45 mm panssarintorjuntakanuuna m/1932 (19-K)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
45 mm panssarintorjuntakanuuna m/1932
M-37 45 K
Asetyyppi Panssarintorjuntatykki
Valmistusmaa  Neuvostoliitto
Valmistettu 1932–1942
Tekniset tiedot
Kaliiperi 45 mm
Putken pituus 2 070 mm
Paino 313 kg
Kantama 4 200 m
Tulinopeus -
Laukaukset: Panssarikranaatti, sirpalekranaatti, kartessi

45 mm panssarintorjuntakanuuna m/1932 (19-K), 45-мм противотанковая пушка образца 1932 года (19-К) (Suomessa 45 K 32, tuttavallisemmin piiskatykki) oli toisessa maailmansodassa käytetty neuvostoliittolainen panssarintorjuntatykki. Suomi sai talvi- ja jatkosodan aikana satoja piiskatykkejä sotasaaliiksi ja siitä tuli suomalaisten eniten käyttämä panssarintorjuntatykki sotien aikana.

Tykin kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kärsivät sekä Saksa että Neuvostoliitto samankaltaisesta ongelmasta. Neuvostoliitto oli eristäytynyt ja eristetty valtio ja kaipasi uusia aseita rajojensa turvaksi. Saksan tehokkaan aseistautumisen esteenä oli Versailles’n rauhansopimus joka rajoitti uusien saksalaisaseiden kehittämistä. Pulmallisessa tilanteessa maat ryhtyivät salaiseen yhteistyöhön uusien asejärjestelmien kehittämisessä. Tällaisen yhteistyön tuloksena syntyi myös neuvostoliittolainen 45 mm panssarintorjuntatykki.

Saksalainen Rheinmetal-Borsig oli kehittänyt vuonna 1925 37 mm panssarintorjuntatykin, jonka kopiota neuvostoliittolaiset ryhtyivät valmistamaan lisenssillä antaen uutuudelle mallinimen M-30. Neuvostoliitto kehitti aseesta pian uuden version, jossa kaliiperi oli vaihdettu 45 mm:iin ja muun muassa tykin tähtäimiin oli tehty muutoksia. Ase oli kuitenkin edelleen varsin suora kopio saksalaistykistä. Neuvostoliittolaisversio sai mallinimen m/1932 kehittämisvuotensa mukaan.

Tykki koki vielä kaksi mallimuutosta, joilla pyrittiin poistamaan alkuperäisessä tykkimallissa ilmenneitä puutteita. Vuonna 1937 valmistunut versio m/1937 oli varustettu uusilla pyörillä ja akselijousituksella, mikä nopeutti tykin liikuttelua. Lisäksi tykin tulinopeutta kasvatettiin uudella puoliautomaattisella sulkulaitteella. Ase toimi puoliautomaattisena varmasti vain panssariammusta käytettäessä rekyylin ollessa riittävän voimakas, mutta tulinopeus kasvoi silti myös sirpaleammusta käytettäessä lukon ollessa nopeakäyttöisempi. Ulkoisesti puoliautomaatin erotti kauempaa pyörien pinnavanteista.[1]

Viimeinen vuonna 1938 valmistukseen otettu kehitysversio m/1938 oli saanut edelleen uudistuksia jousitukseensa. Seuraava neuvostoliittolainen 45 mm panssarintorjuntatykki m/1942 eli 45 K/42 oli aivan uusi ase ja muistutti edeltäjiään ainoastaan ulkomuodoltaan.[2]

Tykkiin valmistettiin kolmea kranaattimallia: varsinaisessa panssarintorjunnassa käytettävää panssarikranaattia, jalkaväkeä vastaan käytettävää sirpalekranaattia ja lähitorjuntaan tarkoitettua kartessia. Kartessia käytettäessä tykki toimi kuin suuri haulikko. Ammus koostui putkilosta, joka oli täytetty teräskuulilla, jotka levisivät haulien tavoin putkilon hajotessa ammuttaessa.

Sirpalekranaattilaukauksen paino oli 2,9 kg, josta kranaatti 2,1 kg. Panssarikranaattilaukauksen paino oli 2,4 kg, josta kranaatti 1,425 kg. Vastaavat lähtönopeudet olivat 335 m/s ja 760 m/s. Suomessa aseeseen valmistettiin panssariammus, jonka lähtönopeus oli 760 m/s ja paino 1,4 kg.[3] Kartessiammus painoi 2,2 kg.[1] Tykin putki voitiin suunnata sivusuunnassa 1 000 piirun eli 60 asteen alalla. Korotuskulma oli -8 - +25 astetta.

