Geologian historia
Geologian historia alkoi nykyaikaisessa mielessä 1700-luvun jälkipuolella, kun skotlantilainen tutkija James Hutton pystyi selittämään fossililöydöt, joita tehtiin kaukana merestä. Huttonin ajatussuuntaa kutsuttiin aluksi plutonismiksi. Sen mukaan luonnonvoimat muokkaavat maakerroksia jatkuvasti. Hutton havainnoi eroosiota ja päätteli, että jos se olisi ainoa maakerroksia muuttava voima, niin maanpinta olisi täysin tasainen. Hutton oivalsi, että vuorien huipulle joutui merieliöiden fossiileja, koska vuori nousi meren pohjasta. Hän esitti myös, että maan sisällä vaikuttava kuumuus synnytti uusia vuorijonoja ja kallioita. Nämä prosessit olivat Huttonin mielestä niin hitaita, että maapallon ikä oli laskettava uudelleen ja se on huomattavasti pitempi kuin 1700-luvulla luultiin.[1]
Brittiläiset uranuurtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hutton esitti ajatuksensa vuonna 1795 ilmestyneessä teoksessa Theory of the Earth. Se oli vaikeatajuinen ja laaja teos. Laajempaan tietoon ajatus levisi, kun Huttonin elämäkerran kirjoittaja, Edinburghin yliopiston matematiikan professori John Playfair, julkaisi 1802 teoksen Illustrations of the Huttonian Theory of the Earth. Teos sai Britanniassa innostuneen vastaanoton ja asiaa edistämään syntyi monisatajäseninen Geologinen seura. Geologiasta tuli muotitiede, joka ei aluksi pyrkinyt taloudelliseen hyötyyn. Oppineiden miesten harrastukseksi tuli kävely maaseudulla "kiviä rikkoen".[1]
Yksi innostuneista asianharrastajista oli lontoolainen lääketieteen tohtori James Parkinson. Hän kirjoitti 1804 alan perusteoksen Organic Remains of a Former World. Skotlantilainen tutkija Charles Lyell taas vakiinnutti uniformitarianismin, jonka mukaan luonnonlait ovat myös menneisyydessä olleet samat kuin nykyisinkin, joten geologiset havainnot voidaan selittää vain tunnettujen luonnonlakien avulla.[1]
Geologiset kaudet nimetään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lyell esitti vuonna julkaisemassaan Principles of Geology -kirjassa geologian kausiksi eli epookeiksi (uudemmasta vanhempaan) holoseeni, pleistoseeni, plioseeni, mioseeni, oligoseeni ja eoseeni. Nämä kaudet erotettiin toisistaan aluksi sen perusteella, kuinka suuri osa minkäkin kauden kerrostumissa Välimerellä esiintyvistä fossiloituneista kotiloista oli nykyisen kaltaisia, kuinka suuri osa taas sukupuuttoon kuolleita lajeja.[2] Nimitykset olivat kovin ylimalkaisia. Niitä kritisoitiin voimakkaasti eri perustein, mutta Lyellin esittämät nimet ovat edelleen käytössä, tosin melko uusien geologisten kerrosten niminä. Laajemman ajanjakson kattavat maailmankaudet: prekambrinen, paleotsooinen, mesotsooinen ja kenotsooinen kausi. Nimityksistä tuli kuitenkin sekavia sen vuoksi, että Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa käytetään kausista eri nimiä ja erilaisia ajoituksia.[1]
Geologeilla ei aluksi ollut käytettävissään työkaluja ajan määritykseen. Löydöt osattiin asettaa keskenään oikeaan järjestykseen, mutta iänmääritys oli arvailua. On silti väärä käsitys, että vasta Lyellin kirja olisi todistanut maan olevan vanhempi kuin Raamatusta voidaan laskea. Geologit tiesivät, että Maa on ikivanha, mutta he eivät tienneet, kuinka vanha. Asiaa oli yritetty selvittää esimerkiksi valtamerien suolapitoisuuden vähittäisestä lisääntymisestä, mutta sitäkään ei pystytty laskemaan. Lordi Kelvin pyrki selvittämään asian Auringon energiamäärän avulla, mutta ilman ydinfysiikan tuntemusta laskelmat menivät väärin. Maapallon ikä pysyi arvoituksena vielä pitkään.[1]
Mannerlaattojen liikkuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vielä vuonna 1955 geologi Charles Hapgood leimasi lapsellisiksi ajatukset, että mantereiden "näennäinen yhteensopivuus" johtuisi millään tavalla niiden yhteisestä menneisyydestä. Kuitenkin jo vuonna 1908 amatöörigeologi Frank Bursey Taylor oli esittänyt, että mantereet ovat aikoinaan liikkuneet erilleen, ja vuorijonot ovat syntyneet niiden törmäyksissä. Saksalainen meteorologi Alfred Wegener oli tuolloin innostunut ajatuksesta, mutta muutoin asia ei herättänyt juuri huomiota, varsinkaan kun Wegener ei ollut geologi. Vasta vuonna 1944 englantilainen geologi Arthur Holmes tarttui ajatukseen ja hahmotteli teorian mannerten liikkumisesta. Periaate hyväksyttiin yleisesti vasta 1950-luvulla, kun meritutkimuksissa löydettiin Atlantin keskiselänne.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e Lyhyt historia lähes kaikesta, s. 78–92. Suomentanut Markku Päkkilä (alkuteos A Short History of Nearly Everything, Transworld Publishers/Doubleday 2003). WSOY, 2005. ISBN 951-0-30972-9.
- ↑ Björn Kurtén: Jääkausi, s. 7–8. Suomentanut Virve Kajaste. WSOY, 1972. ISBN 951-0-00149-X.
- ↑ Lyhyt historia lähes kaikesta, s. 194–199
