Eskimokuovi

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Eskimokuovi
Täytetty yksilö Université Lavalin kirjaston kokoelmissa.
Täytetty yksilö Université Lavalin kirjaston kokoelmissa.
Uhanalaisuusluokitus: Äärimmäisen uhanalainen [1]
Äärimmäisen uhanalainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Eukaryootit Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Rantalinnut Charadriiformes
Alalahko: Kahlaajat Charadrii
Heimo: Kurpat Scolopacidae
Suku: Kuovit Numenius
Laji: borealis
Kaksiosainen nimi
Numenius borealis
(Forster, 1772)
Levinneisyyskartta
Numenius borealis breed map.svg
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Eskimokuovi Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Eskimokuovi Commonsissa

Eskimokuovi (Numenius borealis) on keskikokoinen kahlaajiin kuuluva lintulaji. Lajin pesimäalueet sijaitsevat Kanadassa ja talvehtimisalueet Etelä-Amerikan Argentiinassa ja Chilessä. Lajin nimesi Johann Reinhold Forster 1772. Eskimokuovi on luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi ja viimeisin varma havainto siitä on tehty vuonna 1963. Lajia pidetään todennäköisesti sukupuuttoon kuolleena, vaikkakaan täyttä varmuutta sen häviämisestä ei ole.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Piirros eskimokuovista vuodelta 1912.

Eskimokuovin pituus on noin 29-34 senttimetriä ja se oli kanelin värinen. Eskimokuovi muistuttaa taigakuovia, mutta on hieman suurikokoisempi, pitkäsiipisempi ja lyhytjalkaisempi. Lajin nokka on noin viisi senttimetriä pitkä.[2]

Lennossa eskimokuovi päästelee väreilevää ”tr-tr-tr” ääntä ja pehmeää vihellystä ”bee bee”.[1] Lajin inuittikielinen nimi pi-pi-pi-uk juontuu lajin ääntelystä.[2]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eskimokuovin esiintymisaluetta ovat olleet Kanadan pohjoisosa ja Alaska. Valtavat eskimokuoviparvet muuttivat ennen joka vuosi pohjoisen tundralta Etelä-Amerikkaan, jossa ne viettivät talven.[3] 1800-luvun lopulla populaation koko oli miljoonia yksilöitä. Laji tavattiin Länsi-Euroopassakin muutaman kerran 1800-luvulla. Lajia on metsästetty varsinkin muuttoreittien varsilla huomattavan paljon.[3] Yhden päivän aikana saatettiin ampua jopa 7 000 eskimokuovia. 1800-luvun loppuvuosina ammuttiin noin 2 miljoonaa yksilöä vuodessa.[3] Lajin metsästys kiellettiin noin vuonna 1916, mutta kanta ei enää toipunut.[1]

Lajin luultiin jo kuolleen sukupuuttoon, kunnes vuonna 1959 saatiin havainto Teksasista.[3] Viimeisin varma havainto linnusta on tehty vuonna 1963 ja sen talvehtimisalueilla sitä ei olla tavattu sitten vuoden 1939. Lajia pidetään todannäköisesti sukupuuttoon kuolleena, mutta koska varmuutta asiasta ei olla saavutettu IUCN on luokitellut lajin äärimmäisen uhanalaiseksi. Mahdollisesti jäljellä olevan kannan on arvioitu olevan korkeintaan alle 50 yksilöä.[1]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eskimokuovit viettivät pesimäaikansa Kanadan tundra-alueella ja muuttivat talvehtimaan etelään Argentiinan pampalle ja Chileen. Kanadan kesän päättyessä linnut muuttivat etelään Labradorin, Atlantin ja eteläisen Karibian kautta. Linnut viettivät Etelä-Amerikassa muutamia kuukausia ja palasivat kevään tullen pesimäalueilleen pohjoiseen Yhdysvaltojen kautta. Pitkä muuttomatka vaati pysähdyksiä, jonka aikana linnut ruokailivat Yhdysvaltojen Keskilännen preerioilla syöden hyönteisten toukkia ja munia maasta pitkillä nokillaan. Yksi tärkeä ravinnonlähde tällä matkalla on esitetty olleen nykyisin sukupuuttoon kuollut Melanoplus spretus-heinäsirkkalaji.[2]

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pesä on maassa erittäin hyvin kätkettynä ruohikkoon.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d BirdLife International: Numenius borealis IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2013. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 24.5.2014. (englanniksi)
  2. a b c Piper, Ross: Extinct animals : an encyclopedia of species that have disappeared during human history, s. 6-8. Greenwood Press, 2009. ISBN 9780313349874. (englanniksi)
  3. a b c d Järvinen, Olli; Miettinen, Kaarina: Sammuuko suuri suku? – Luonnon puolustamisen biologiaa, s. 80. Vantaa: Suomen luonnonsuojelun tuki Oy, 1987. ISBN 951-9381-20-1.