Andy Summers

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Andy Summers
2008 instrumenttina Fender Stratocaster
Syntynyt 1942
Kotoisin Yhdistyneen kuningaskunnan lippu
Kitaramerkki Fender Telecaster 1961 johon tehty etuvahvistin
Tyylilajit
Yhtyeet The Animals[1]
Soft Machine
Kevin Coyne Band
The Police
Levy-yhtiöt
Aktiivisena

Andy Summers (oik. Andrew James Somers, s. 31. joulukuuta 1942) on englantilaissyntyinen muusikko, joka tunnetaan parhaiten 1970- ja 1980-luvuilla vaikuttaneen The Police -yhtyeen kitaristina. Hän myös sävelsi joitakin yhtyeen hieman tuntemattomampia kappaleita, esimerkiksi "Omegaman", "Mother", "Friends" ja "Behind my Camel". Andy Summersin soittotyyli oli useimmiten eleetöntä, jolloin pääpaino oli tarkoin harkituilla soundeilla.

Alku ja ammattimuusikoksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Andy Summers piti jo lapsena musiikista, ja äitinsä aloitteesta hän kävi pianotunneilla joista hän ei kuitenkaan juuri välittänyt vaikkakin harjoitteli kotona olleella pianolla. Hän sai ensimmäisen kitaransa sedältään 13-vuotiaana. Entinen RAF:n mekaanikko, joka asui Somerseilla vuokralla toi kunnolliset kielet, soitto-oppaan sekä opetti Andyn virittämään kitaran pianon avulla. Hän oppi lisää pidemmälle ehtineiltä koulutovereiltaan ja lauluja kuten "Tom Dooley" ja "Worried Man Blues." Ryhmä alkoi kutsua itseänsä nimellä Midnighters. Siinä Andy soitti ensimmäisen kerran julkisesti koulunsa joulujuhlassa. Itseään vanhempien soittajaystävien kautta hän oppi tuntemaan Eddie Cochranin, Buddy Hollyn, Merle Travisin ja Chet Atkinsin musiikkia ja kitarointia. Heiltä Andy oppi myös The Shadows - kitaristi Hank Marvinin tunnetun intron kappaleeseen "Move It".[2]

Jazz-musiikkiin hän ihastui 14-vuotiaana nähtyään Dave Goldberg -nimisen kitaristin soolon televisiosta. Hän alkoi vähitellen kerätä levyjä sekä harjoitella kopioiden kuvioita puolella nopeudella soivien levyjen avulla. Summers sai arvokasta apua tähän jazz-levyliikkeestä jonka myyjä osasi esitellä esimerkiksi Wes Montgomeryn ja Barney Kesselin levytyksiä. Myyjä ohjasi hänet myös muuhun jazz-musiikkiin. Summersin varsinaiset esikuvat ovatkin jazz-kitaristeja kuten Kessel, John Abercrombie ja Philip Catherine.

Ensimmäisen oman kitaran Summers hankki 16-vuotiaana lehdenjaosta ansaitsemillaan rahoilla. Tämä Gibson ES-175 varastettiin pian, mutta vakuutusrahoilla hän hankki ES-335 mallin.

Hän alkoi saada soittotilaisuuksia tansseista, yksityistilaisuuksista jms. ja alkoi koota omia kokoonpanojaan Bournemouthin alueella olevista muusikoista. Hänen onnistui saada kiinnitys Blue Note -nimiseen jazz-klubiin missä hän soitti sekä yksin että erilaisten kokoonpanojen kanssa pääesiintyjän väliajoilla. Täältä hän sai tarjouksen liittyä erään hotellin vakituiseen yhtyeeseen, koska kitaristi oli tarpeen jotta yhtye voisi esittää ohjelmistossaan ajanmukaista pop-musiikkia.

Tänä aikana Andy Summers tutustui Zoot Money (oik. George Bruno) - nimiseen kosketinsoittaja/laulajaan. Money sai Alexis Kornerilta kutsun esiintymisiin Lontooseen ja Summers lähti hänen kanssaan. Moneyn esiintymiset jäivät lopulta vähäisiksi ja hän ja Summers päättivät koota oman yhtyeen Zoot Money & The Big Roll Band. Yhtyeen muita muusikoita oli mm. Colin Allen joka soitti myöhemmin Stone the Crows ja Focus- yhtyeissä. Sen onnistui saada kiinnitys tunnetulle Flamingo -klubille koesoiton jälkeen korvaten Georgie Fame & The Blue Flames - kokoonpanon Famen saatua hitin kappaleesta "Yeh Yeh" Tammikuussa 1965.[3]

Big Roll Bandin musiikki oli R&B covereita artisteilta kuten Ray Charles, Isley Brothers ja Rufus Thomas. Yhtyeen konserttisuosio muuttui maanlaajuiseksi ja se esiintyi myös Pariisissa sekä tuolloisessa Länsi-Saksassa.

