E. A. Tunkelo

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Eemil Aukusti Tunkelo
Eemil Tunkelo vuonna 1912
Eemil Tunkelo vuonna 1912
Syntynyt 27. huhtikuuta 1870
Längelmäki, Suomi
Kuollut 28. maaliskuuta 1953 (82 vuotta)
Helsinki, Suomi
Ammatit kielitieteilijä, professori, kirjailija
Kansalaisuus Suomalainen
Aiheet Kielitiede
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Eemil Aukusti Tunkelo (vuoteen 1901 Ekman; 27. huhtikuuta 1870 Längelmäki28. maaliskuuta 1953 Helsinki) oli suomalainen kielitieteilijä ja professori. Hän perehtyi suomen kieleen sekä sen sukulaiskieliin ja tuli tunnetuksi kielenhuoltajana.[1]

Tunkelon vanhemmat olivat längelmäkeläinen tilanomistaja Elias August Ekman sekä emäntä Amanda Fredrika Yrjölä.[2] Elias August Ekman oli vuodesta 1880 lähtien Hämeen läänin edustajana talonpoikaissäädyssä kolmilla säätyvaltiopäivillä.[3] Tunkelo kirjoitti ylioppilaaksi Hämeenlinnan klassillisesta lyseosta vuonna 1889, valmistui filosofian kandidaatiksi 1895 ja lisensiaatiksi 1908. Samana vuonna hän myös väitteli tohtoriksi aiheesta Alkusuomen genetiivin funktioista ja sai suomen kielen dosentin viran Helsingin yliopistosta. Tunkelo oli Suomen kielen ja kirjallisuuden vt. professorina 1920–1924 sekä 1925–1930, suomalaisen filologian apulaisena 1923–1933 ja suomen kielen henkilökohtaisena ylimääräisenä professorina 1933–1938.[1]

Tunkelo aloitti jo opiskeluvuosinaan murresanaston, kansanperinteen ja kielitieteellisen aineiston keruumatkat, joita suoritti ensin kotiseudulleen, sitten Kainuuseen ja myöhemmin muun muassa Viroon. Vielä 1942 ja 1943 hän kävi Suomen valtaamassa Äänislinnassa (Petroskoi) keruumatkalla. Tunkelon pääteos, lähes tuhatsivuinen Vepsän kielen äännehistoria ilmestyi vasta 1946. Se on yhä eräs laajimmista suomalais-ugrilaisista kielistä kirjoitetuista monografioista.[1]

Tunkelo oli 1897 perustamassa Kotikielen Seuran Virittäjä-lehteä, ja hän toimi sen päätoimittajana 1897–1899 sekä 1910–1926. Hän julkaisi lehdessä vuosikymmenten aikana satoja kielenhuoltoa käsitteleviä kirjoituksia ja kantoi huolta varsinkin siitä, että vierassanojen kirjoitus- ja ääntämisasu vastaisivat toisiaan suomen kielessä. Tunkelo oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjaston ja arkiston hoitaja 1902–1910, johtokunnan jäsen 1902–1936 sekä sihteeri 1910–1926. Toimiessaan seuran kielitieteellisen valiokunnan sihteerinä vuosina 1899–1916 hän johti aineiston keräyttämistä kansankielen sanakirjaa varten, minkä työn pohjalta syntyi vuosikymmeniä myöhemmin Suomen murteiden sanakirja. Hän oli myös Kotikielen Seuran sihteeri 1893–1896 ja esimies 1916–1919, Suomalais-Ugrilaisen Seuran kirjastonhoitaja 1897–1912 ja arkistonhoitaja 1897–1935, Ylioppilastutkintolautakunnan jäsen 1917–1928, Suomalaisen Tiedeakatemian jäsen vuodesta 1920 sekä Nykysuomen sanakirjan neuvottelukunnan puheenjohtaja 1929–1938 ja Sanakirjasäätiön hallituksen puheenjohtaja 1931–1934.[1]

Tunkelon mukaan on nimetty vuonna 1959 perustettu Tunkelon säätiö.[1] Pappi ja lastensuojelun kehittäjä Juho Heikki Tunkelo oli E. A. Tunkelon veli.

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Suomen kielen keräilysanasto 1899
  • Alkusuomen genitiivin funktioista I (väitöskirja) 1908
  • Alkusuomen genetiivin funktioista II 1920
  • Pääpainottoman lyhyen ja pitkän i:n vaihtelusta Itämeren suomalaisissa kielissä 1938
  • Vepsän kielen äännehistoria 1946
  • Inkeroismurteiden asemasta 1952

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Seppo Suhonen: Tunkelo, Eemil Aukusti (1870 - 1953) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 30.7.2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. EKMAN (→ TUNKELO) Emil Aukusti. Ylioppilasmatrikkeli 1853–1899. Helsingin yliopiston verkkojulkaisu.
  3. Hannu Tarmio, Pentti Papunen ja Kalevi Korpela (toim.): Suomenmaa 5: maantieteellis-yhteiskunnallinen tieto- ja hakuteos, s. 127. Porvoo-Helsinki: WSOY 1973.