Altaistiikka

Altailaisten kielien puhuma-alueet. sininen: turkkilaiset kielet, vihreä: mongolilaiset kielet, punainen: tunguusikielet, keltainen: korean kieli, violetti: japanilaiset kielet, tummanpunainen: ainun kieli.

Altaistiikka eli altailainen kielentutkimus on kielitieteen ala, joka rakentuu altailaisten kielten ympärille. Alan luonne on kuitenkin moni- ja poikkitieteinen ollen samalla keskisen ja pohjoisen Euraasian ja Keski-Aasian ja tutkimusta. Maantieteellisesti altaistiikan alue ulottuu kuitenkin pitkälleitään: Mantshuriaan, Koreaan ja Japaniin. Kaikilla tämän alueen kansoilla ja kielillä on historiallisia yhteyksiä.

Altaistiikan historian alkuaikoinan atailaisia kieliä tutkittiin kielisukulaisuuden, nyttemmin yhä enemmän kielikontaktien ja etnohistorian kannalta. Samalla tutkimus kuitenkin ottaa huomioon alueen maantieteen, demografian, esihistorian, kulttuurit, uskonnot, kirjalliset lähteet ja kasvavassa määrin myös poliittiset ja taloudelliset tilanteet. Eräs altaistiikan tärkeä tutkimusalue on alueen kielten ja kansojen alkuperän selvittäminen.

Suomella on tärkeä merkitys altaistiikan pioneerina. Aasiassa nuoret valtiot, etenkin entiset Neuvostoliiton Keski-Aasian tasavallat, mutta myös Mongolia, Korea, Turkki ja Unkari ja eräissä suhteissa jopa Japani, ovat maita, joissa altaistiikka luetaan kansallisiin tieteisiin.

Kysymyksenasetteluiltaan lähinnä historiallisena ja menetelmiltään usein filologisena tutkimusalana altaistiikka on verrattavissa sellaisiin klassisen orientalistiikan aloihin kuin assyriologia ja egyptologia. Maantieteellisten ja etnokulttuuristen rajaustensa takia altaistiikkaa voidaan verrata myös esimerkiksi indologiaan. Altaistiikalle ja indologialle, laajasti käsitettynä myös sinologialle, on yhteistä, että ne ovat nykypäivän odotusten ja vaatimusten paineessa alkaneet suuntautua niin sanotun aluetutkimuksen puoleen. Altaistiikan tutkittavaksi lankeaa tällöin ennen kaikkea Keski-Aasian alue.

Altailaiset kielet ja altaistiikka

Altailaiset kielet on 1800-luvulla käyttöön tullut yhteisnimitys turkkilaisille, mongoli- ja tunguusikielille. Näillä kielillä on joukko yhteisiä piirteitä, esimerkiksi ne kaikki ovat tyypillisiä agglutinoivia kieliä. Lukuisten yhteisten ominaisuuksien vuoksi tutkijat yli sadan vuoden ajan otaksuivat niiden olevan sukua toisilleen ja muodostavan yhteisen altailaisen kielikunnan. Toisinaan tähän kielikuntaan luettiin myös korean kieli, ja muutamien tutkijoiden mukaan japanikin kuului samaan kielikuntaan. Lisäksi muun muassa M. A. Castrén väitti myös uralilaisten kielten ja siten suomenkin olevan altailaisten kielten kaukaisia sukulaiskieliä.

Jo 1950-luvulla käsitys altailaisten kielten sukulaisuudesta asetettiin kuitenkin kyseenalaiseksi, ja nykyisin sitä pidetään yleensä todistamattomana. Tähän on vaikuttanut erityisesti se, että näistä kielistä ei juuri löytynyt yhteistä perussanastoa. Ilmeisesti on, että nämä kielet ovat kuitenkin suuresti vaikuttaneet toisiinsa, niin että niillä nykyisin on joukko yhteisiä areaalipiirteitä, joiden vuoksi niiden katsotaan muodostavan selvän kieliliiton. Nämä yhtäläisyydet ovat niin merkittäviä, että termiä altaistiikka pidetään yhä mielekkäänä näiden kielten välisten kontaktien ja areaalipiirteiden tutkimuksesta.