Summers osti tähän aikaan 1959 mallisen Gibson Les Paul - kitaran ja neuvoi Eric Claptonin liikeeseen tämän kysyttyä soittimesta, sillä liikkeeseen jäi vielä vastaava instrumentti.[2] Summers ansaitsi suosion myötä 90 puntaa viikossa[4] Yhtye teki sekä albumeita että singlejä, mutta vain single "Big Time Operator" menestyi kohtuullisesti nousten sijalle 25 elokuussa 1966.[4]

Suosiosta huolimatta yhtye koki jäävänsä jälkeen kehittyvässä pop-musiikissa psykedelisen tyylin ollessa nousussa. Summersin ja Zoot Moneyn ajatuksesta nimeksi otettiin Dantalion's Chariot musiikillisen muutoksen myötä. Vastaanotto oli ristiriitainen tyylinvaihdoksen vuoksi etenkin Lontoon ulkopuolella, missä Big Roll Band oli ollut erityisen suosittu.[5] Palatessaan pitämästään konsertista Newcastlesta yhtyeen auto ajautui ulos lumisasteessa. Summers joutui pitämään useita viikkoja puolimaskia leikkauksella korjatun nenän suojana. Onnettomuus vaikutti osaltaan yhtyeen lopettamispäätökseen.

Soft Machine ja eteenpäin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Andy Summers sai Dantalion's Chariotin hajottua tarjouksen liittyä Soft Machine - yhtyeeseen Daevid Allenin tilalle. Hän soitti yhtyeessä vain Yhdysvaltain kiertueen Jimi Hendrixin kanssa. Yhtyeen alkuperäisjäsen basisti Kevin Ayersin mielestä yhtye siirtyi liikaa jazzin suuntaan ja Summers joutui eroamaan. Hän jäi Yhdysvaltoihin ja muutti Kaliforniaan. Täällä hän tapasi heinäkuussa 1968 Eric Burdonin joka oli kokoamassa uutta Animals- yhtyettä, jonka Burdon hajoitti jo toukokuussa 1969.

Summers kirjoittautui California State University of Northridge:n ja opiskeli klassista kitaraa vuoteen 1973 antaen samanaikaisesti yksityistunteja. Tänä aikana hän osti eräältä omalta oppilaaltaan tunnetuksi tulleen Fender Telecaster - kitaransa. Palattuaan Lontooseen hän sai Neil Sedakalta tarjouksen kiertueelle Robert Frippin ja Mike Gilesin kautta. [2] Summers soitti yhdysvaltalaisen Partridge Family - televisiosarjasta suosioon nousseen David Essexin kiertueella ja myös kokoonpanossa, joka säesti Rocky Horror Picture Show - musikaaliesitystä.

1974 Summers liittyi Kevin Coyne Bandiin, jonka kanssa hän levytti kaksi albumia, Matching Head And Feet ja Heartburn. Kummallekin albumille tuli yksi yhteistyössä Coynen kanssa sävelletty kappale "Turpentine" ja "I Love Mother". Summers oli kitaristina Jon Lordin tehdessä albumin Sarabande Münchenissä sinfoniaorkesterin kanssa. Hän tapasi täällä modernin säveltäjän Eberhard Schönerin. Summers jakoi aikansa Coynen yhtyeen ja Schönerin sessioiden kanssa.[4] Hän jatkoi yhteistyötä Schönerin kanssa aina The Policen läpimurtoon saakka tuoden myös Stingin ja Copelandin sessioihin Schönerin tarvitessa fuusio - elementtejä ja laulusolistia.

Toukokuussa 1976 oli vuorossa Kevin Ayersin taustayhtye. Samana vuonna Summers soitti kitaraosuudet Newcastlen sinfoniaorkesterin esittäessä Mike Oldfieldin "Tubular Bells" - sävellyksen. Esityksen väliajalla soitti Last Exit jossa Sting oli mukana, mutta Summers ei vakuuttunut yhtyeestä. Kevin Ayersin esiintyessä Newcastlessa Summers tapasi Curved Air - rumpali Stewart Copelandin. Muusikkoyhteyksien kautta Summers, Sting ja Copeland päätyivät entisen Gong basisti Mike Howlettin Strontium 90 projektiin, joka edelleen johti The Policeen.

Yhtyeen hajottua Summers on tehnyt soolo-albumeita sekä yhteistyötä muiden muusikoiden kanssa. Hän on käynyt Suomessa Kevin Coyne Bandin kanssa sekä Porin Jazz-festivaaleilla 1996 Trilok Gurtun ja Larry Coryellin kanssa.

Levytyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dantalion's Chariot[5]

  • The Madman Running Through The Fields/Sun Came Bursting Through My Clouds - single 1967

Kevin Coyne Band

Sooloalbumeita

  • XYZ 1987
  • Mysterious Barricades 1988
  • Golden Wire 1989
  • Charming Snakes 1990

Eberhard Schönerin kanssa

  • The Book 1977
  • Trance-Formation 1977
  • Flashback (mukana myös Sting ja Stewart Copeland) 1978
  • Video Magic 1978

Robert Frippin kanssa

  • I Advance Masked 1982
  • Bewitched 1984

John Etheridgen kanssa

  • Guitarness 1993

Manuel Barruecon kanssa

  • Nylon & Steel 2001 mukana useita kitaristeja mm. Steve Morse, Al Di Meola

kappaleet "Mysteries of The Slow River/Misteries do Rio Lento", "I Remember", "Crow At Midnight"[6]

  • David Bedford - The Odyssey kappale "Circle's Island" [7]

Lisäksi Summers on tehnyt elokuvamusiikkia mm. Avaruusseikkailu 2010

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viiteet

  1. Ralph Denyer: Suuri Kitarakirja, s. 30. Kitaransoiton uudistajat. WSOY, 1984. ISBN 951-0-12491-5.
  2. a b c One Train Later (engl.) s.31, 89,199
  3. Jake Nyman s.272
  4. a b c The Police-Visual documentary s.20-21
  5. a b David Wells s. 70
  6. Angel Records 7243 5 56941 26
  7. Virgin CDOVD 444