Talvisodasta suureen isänmaalliseen sotaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tykkimalli osoittautui oivalliseksi talvisodan taisteluissa. Yksinkertaisena, helppokäyttöisenä, kevyesti liikuteltavana ja tarkkana aseena se oli suosittu niin puna-armeijan kuin aseita sotasaaliiksi saaneiden suomalaistenkin keskuudessa. Talvisodassa tykkimalli ei joutunut kuitenkaan vielä todellisiin panssarintorjuntatehtäviin suomalaisten vaatimattomien panssarivoimien vuoksi.

Tykin panssarikranaatin läpäisy oli hyvä toisen maailmansodan alkuvuosina. Arvot olivat 1 000 m:n etäisyydeltä 40 mm, 33 mm ja 12 mm 90, 60 ja 30 asteen kulmassa. 500 metrin matkalta läpäisy oli noin 25 prosenttia enemmän.[4]

Saksan käynnistettyä hyökkäyksensä Neuvostoliittoon kesällä 1941 tykki oli tehokas saksalaisia PzKpfw I- ja II-vaunuja vastaan yli 1 000 metrin päästä.[4] III- ja IV-sarjan vaunujen etupanssarin panssarikranaatti läpäisi 700 metriin asti ja tornit 1 000. metriin.[5] Tykin muunnos oli käytössä BT-sarjan ja T-26-panssarivaunuissa. Suomalaisten käyttämiä T-26-sotasaalisvaunuja ja brittiläisiä Vickers-vaunuja vastaan tykki oli tehokas 1 500 metriin saakka. Vuodesta 1942 eteenpäin tykki oli tehoton PzKpfw IV H -sarjan vahvistettuja etupanssareita vastaan.

Neuvostoliitto ei kuitenkaan luopunut tykkimallin käytöstä. Aseet sijoitettiin pääpuolustusasemien sivustoihin, joista käsin niiden tehtävänä oli tulittaa saksalaisvaunuja herättäen siten niiden huomion. Tarkoituksena oli saada vihollisvaunu kääntymään kohti syöttiä, jolloin se paljasti heikommin panssaroidun kylkensä päälinjassa oleville tehokkaammille panssarintorjuntatykeille. Näin neuvostojoukkojen 76 mm tykkien ei tarvitsisi puhkoa vaunujen vahvimpia etupanssareita.

Komennus saksalaisvaunuja sivustasta härnäävän 45 mm tykin tuliasemaan ei ollut miellyttävimmästä päästä ja se olikin usein seurausta jostakin palvelusrikkeestä. Vaarallisesta tehtävästä ja siinä käytetystä aseesta ryhdyttiin neuvostojoukkojen keskuudessa käyttämään lempinimeä Proshait rodina (Hyvästi synnyinmaa).

Suomalaiset piiskatykit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tykkimalli oli yleinen Suomea vastaan talvisodassa hyökänneillä neuvostojoukoilla ja ripeään ammuntaan kykenevä ase sai suomalaisilta nimen piiskatykki. Suomalaisjoukot saivat talvisodan aikana sotasaaliiksi yhteensä 125 45 mm pst-tykkiä ja 59 000 ammusta. Suurin osa tykeistä oli mallia M-32. Ammuksista suurimmassa osassa oli panssarikranaatti. Suomalaiset ottivat sotasaalisaseet välittömästi käyttöön olosuhteiden niin salliessa, sillä panssarintorjunta-aseista oli ankara pula. Tykki osoittautui käytettävyydeltään ja panssarinläpäisykyvyltään paremmaksi kuin talvisodan aikaiset ruotsalaiset Bofors-tykit. Panssarikranaatti saattoi läpäistä BT-sarjan vaunun tornin kokonaisuudessaan.

Jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana suomalaiset joukot saivat runsaasti uutta sotasaalismateriaalia ja suomalaisten käytössä olevien neuvostoliittolaisten panssarintorjuntatykkien määrä kasvoi vuonna 1942 jo yli 600:aan. Tykit olivat käytössä jatkosodan loppuun saakka, vaikka niiden teho uusia venäläispanssareita vastaan oli lopulta varsin heikko.

Suomen puolustusvoimien vahvuuteen piiskatykit kuuluivat aina 1980-luvun lopulle saakka, jolloin ne myytiin deaktivoituina keräilijöille tai romutettiin.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pekka Kantakoski -Punaiset Panssarit Puna-armeijan panssarijoukot 1918-1945 ISBN 951-98057-0-2 Kirjapaino Ilvespaino Oy 1998
  • Erkki Käkelä - Marskin panssarintuhoojat - Suomen panssarintorjunnan kehitys ja panssariyhtymän panssarintorjuntayksiköiden historia

ISBN 951-0-24638-7 WSOY Porvoo 2000

Viitteet

  1. a b Käkelä s.170
  2. Käkelä
  3. Kantakoski s.167
  4. a b Kantakoski s.168
  5. Kantakoski s.88