Claes Charpentier

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Claes Charpentier

Claes Gustaf Robert Charpentier (ven. Николай Робертович Шарпантье, Nikolai Robertovitš Šarpantje; 4. marraskuuta 1858 Viipurin maalaiskunta18. joulukuuta 1918 Helsinki)[1] oli suomalainen kenraaliluutnantti. Palveltuaan Venäjän keisarikunnan armeijassa hänet valittiin joulukuussa 1917 Suomen sotilaskomitean puheenjohtajaksi, mutta hän luopui tammikuussa 1918 tehtävästä jättäen paikan Mannerheimille, josta tuli siten sisällissodan valkoisten joukkojen ylipäällikkö Charpentierin sijasta.

Ura Venäjän armeijassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Claes Charpentierin isä oli ruotsalainen insinöörieversti Robert August Adam Charpentier, joka erosi vuonna 1845 Ruotsin armeijasta ja asettui Suomeen Tie- ja vesirakennuslaitoksen palvelukseen. Claes Charpentier kävi ruotsinkielistä lyseota Porvoossa ja jatkoi oppikouluopintojaan Pietarissa. Hän suoritti Nikolain ratsuväkiopiston 1876–1879 ja palveli sen jälkeen yli 20 vuotta Henkivartoväen Grodnon husaarirykmentissä Varsovassa. Aloitettuaan kornettina hän yleni luutnantiksi 1882, aliratsumestariksi 1884, ratsumestariksi 1888 ja everstiksi 1896, jolloin hänestä tuli rykmentin komentajan apulainen. Vuosina 1901–1904 Charpentier oli Sumskin rakuunarykmentin komentajana Moskovassa. Saatuaan ylennyksen kenraalimajuriksi hän oli Varsovassa 1904–1907 entisen rykmenttinsä ja sen jälkeen koko erillisen ratsuväkiprikaatin komentajana. Vuonna 1911 hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi ja lähetettiin Kaukasian ratsuväkidivisioonan komentajaksi Tbilisiin Georgiaan. Vuonna 1914 hän aikoi anoa eroa palatakseen viettämään eläkevuosiaan Suomeen, mutta ensimmäisen maailmansodan syttyminen muutti tilanteen.[2][1]

Maailmansodan alussa Charpentier komensi Kaukasian ratsuväkidivisioonaa Galitsiassa, mutta Turkin liityttyä sotaan lokakuussa 1914 hänet siirrettiin ratsuväkiarmeijakunnan komentajaksi Kaukasian rintamalle. Hän johti vuonna 1915 yli 700 kilometrin mittaista sotaretkeä Nahitševanista Persian Tabriziin ja sieltä edelleen Turkin Kurdistaniin Vanjärvelle ja Musin laaksoon. Marraskuussa 1915 Charpentierin armeijakunta osallistui kenraali Nikolai Baratovin johtamaan Persian-sotaretkeen, johon kuului Kaspianmeren ylitys ja maihinnousu Bandar-e Anzalissa. Joulukuusta 1915 alkaen Charpentier oli Kaukasian rintaman ylipäällikön, suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitšin erikoistehtävissä, mistä hänet siirrettiin reserviin ja Pietarin sotilaspiirin alaisuuteen syyskuussa 1917. Joulukuussa 1917 Charpentier matkusti kotiinsa Helsinkiin. Hän sai virallisesti eron Venäjän armeijasta 25. tammikuuta 1918.[2]

Sotilaskomitean johdossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomeen palannut kenraaliluutnantti Charpentier valittiin joulukuussa 1917 eräiden upseerien kaksi vuotta aiemmin perustaman sotilaskomitean puheenjohtajaksi. Tarkoitus oli, että mahdollisen sodan syttyessä hänestä tulisi Suomen hallituksen joukkojen ylipäällikkö. Häntä pidettiin tehtävään sopivana komentajankokemuksensa sekä suomen kielen taitonsa vuoksi.[2] Suomen senaatti tunnusti 7. tammikuuta sotilaskomitean viralliseksi elimeksi.[3] Suomeen niin ikään palannut kenraaliluutnantti Mannerheim tuli samoihin aikoihin sotilaskomitean jäseneksi. Hän alkoi pian moittia komitean kollegiaalista päätöksentekoa saamattomaksi ja uhkasi erota sen jäsenyydestä, elleivät asiat muuttuisi. Kun yhteistyö Mannerheimin kanssa ei sujunut, Charpentier pyysi eroa 14. tammikuuta ja ilmoitti seuraavana päivänä senaatin puheenjohtaja P. E. Svinhufvudille tehtäviensä siirtyneen Mannerheimille. Charpentier ei osallistunut valkoisten sodanjohtoon sisällissodan aikana vaan vietti yksityiselämää kotonaan Helsingissä. Hän kuoli sydäninfarktiin saman vuoden joulukuussa.[2]

Charpentier oli taitava pianisti ja kilparatsastaja.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Charpentier, Claes Gustaf Robert Suomalaiset kenraalit ja amiraalit Venäjän sotavoimissa 1809–1917. Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. a b c d e Urho Myllyniemi: Charpentier, Claes (1858 - 1918) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.6.2003. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  3. Martti Häikiö: Mannerheimin ja Svinhufvudin välit eivät olleet ongelmattomat Vapaussoturi 1/2014.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]