Farmasian historia
Farmasian historialla voidaan tarkoittaa paitsi ihmiskunnan harjoittamien lääkehoitojen historiaa, myös lääkkeitä valmistavan ja jakelevan laitoksen eli apteekkien historiaa, sekä akateemisen farmaseuttisen tieteenalan historiaa. Näistä lääkehoitojen historia ulottuu koko ihmiskunnan historian ajalle. Apteekkilaitos sekä farmasia itsenäisenä tieteenalana ovat huomattavasti uudempia ilmiöitä. Etenkin varhaisvaiheidensa osalta farmasian historia on usein limittäistä lääketieteen historian kanssa, eikä eri tieteenalojen välinen raja ole aina selvä. Farmasian historian voidaan kuitenkin ajatella keskittyvän enemmän lääkeaineiden ja niiden valmistustaidon historiaan, kun taas lääketieteen historia käsittelee enemmän lääketieteellisten hoitojen historiaa.
Esihistoriallinen luonnonlääkintä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ihmiskunta on pyrkinyt koko olemassaolonsa ajan hoitamaan tauteja ja lievittämään niihin liittyvää kärsimystä. Luonnonkansojen keskuudessa yleinen käsitys lienee ollut se, että sairaudet ovat seurausta jumalten tai henkiolentojen tyytymättömyydestä. Näin ollen esihistoriallisena aikana sairauksien hoito nivoutui tiiviisti uskonnonharjoittamiseen, ja yhteisöjen poppamiehillä tai muilla uskonnollisilla asiantuntijoilla oli tyypillisesti vastuullaan myös parantajan tehtäviä.[1]
Vaikka varhaiset parannuskeinot ovat nojanneet pitkälti henkiolentojen lepuuttamiseen tähtääviin rituaaleihin, on näiden rituaalien rinnalla esiintynyt aina myös luonnonlääkintää. Pääosa lääkeaineista saatiin suoraan kasvikunnasta.[1] Jo esihistoriallisena aikana on käytetty lääkinnällisessä tarkoituksessa useita kasveja, joiden sisältämillä aineilla on vahvoja farmakologisia vaikutuksia. Varhain käytettyjä kasviperäisiä lääkeaineita ovat ainakin oopiumiunikko ja siitä saatava oopiumi, kiinapuista saatava kiniini, strykniinipuusta saatava strykniini, oksetusjuuresta saatava emetiini ja kokapensaista saatava kokaiini. Myös kofeiinin piristävä vaikutus on keksitty jo hyvin varhain ja useissa eri kulttuureissa toisistaan riippumatta.[2]
- Katso myös: Esihistoriallinen lääketiede
Varhaiset korkeakulttuurit ja kehittyvä lääkevalmistusoppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vanhimmat tiedot kehittyneestä lääkkeiden käytöstä ovat peräisin muinaisesta Egyptistä. Merkittävin varhaisista farmaseuttista tietoa sisältävistä dokumenteista lienee Egyptistä peräisin oleva ns. papyrys Eber joka sisältää maininnan noin 700 eri rohdosvalmisteesta.[2] Suuri osa näistä voidaan nykytiedon nojalla todeta farmakologiselta vaikutukseltaan tehottomiksi, niiden tehoaineiden ollessa esimerkiksi eri eläinten uloste tai virtsa. Kuitenkin osa papyrys Eberin kasvisrohdosvalmisteista sisältää myös todellisia vaikuttavia aineita sisältäviä raaka-aineita. Papyrys Eber sisältää maininnan esimerkiksi oopiumin, risiinin, hullukaalin, mirhan, sahramin ja kannabiksen lääkekäytöstä. Vaikka lääkkeiden käyttö on ollut edelleen pitkälti magiaan ja uskontoon perustuvaa, on useita kasvisrohtoja myös käytetty niiden aidon farmakologisen vaikutuksen mukaiseen käyttöaiheeseen.[3]
Kehittynyt lääkkeenvalmistustaito lienee levinnyt Egyptistä antiikin Kreikkaan, Babyloniaan, Assyriaan ja lopulta näiden välittämänä myös Intiaan. Näistä etenkin Intiassa on kehittynyt myös omaa itsenäistä lääkkeenvalmistustaitoa. Intialaisista lääkeaineita sisältävistä dokumenteista on säilynyt esimerkiksi 800-luvulta eaa. peräisin oleva asiakirja, joka sisältää 715 eri valmistetta. Vaikka myös intialainen lääkehoitotraditio on tuona aikana ollut pitkälti magian ja uskonnon värittämää, sisältävät intialaiset lähteet silti vaikuttavia aineita sisältäviä kasvivalmisteita suhteessa jopa enemmän kuin vastaavat egyptiläiset lähteet. Intialaiset ovat myös tiettävästi ensimmäisenä alkaneet käyttämään elohopeaa ja rikkiä osana lääkevalmisteita.[4]
Kiinalainen lääkevalmistusoppi ja lääketiede on myös yhtä vanha kuin kiinalainen kulttuuri. Varhaisin kiinalainen farmaseuttista tietoa sisältävä lähde on myyttisen keisari Shennongin nimiin merkattu yrttikirja Pen King. Kirja korostaa etenkin ginsengjuuren merkitystä lääkinnässä.[4] Muita tärkeitä kiinalaisessa lääketieteessä jo varhain käyttöön otettuja lääkeaineita tai -kasveja ovat ainakin oopiumi, rikki, elohopea, arsenikki, tähtianis ja raparperi.
