Annihilationismi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Annihilationismi tai annihilaatio-oppi on kristillinen oppijärjestelmä eli doktriini, jonka mukaan uskosta osattomat ihmiset tuomitaan kuolemansa ja ylösnousemuksensa jälkeen tuhottaviksi, ikuisen piinan sijasta.

Jotkut annihilationistit, kuten esimerkiksi adventistit, uskovat että syntiset joutuvat kärsimään tulisessa järvessä syntiensä perusteella määrätyn ajan ennen kuin heidän olemassaolonsa lakkaa.

Toiset annihilationistit, kuten esimerkiksi Jehovan todistajat, eivät usko tulessa piinaamiseen ja pitävät sitä pakanallisena oppina.

Annihilationismista käytetään myös käsitettä tyhjiinraukeaminen. Käsite ei ole saavuttanut virallista tukea kristillisiltä suuntauksilta lukuun ottamatta yksittäisiä herätysliikkeitä. Valtaosan kirkko-oppien mukaan syntiset joutuvat ikuiseen helvettiin, josta käytetään toisinaan sanaa kadotus.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Annihilaatiolle on esitetty perusteita Uudessa testamentissa sekä Paavalin kirjeissä että Johanneksen evankeliumissa mainitusta syntisen sielun kuolemanjälkeisestä tuhoamisesta. Tästä mahdollisuudesta keskusteltiin kristikunnan alun teologiassa ja myös kaikkien mahdollisuudesta pelastua. Nämä näkökulmat hävisivät ikuiselle helvetille ja viimeistään keskiajan kynnyksellä piinahelvetistä tuli ainoa mahdollinen tulkinta.[1]

Tyhjiinraukeamiseen sai heikosti kannatusta ennen 1800-lukua. Merkittävin annihilationismia kannattanut liike oli 1800-luvun puolivälissä milleriläisestä adventismista irtaantunut seitsemännen päivän adventistit eli Adventtikirkko. Se syntyi Pohjois-Amerikassa toisen herätysliikeaallon myötä.

Toinen milleriläisestä adventismista 1870-luvulla erkaantunut Jehovan todistajat -liike peri myös tyhjiinraukeamisopin.[2][3] Adventtikirkon näkemys on ns. konditionalistinen. Annihilaatio tapahtuu lopullisesti vasta jumalattomien ylösnousemuksen jälkeen tapahtuvan tekojen mukaisen rankaisemisen jälkeen.

Kirkollinen kahden tuhannen vuoden helvettiperinne on asetettu uudessa teologiassa kyseenalaiseksi. Samalla annihilaatio-oppi on saanut teologien tukea puolelleen, vaikkakaan se ei ole saavuttanut virallista tukea kristillisiltä suuntauksilta lukuun ottamatta yksittäisiä herätysliikkeitä.[4] Karkeasti jakaen nykyisten kristillisten teologien johtopäätökset ovat joko sielun katoaminen tai ikuinen kärsimys. Toisinaan teologit liikkuvat näiden kahden välisellä rajamaalla ja kirjoittajan lopullinen kanta jää epäselväksi.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kuula, Kari: Helvetin historia: Pohjalta pohjalle Homeroksesta Manaajaan. Helsinki: Kirjapaja, 2006. ISBN 951-607-350-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kuula 2006, s. 71–90.
  2. Kuula 2006, s. 240–260.
  3. Hakusana "Toinen kuolema" Vartiotornin verkkokirjasto
  4. a b Kuula 2006, s. 281–297.