana Säkylänharjun harjusinisiipipopulaation kokoa ja kannanvaihteluita sekä mahdollisuutta siirtoistuttaa sinisiipiä Lopelle, Komion luonnonsuojelualueelle.[11]

Ravintokasvi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toukka syö kangasajuruohoa (Thymus serpyllum).[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Finlex: rauhoitetut eläinlajit
  2. Lionel G. Higgins, Norman D. Riley, suom. Olavi Sotavalta: Euroopan päiväperhoset. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1973. ISBN 951-30-2311-7. s. 276–277
  3. a b c d e Nationalnyckeln till Sveriges flora och fauna. Fjärilar: Dagfjärilar. Hesperiidae – Nymphalidae. ArtDatabanken, SLU, 2005. 91-88506-51-7. s. 197–198
  4. Perhosviki
  5. Kimmo Silvonen, Morten Top-Jensen & Michael Fibiger: Suomen päivä- ja yöperhoset – maastokäsikirja. BugBook Publishing, 2014. 978-87-993512-9-9. s. 139
  6. a b Pertti Pakkanen: Harjusinisiipi. Suomen Perhostutkijain Seura.
  7. Metsähallitus: harjusinisiipi
  8. Tari Haahtela, Kimmo Saarinen, Pekka Ojalainen & Hannu Aarnio: Suomen ja Euroopan päiväperhoset. Gummerus Kustannus oy, 2012. 978-951-20-8386-2. s. 135
  9. Jari-Pekka Kaitila, Kari Nupponen, Jaakko Kullberg & Erkki Laasonen 2010. Perhoset. Julk.: Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.). Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, Helsinki.
  10. Finlex: Ympäristöministeriön asetus rauhoitettujen eläinten ja kasvien ohjeellisista arvoista
  11. Suomen ympäristökeskus: Harjusinisiiven nykytilan selvittäminen ja suojelutason parantaminen siirtoistutuksen avulla

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]