Antiikin Kreikka ja läntisen lääketieteen synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Myös kreikkalaisten harjoittama lääketiede piti parantamista aluksi uskonnollisena toimintana. Lääkintätaidon jumala Asklepios oli keskeisessä asemassa kreikkalaisessa parannustaidossa. Uskonnon harjoittamisesta itsenäisen hoidontarjoajan kuitenkin muodostivat jo varhain ns. pharmakopolit, jotka keräsivät kasvisrohdoksia ja levittivät niitä potilaiden käytettäviksi. Lääkkeenvalmistusoppi oli pitkälti peräisin Egyptistä, josta se saapui kreikkaan noin 1000-luvulla eaa.[5]
Noin 500-luvulta eaa. alkaen kreikkalaiset alkoivat itse aktiivisesti tutkia lääkeaineita ja niiden vaikutusta. Kreikkalaisten uusi innovaatio oli uskonnollisesta mystiikasta luopuminen lääkehoidoissa ja lääkkeiden vaikutuksen järkiperäinen arviointi. Tunnetuin antiikin Kreikan lääkäri oli Hippokrates. Hippokrateen perustaman lääketieteen koulukunnan keskeinen ajatus oli humoraalioppi, jonka mukaan sairaudet liittyvät kehon neljän klassisen päänesteen eli veren, liman, keltaisen sapen ja mustan sapen epätasapainoon. Lääkeaineilla ja hoidoilla pyrittiin palauttamaan vioittunut tasapaino. Lääkkeitä Hippokrateen aloittamassa lääkintätraditiossa tunnettiin pari sataa.[6]
Hellenismin aikana kreikkalainen lääketiede alkoi jakautua opillisesti toisistaan eroaviin koulukuntiin. Huomattavia koulukuntia olivat esimerkiksi dogmaattinen koulukunta, joka rakentui hippokraattisen lääketieteen oppien varaan ja jossa hoidolliset menetelmät perustuivat jälleen enemmän oppijärjestelmän uskolliselle noudattamiselle kuin järkiperäiselle päättelylle tai kokemustiedolle. Tälle vastakkainen koulukunta oli empiirinen koulukunta, jossa hippokraattisesta teoriasta irtauduttiin ja pyrittiin löytämään kussakin tilanteessa sopiva hoito kokemusperäisen tiedon ja erilaisten hoitokokeilujen avulla. Empiirisen koulukunnan kokeilemat lääkehoidot ja lääkevalmisteet olivat usein varsin monimutkaisia ja muutamat sen piirissä kehitetyt rohdossekoitukset kuten teriakki olivat satunnaisessa käytössä vielä 1800-luvulla.[6] Kolmas koulukunnista oli metodinen koulukunta jonka hoidot perustuivat hierontaan ja ruokavalioihin, joilla pyrittiin vaikuttamaan kudosten huokoisuuteen. Lääkeaineiden käyttö metodisen koulukunnan piirissä oli muita koulukuntia vähäisempää.[7]
Rooman valtakuntaan lääkevalmistustaito levisi kreikkalaisten lääkäreiden välittämänä, eikä kreikkalaisesta lääkintäopista irrallista roomalaista lääkehoitotraditiota juuri ole. Rooman historian aikana filosofit, lääkärit ja oppineet tarkastelivat lääkehoitoja lähinnä edellä kuvattujen helleenisten koulukuntien teorioiden kautta. Merkittävin Rooman valtakunnan aikana vaikuttaneista lääkäreistä oli Galenos, joka vaikutti huomattavasti häntä seuranneeseen lääketieteen teoriaan. Galenos kuitenkin tarkasteli teoksissaan lähinnä anatomiaa ja fysiologiaa, joten hänen vaikutuksensa farmasian alalla jäi vähäisemmäksi. Galenos myös piti tavoiteltavana sitä, että lääkäri valmistaisi käyttämänsä lääkkeet itse. Hän paheksui esimerkiksi farmakopolien ja muiden lääkäreistä riippumattomien toimijoiden asemaa lääkkeiden valmistuksessa ja jakelussa.[8]