Altaistiikan historiaa

Suomessa

Suomen kannalta on merkittävää, että altaistiikka on alkujaan tavallaan kotimainen tutkimusala. Käsitettä ”altailainen” käytti ensimmäisenä professori M. A. Castrén vuonna 1845. Helsingin Aleksanterin yliopiston ylimääräinen henkilökohtainen professori filosofian tohtori Gustaf John Ramstedt oli alan ensimmäinen yliopistollinen edustaja koko maailmassa. Hän toimi tehtävässä vuodesta 1917 alkaen. Itse asiassa hän oli toiminut altaistiikan dosenttina jo vuodesta 1907 lähtien, mistä alkaen siis altaistiikassa on voitu suorittaa yliopistollisia arvosanoja. Hän toimi virassa vuoteen 1941 saakka. Suomen historiallinen pioneeriasema tiedetään kaikkialla, missä altaistiikkaa harjoitetaan. Nimenomaan Ramstedtia pidetään yleisesti modernin kansainvälisen altaistiikan perustajana. Häntäkin tosin edelsi jo useitakansainvälistä mainetta saavuttaneita suomalaisia altaisteja, kuten Castrén.

Ramstedtin jälkeen Helsingin yliopistossa alan edustajana jatkoi Martti Räsänen vuosina 1943–1961, hänkin ylimääräisenö henkilökohtaisena professorina, mutta nimellisenä alanaan turkologia. Räsäsen jälkeen alaa ovat hoitaneet muilla nimikkeillä toimineet professorit: Pentti Aalto (vertaileva kielentutkimus) vuosina 1963–1973 ja 1977–1982, Aulis J. Joki (suomalais-ugrilainen kielentutkimus, vuosina 1973–1977), Tapani Harviainen (seemiläiset kielet, vuosina 1984–1994) sekä Juha Janhunen (Itä-Aasian kielet ja kulttuurit, vuodesta 1994). Suomi tunnustettiin vielä 1990-luvun lopulla kaikissa altaistiikan tutkimuksen keskuksissa johtavaksi ja uraauurtavaksi alallaan. Tuolloin alan asiantuntemus ja kokoelmat vetivät Suomeen myös ulkomaisia tutkijoita. Suomessa altaistiikka on yliopistouudistusten myötä menettänyt sen kansainvälisen etulyöntiasemansa, joka sillä muutaman vuoden ajan oli. Altaistiikasta ei voi tällä hetkellä suorittaa maisterintutkintoa Suomessa. Tästä huolimatta 2010-luvun lopulla Suomessa oli edelleen yksi maailman parhaista altaistiikan kirjasto- ja arkistokokoelmista. Ala on Aasian-tutkimuksen yleisessä kehityksessä jäänyt ilman virallista statusta eli yliopistollista virkarakennetta. Altaistiikan virkahistoria Suomessa käsittää tarkkaan ottaen vain yhden henkilön eli Ramstedtin itsensä. Vuosina 1902–2001 Suomessa tehtiin neljä altaistiikan alan väitöskirjaa.

Martti Kaartisen ja Niklas Kullströmin elokuva G. J. Ramstedtin maailma käsittelee altaistiikan kenttää henkilöhistorian, maantieteen ja nykyisyyden kautta.

Maailmanlaajuisesti

Samoihin aikoihin altaistiikka alkoi kehittyä ripeästi Venäjällä ja Puolassa, ja kansallisena tieteenä sillä on vahva asema myös Unkarissa. Toisen maailmansodan jälkeen altaistiikka on edelleen kansainvälistynyt, ja sillä on edustajia varsinkin Saksassa ja Yhdysvalloissa sekä yhä enemmän Turkissa, Mongoliassa, Kazakstanissa, Koreassa, Japanissa ja Kiinassa. Altaistiikkaa harjoitetaan muun muassa Pietarissa, Bonnissa ja Indianan Bloomingtonissa.

Varsinaisia oppituoleja altaistiikalla on maailmassa nykyään vain yksi, nimittäin Szegedin yliopistossa Unkarissa. Alaa läheisesti sivuavia oppituoleja, oppiaineita ja laitoksia on kuitenkin monessa muussakin yliopistossa. Altaistiikan lähialoihin ja osa-alueisiin kuuluvat muun muassa turkologia ja mongolistiikka sekä niin sanotun Sisä-Aasian tutkimus. Altaistiikkaan erikoistuneita tieteellisiä seuroja on muun muassa Japanissa ja Kiinassa, ja alan yhtä keskeistä kielitieteellistä aikakauslehteä Altai Hakpo julkaistaan Koreassa. Historiaan ja etnologiaan painottuvia julkaisusarjoja ilmestyy myös Saksassa, jossa julkaistaan Central Asiatic Journalia. Englannissa altaistiikan alan tiedelehden nimi on Inner Asia. Vuodesta 1957 lähtien alalla on toiminut kansainvälinen organisaatio Permanent International Altaistic Conference (PIAC), joka kokoontuu vuosittain eri maissa, Suomessa viimeksi vuonna 1998.