Antoine-Henri Jomini
| Antoine-Henri Jomini | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 6. maaliskuuta 1779 Payerne, Sveitsin vanha valaliitto |
| Kuollut | 24. maaliskuuta 1869 (90 vuotta) Pariisi |
| Koulutus ja ura | |
|
|
|
Antoine-Henri Jomini (6. maaliskuuta 1779 Payerne, Sveitsin vanha valaliitto – 24. maaliskuuta 1869 Pariisi) oli sveitsiläissyntyinen, Ranskan keisarikunnan ja sittemmin Venäjän keisarikunnan palveluksessa ollut kenraali ja sotateoreetikko. Jomini oli kirjoituksillaan modernin sotateorian perustajia. Hän määritteli ensimmäisenä strategian, taktiikan ja logistiikan väliset erot.[1][2][3]
Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jominin isä oli paikallinen virkamies. Pojan nuoruuden toive sotilasurasta raukesi, kun Sveitsin rykmentit lakkautettiin Ranskan vallankumouksen aikana. Jonkin aikaa hän oli virkailijana pariisilaisessa pankissa, kunnes 19-vuotiaana hänet nimitettiin Sveitsin päämajan esikuntaan ja 21-vuotiaana pataljoonan komentajaksi. Lunévillen rauhan solmimisen jälkeen vuonna 1801 hän palasi liike-elämään Pariisiin, mutta omistautui pääasiassa kuuluisan Traité des grandes opérations militaires -teoksen valmisteluun, joka julkaistiin vuosina 1804-1805. Hän tutustui marsalkka Michel Neyyn ja palveli Austerlitzin taistelussa vapaaehtoisena adjutanttina Neyn henkilökohtaisessa esikunnassa. Joulukuussa 1805 Napoleon I, johon Jomininin tutkielman eräs luku teki suuren vaikutuksen, nimitti hänet everstiksi Ranskan palvelukseen. Ney teki hänestä tämän jälkeen pääadjutantinsa. Vuonna 1806 Jomini julkaisi näkemyksensä Preussin kanssa käytävästä sodasta, ja tämä sekä hänen tietonsa Fredrik Suuren sotaretkistä, joita hän oli kuvaillut Traitéssa, houkuttelivat Napoleonia ottamaan hänet omaan päämajaansa. Hän oli Napoleonin mukana Jenan taistelussa, ja Eylaun taistelussa hän sai Kunnialegioonan ristin. Tilsitin rauhan jälkeen hänestä tehtiin Neyn esikuntapäällikkö ja vapaaherra. Pyreneiden niemimaan sodassa 1808 Jominin neuvot hyödyttivät Neyta usein suuresti, mutta hän riitautui esimiehensä kanssa. Hänelle oli jo vuonna 1807 ehdotettu siirtymistä Venäjän palvelukseen, mutta Napoleon, joka kuuli hänen aikomuksestaan jättää Ranskan armeija, pakotti hänet jäämään palvelukseen prikaatikenraalin arvossa. Jomini oli tämän jälkeen muutaman vuoden ajan sekä Ranskan että Venäjän palveluksessa molempien hallitsijoiden suostumuksella. Vuosina 1810–1812 hän laati Napoleonin puolesta Napoleonin Italian sotaretkien historian. Vuoden 1812 Venäjän sotaretken aikana Jomini toimi ensin Vilnan ja sitten Smolenskin kuvernöörinä. Hän osallistui Ranskan puolella Lützenin taisteluun ja toimi Neyn joukko-osaston esikuntapäällikkönä ennen Bautzenin taistelun ja sen aikana. Neyn suositus Jominin ylennyksestä divisioonakenraaliksi kuitenkin hylättiin, ja eräs Jominia kohtaan ennakkoluuloinen esimies pidätti hänet sotilasraportin myöhästymisestä. Jomini siirtyi nyt Venäjän palvelukseen, ja Napoleon ja Ranskan armeija sekä monet hänen uusista tovereistaan katsoivat hänen syyllistyneen sotilaskarkuruuteen. Jomininin oli kuitenkin ollut jo vuosia ollut Venäjän armeijan kirjoilla, että hän oli kieltäytynyt osallistumasta Venäjän sotaretkeen vuonna 1812. Hän oli myöskin kansalaisuudeltaan sveitsiläinen eikä ranskalainen, joten sotilaskarkuruus voidaan tämän perusteella kyseenalaistaa. Siirryttyään liittokunnan puolelle hän sai kenraaliluutnantin arvon, ja hän toimi merkittävästi Saksassa kuudennen liittokunnan sodassa. Hän kieltäytyi sveitsiläisenä patrioottina ja ranskalaisena upseerina osallistumasta Reinin ylitykseen Baselissa ja sitä seuranneeseen Ranskan valloitukseen. Vuonna 1815 hän oli keisari Aleksanterin kanssa Pariisissa ja yritti turhaan pelastaa vanhan komentajansa Neyn hengen. Tämä melkein maksoi hänen asemansa Venäjän palveluksessa, mutta hän lopulta osallistui Wienin kongressiin. Palattuaan Venäjän armeijan palvelukseen usean vuoden kirjallisen työn jälkeen, hänestä tehtiin noin vuonna 1823 kenraali, ja siitä lähtien hän työskenteli eläkkeelle siirtymiseensä asti vuonna 1829 pääasiassa myöhemmän keisari Nikolain sotilaskoulutuksen parissa ja Venäjän esikuntaopiston järjestämisessä. Vuonna 1828 hän osallistui Venäjän-Turkin sotaan, ja Varnan piirityksessä hänelle myönnettiin Pyhän Aleksanteri Nevskin ritarikunnan nauha. Vuonna 1829 hän asettui Brysseliin, jossa hän pääasiassa asui seuraavat kolmekymmentä vuotta. Kun Jomini oli vuonna 1853 yrittänyt tuloksetta saada aikaan poliittista yhteisymmärrystä Ranskan ja Venäjän välillä, hänet kutsuttiin Pietariin toimimaan tsaarin sotilasneuvonantajana Krimin sodan aikana. Hän palasi Brysseliin rauhan solmimisen jälkeen vuonna 1856 ja asettui muutama vuosi sen jälkeen asumaan Pariisin lähelle. Hän kirjoitti elämänsä loppuun asti ahkerasti tutkielmia, pamfletteja ja avoimia kirjeitä sodankäynnin teoriasta ja sotahistoriasta. Vuonna 1859 Napoleon III pyysi häntä laatimaan Italian sodan kampanjasuunnitelman. Yksi hänen viimeisistä kirjoituksistaan käsitteli vuoden 1866 Preussin–Itävallan sotaa.[1][2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Jomini, Antoine-Henri Encyclopedia Britannica. 1911. Viitattu 13.10.2023.
- ↑ a b Jomini, Antoine-Henri Nordisk familjebok. 1910. Viitattu 13.10.2023.
- ↑ Antoine-Henri Jomini Encyclopedia Britannica. 2023. Viitattu 13.10.2023.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Antoine-Henri Jomini Wikimedia Commonsissa
| ||||||||||||||||||||||
