Sosiologian historia

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Sosiologian historia alkoi antiikin Kreikan suurista filosofeista 300-luvulta eaa., mutta nykyaikaisen muodon se sai positivismin filosofian piirissä 1800-luvun alkupuolella. Auguste Comte nimesi tieteenalan vuonna 1836 sosiologiaksi. Comten mukaan sosiologian tuli pyrkiä sosiaalisten tosiasioiden ja niitä hallitsevien lakien osoittamiseen.[1]

Antiikin aikana Platonin 300-luvulla eaa. julkaisemat teokset Valtio ja Lait analysoivat yhteiskunnan perusteita ja sosiaalista kehitystä. Aristoteles arvioi erilaisia valtiomuotoja ja toi induktiivisen menetelmän sosiaalisten suhteiden tutkimiseen.[1]

Italialainen filosofi Niccolo Machiavelli pyrki 1500-luvun alussa erottamaan asioiden todellisen tilan niiden ihannetilasta. Näin hän erotti etiikan ja politiikan. Hän näki ihmisen toimivat itsekkäästi omien halujensa mukaan. Englantilainen Thomas Hobbes teki 1600-luvulla samansuuntaisia havaintoja. Hänen mukaansa luonnontilassa ihmiset sotivat kaikkien sotaa kaikkia vastaan. John Locke ja Jean-Jacques Rousseau näkivät, että ihmisten on pakko kiinnittyä yhteisöiksi ja sopia keskinäisiä sääntöjä välttääkseen luonnontilaisuuden ja sen aiheuttaman kurjuuden.[1]

1800-luvun sosiologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskalainen Auguste Comte on tieteenalan varsinainen perustaja, sosiologian isä. Hän käytti uudesta positiivisesta yhteiskuntatieteestään aluksi nimitystä sosiaalifysiikka, mutta vaihtoi nimen vuonna 1836 sosiologiaksi. Tosin hän käytti termiä ensimmäisen kerran jo vuonna 1830.[2] Comten pääteos Cours de philosophie positive (1830–42) perustui ajaukseen, että tieteenalan tuli pyrkiä sosiaalisten tosiasioiden ja niitä hallitsevien lakien osoittamiseen. Hän pohti myös, mihin perustuu yhteiskuntarakenteiden pysyvyys ja mitkä tekijät saavat aikaan niiden muuttumisen.[1]

1800-luvun merkittäviä sosiologeja oli myös brittiläinen Herbert Spencer. Hänkin pohti yhteiskunnan muutosta ja pysyvyyttä. Darwinismin vaikutuksesta hän hakeutui etsimään vastausta yhteiskuntien kehittymisestä yksinkertaisesta, primitiivisestä yhteisöstä aina monimutkaisempaan. Koska kehitys on hänen mukaansa luonnollista, siihen ei pidä puuttua uudistuksilla.[1]

Spencerin aikalainen Karl Marx oli ensisijaisesti filosofi ja taloustieteilijä. Hänen panoksensa sosiologiaan oli konfliktin, yhteiskuntaluokkien ja sosiaalisen muutoksen analysointi. Hän näki konfliktit muutosten avaimena. Yhteiskunnan rakenteen hän näki muodostuvan talouden ja siellä vallitsevien tuotantosuhteiden mukaan.[1]

Ranskalainen Émile Durkheim vaikutti 1800–1900-luvujen vaihteessa suuresti sosiologian tutkimusotteeseen ja näkökulmaan. Häntä kiinnosti erityisesti sosiaalinen järjestys, jonka hän katsoi perustuvan yhteisön yhteisiin arvoihin. Hän pyrki korostamaan sosiologian tutkimusotteen selvää poikkeamista psykologiasta ja biologiasta. Yksilö on suuresti riippuvainen yhteisöstään, niin että yhteisö on Durkheimin mukaan asetettava yksilön edelle toiminnan vaikuttimia pohdittaessa.[1]

1900-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalainen Max Weber on vaikuttanut voimakkaasti 1900-luvun sosiologiaan. Hän oli omaperäinen tieteilijä, joka tutki organisaatioita, oikeutta, toimintaa, byrokratiaa, elinolosuhteita, musiikkia ja sosiaalitieteiden luonnontiedeluonnetta. Weber sovelsi tutkimuksissaan käsitettä ideaalityyppi, jolla hän tarkoitti, että sosiologin on korostettava tutkimuksen kannalta olennaisia näkökohtia. Hänen omissa tutkimuksissaan ideaalityyppejä olivat esimerkiksi protestanttinen etiikka ja lahko.[1] 1800-luvun lopussa tuli esille italialainen Vilfredo Pareto, jonka talouslähtöinen yhteiskuntanäkemys pohjautui matematiikkaan.

Yhdysvalloissa on kehittynyt useita sosiologian tutkimussuuntia, esimerkiksi voimakkaasti positivismiin kiinnittynyt looginen empirismi. Yksi sosiologian uranuurtajista Yhdysvalloissa oli Harry Elmer Barnes, joka 1920-luvulla analysoi maansa sotajoukkojen sosiaalisia suhteita ensimmäisessä maailmansodassa, johon hän itsekin oli ottanut osaa. Thorstein Veblen pyrki samaan aikaan käyttämään sosiologiaa kansan hyvinvoinnin parantamiseen. Hänen kriittinen suhtautumisesta liike-elämään kuvastuu joutilasluokka-teoriassa. Juutalaisvainoja Yhdysvaltoihin paennut politiikan tutkija Hannah Arendt tutki totalitarismia ja rikollisuuden olemusta. Hänen tutkimussuuntaansa on jatkanut saksalainen Jürgen Habermas, joka on uransa aikana irrottautunut marxilaisuudesta kohti Yhdysvalloissa syntynyttä pragmatismia.

Sosiologia Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisia sosiologian uranuurtajia olivat Edvard Westermarck, Uno Harva ja Hannes Gebhard.[1] Kun Helsingin yliopistoon perustettiin vuonna 1945 valtiotieteellinen tiedekunta, siirrettiin sosiologian professuuri sinne. Samalla suomalaisen sosiologian päävirtaus siirtyi moderniin amerikkalaislähtöiseen suuntaukseen, joka painotti kuvailua, konkretiaa ja kenttähavaintoja ja vältti teoreettista spekulaatiota.[3] Ensimmäinen suomenkielinen sosiologian yliopistollinen oppikirja oli Antero Rinteen vuonna 1947 valmistunut Sosiologian pääpiirteet, joka kuitenkin ilmestyi vasta vuonna 1954, Rinteen kuoleman jälkeen. Rinne esitteli siinä saksalaisia ja muita eurooppalaisia alan klassikoita, mutta se ei ulottunut uuden polven yhdysvaltalaiseen tieteilijäpolveen.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i Otavan suuri ensyklopedia. Osa 8.. Otava, 1980. ISBN 951-1-05637-9 6398-6402.
  2. Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 588. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  3. Relander, Jukka: Jäähyväiset Snellmanille. Teoksessa Kolbe, Laura (päätoim.): Suomen kulttuurihistoria: 4, Koti, kylä, kaupunki, s. 141–143. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-1845-2.
  4. Kolbe, Laura (päätoim.): Suomen kulttuurihistoria: 5. Viisisataa pienoiselämäkertaa, s. 228–229. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-1846-0.