Charles Grant (Glenelgin 1. paroni)

Henry Perronet Briggsin muotokuva Charles Grantista vuodelta 1837.

Charles Grant, 1. Glenelgin paroni (26. lokakuuta 1778 – 23. huhtikuuta 1866) oli brittiläinen poliitikko ja virkamies. Hän toimi Board of Trade -komitean varapuheenjohtajana 1823–1827 ja puheenjohtajana 1827–1828, sekä sota- ja siirtomaaministerinä huhtikuusta 1835 helmikuuhun 1839. Hän oli poliitikkona vapaamielinen, mutta sai aikaan vähän. Hänestä on käytetty nimitystä ”the last of the Canningites” (suom. viimeinen Canning-mielinen).

Elämäkerta

Grant syntyi Kidderporessa nykyisen Kalkutan alueella 26. lokakuuta 1778. Hänen isänsä, jonka nimi samoin oli Charles Grant, toimi Englannin Itä-Intian kauppakomppanian puheenjohtajana. Hänen veljensä Robert Grant (1779–1838) oli samoin poliitikko ja virkamies.

Grantin perhe muutti Englantiin vuonna 1790. Hän opiskeli veljensä kanssa Magdalene Collegessa Oxfordin yliopistossa, mistä valmistui kandidaatiksi 1801 ja maisteriksi 1804.

Poliittinen ura

Vuonna 1811 Grant valittiin alahuoneen edustajaksi Invernessistä, myöhemmin vuonna 1818 Inverness-shirestä, jota hänen isänsä oli aiemmin edustanut. Hän pysyi alahuoneen edustajana jälkimmäisestä yhtäjaksoisesti vuoteen 1835 asti.

1810-luvulta 1830-luvulle Grant toimitti monia hallinnollisia tehtäviä. Hän toimi vuosina 1818–1821 Irlannin ylimpänä valtiosihteerinä. Vuosina 1823–1827 hän toimi Board of Trade -komitean varapuheenjohtajana, sekä sen puheenjohtajana 1827–1828. Hänet nimitettiin sota- ja siirtomaaministeriksi huhtikuussa 1835, ja saman vuoden toukokuun 8. päivänä hän sai Glenelgin paronin arvon. Ministeriytensä aikana Grant onnistui täydellisesti vapauttamaan Brittiläisen Länsi-Intian työläiset, jotka olivat aiemmin olleet orjia ja joita plantaasien omistajat käyttivät edelleen hyväkseen.

Grant hankki sota- ja siirtomaaministerin asemassa poliittisia vihamiehiä, erityisesti toiminnastaan Kanadan vuosien 1837–1838 kapinassa sekä Kapmaan siirtomaan xhosa-sodissa. Kuningas Vilhelm IV ärsyyntyi hänen epäselvään linjaansa Kanadan suhteen jo ennen kapinan puhkeamista.

Tammikuussa 1838 Grant käski laivaston upseeri James John Gordon Bremeriä perustamaan uuden siirtokunnan Melvillensaarelle. Port Essingtonin siirtokunta perustettiin saman vuoden loppupuolella, mutta hylättiin vuonna 1849.

Loppuvuonna 1838 John Russell ja tämän poliittiset ystävät uhkasivat jättää hallituksen, jos Grantia ei erotettaisi ministerin tehtävästään. Grant erosi lopulta 8. helmikuuta 1839, ja hänelle myönnettiin 2 000 punnan vuosieläke.

Myöhempi elämä

Grant näyttäytyi ministerin tehtävät jättäneenä toisinaan ylähuoneen kokouksissa, viimeisen kerran vuonna 1856. Suurimman osan ajastaan hän käytti kirjallisuuden ja matkustelun parissa.

Elämänsä loppupuolella Grant asui huonosta terveydestään johtuen suurimman osan ajastaan ulkomailla, erityisesti Ranskassa. Hän kuoli Cannesin kaupungissa Ranskassa 23. huhtikuuta 1866. Hän ei avioitunut, ja Glenelgin paronin arvonimi sammui hänen kuollessaan.

Henkilökuva

Grantia on luonnehdittu poliitikkona suvaitsevaiseksi – hän muun muassa tuki katolisten emansipaatiota – ja kyvykkääksi puhujaksi, mutta henkilönä laiskaksi, epätäsmälliseksi ja tehottomaksi. Grantin alaisena toiminut alivaltiosihteeri James Stephen tosin sanoi Grantin olleen ”tehokkain, tunnollisin ja sivistynein ministeri mitä maassa on”.

Kunnianosoitukset

Grantin mukaan on nimetty Glenelgin kaupunki Etelä-Australian osavaltiossa Australiassa, samoin kuin maan kaksi jokea, toinen Länsi-Australiassa ja toinen Victoriassa.

Lähteet

• Mills, Richard Charles: The Colonization of Australia (1829-42): The Wakefield Experiment in Empire Building. London: Sidgwick & Jackson Ltd, 1915. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)