Keskiaika ja apteekkien synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Keskiajan aikana Euroopassa lääketieteen ja lääkevalmistustaidon kehitys hidastui ja lääkintätaitoa harjoitettiin pitkälti antiikin lääkäreiden luomien oppien kautta.[9] Kasvirohtoihin perustuvan lääkevalmistustaidon ylläpitoa ja kehittämistä tapahtui varhaiskeskiajan Euroopassa lähinnä luostarilaitoksen piirissä.[10] Arabian merkitys farmasian kehittymiselle sen sijaan muodostui merkittäväksi.[9]
Arabialainen lääkintätaito oli pitkälti peräisin antiikin Kreikasta. Bysantin valtakunnan kautta arabien tietoon välittyi esimerkiksi Galenoksen luoma oppijärjestelmä sekä antiikin Kreikan ja Egyptin klassista lääkkeenvalmistustaitoa. Tämän lisäksi arabialainen lääkeoppi sai kuitenkin vaikutteita myös Aasiasta. itäisiä vaikutteita olivat esimerkiksi kamferin, sennan ja raparperin käyttö.[9]
Arabialaiset myös kehittivät lääkkeiden valmistustekniikoita. Lääkevalmistustaito oli antiikin aikana ollut lähinnä kasvisrohdosten sekoittamiseen liittyvä taito. Osana alkeamian kehitystä arabialaiset kuitenkin alkoivat soveltamaan luonteeltaan kemiallisia menetelmiä osaksi lääkevalmistustaitoa.[11] Arabiassa myös kehitettiin uusia lääkemuotoja - esimerkiksi marmeladi jota voitiin käyttää myös lääkkeen annosteluun. Myös kulta- ja hopeapäällysteiset pillerit olivat arabialaisessa lääkintätaidossa uusi ilmiö, jota ei tunnettu vielä antiikin eurooppalaisessa lääkinnässä.[9] Eurooppaan nämä arabialaiset vaikutteet levisivät aluksi etenkin nykyisen Espanjan, Sisilian ja Italian alueille. Lopulta esimerkiksi Venetsiassa alkoi noin 1200-luvulta alkaen esiintymään laajaakin lääke- ja kemikaalivalmistusta.[12]
Farmasian kannalta erityisen merkittävä arabialainen uudistus oli apteekkilaitoksen keksiminen. Tiettävästi ensimmäisen apteekin perusti kalifi Abu Dschafer el Mansur Bagdadiin vuonna 760. Suurin piirtein samana aikakautena perustettiin Arabiassa myös ensimmäiset pelkästään farmaseuttisiin taitoihin keskittyneet oppilaitokset.[9]
Apteekkilaitos ja apteekkarin ammatti lääkäristä erillisenä ammattina saapuivat Eurooppaan noin 1100-luvulla. Tuolloin esimerkiksi Ranskassa Arles'ssa määrättiin lailla lääkärin ja apteekkarin ammattien erillisyydestä. Vuonna 1240 Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Fredrik II määräsi vastaavan lain, jonka tarkoituksena oli erottaa lääkehoidon määrääjän taloudelliset intressit lääkkeiden myynnistä. Samaan aikaan alettiin kehittämään lakeja ja sääntelyä apteekkien toiminnan valvomiseksi. Aluksi Fredrik II:n laki oli osoitettu lähinnä Sisilian alueelle, mutta vastaavat säännökset levisivät pian laajasti ympäri Eurooppaa ja myös keisarikunnan ulkopuolelle esimerkiksi Pohjoismaihin.[12]
Vaikka keskiajan lopulle tultaessa apteekkilaitos oli saavuttanut laajasti tunnustetun ja laeilla säädellyn aseman, ei itse farmasia tieteenalana ollut kehittynyt merkittävästi antiikin ajasta. Lääkeoppi olikin edelleen pitkälti peräisin antiikin eri koulukunnista arabialaisilla vaikutteilla lisättynä ja teoria lääkkeiden vaikutuksesta ja käytöstä perustui Galenoksen luomaan oppijärjestelmään.[12]
Uusi aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Keskiajan jälkeen usko antiikin opillisiin auktoriteetteihin alkoi heiketä. Merkittävä lääketieteen ja myös farmasian uudistaja oli 1500-luvulla vaikuttanut Paracelsus, joka hylkäsi Galenoksen luoman oppijärjestelmän, korvaten sen omalla teoriallaan. Paracelsuksen oppijärjestelmä ei ollut välttämättä Galenoksen vastaavaa paikkansapitävämpi, mutta hän raivasi tietä antiikin auktoreiden hylkäämiselle ja uuden tiedon omaksumiselle.[12]
Paracelsuksen merkittävä lääkehoitoihin liittyvä teoria oli ns. signatura plantarum oppi. Tämän teorian mukaan kasvin käyttö lääkkeenä perustuu ensi sijassa sen ulkonäköön. Esimerkiksi keltatautia saatettiin hoitaa keltaisiin kasvinosiin perustuvalla rohdoksella.[13]
Toisaalta tutkimusretkien myötä eurooppalaisten tietoon saapui lukuisia uusia lääkevalmisteita Amerikkojen mantereelta. Myös merenkulun helpotuttua ja uusien merireittien myötä Kauko-Idästä peräisin olevien lääkevalmisteiden saatavuus parani ja hinnat laskivat, kun niitä ei tarvinnut kuljettaa Silkkitietä pitkin maitse.[14]
Moderni farmasia ja lääketeollisuuden kehittyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Farmasian kehitys jatkui läpi uuden ajan pitkälti kemian ja lääketieteen kehityksen tahdittamana. Teollinen lääkkeenvalmistus ja tieteellinen lääkekehitys käynnistyivät kuitenkin todella vasta toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Lääketeollisuuden nopea kasvu muutti radikaalisti apteekkien roolia. Aiemmin apteekit olivat pitkälti valmistaneet itse jakamansa lääkkeet, ja apteekkien keskeisin tehtävä oli juuri lääkkeiden valmistus. Teollisten lääkevalmisteiden yleistyminen siirsi kuitenkin tämän työtehtävän apteekeilta lääketehtaille. Nykyään apteekkien rooli liittyykin lääkevalmistuksen sijasta ennen kaikkea lääkkeiden jakeluun ja potilaiden neuvontaan lääkkeiden käytössä.[15]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Peldan Kerttu: Suomen farmasian historia, s. 9. Suomen farmaseuttinen yhdistys, 1967.
- ↑ a b Peldan Kerttu: Suomen farmasian historia, s. 10. Suomen farmaseuttinen yhdistys, 1967.
- ↑ Peldan Kerttu: Suomen farmasian historia, s. 11. Suomen farmaseuttinen yhdistys, 1967.
- ↑ a b Kerttu Peldan: Suomen farmasian historia, s. 12. Suomen farmaseuttinen yhdistys, 1967.
- ↑ Kerttu Peldan: Suomen farmasian historia, s. 13. Suomen farmaseuttinen yhdistys, 1967.
- ↑ a b Kerttu Peldan: Suomen farmasian historia, s. 15. Suomen farmaseuttinen yhdistys, 1967.
- ↑ Peldan Kerttu: Suomen farmasian historia, s. 16. Suomen farmaseuttinen yhdistys, 1967.
- ↑ Peldan Kerttu: Suomen farmasian historia, s. 17. Suomen farmaseuttinen yhdistys, 1967.
- ↑ a b c d e Kerttu Peldan: Suomen farmasian historia, s. 19. Suomen farmaseuttinen yhdistys, 1967.
- ↑ Peldan Kerttu: Suomen farmasian historia, s. 23. Suomen farmaseuttinen yhdistys, 1967.
- ↑ Peldan Kerttu: SUomen farmasian historia, s. 22. Suomen farmaseuttinen yhdistys, 1967.
- ↑ a b c d Peldan Kerttu: SUomen farmasian historia, s. 25. Suomen farmaseuttinen yhdistys, 1967.
- ↑ Peldan Kerttu: Suomen farmasian historia, s. 27. Suomen farmaseuttinen yhdistys, 1967.
- ↑ Peldan Kerttu: Suomen farmasian historia, s. 29. SUomen farmaseuttinen yhdistys, 1967.
- ↑ Pharmacy | Britannica www.britannica.com. Viitattu 12.5.2023. (englanniksi)
| ||||||||||||||||||||||