Veiki-moreenit

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Veiki-moreenit [1] (ruots. Veikimorän) on laaja reunamuodostuma Pohjois-Ruotsin Lapissa. Se on myös yleisnimitys samanlaisille pienimuotoisille moreenimuodostumille, joiden esikuvia ruotsalaiset muodostumat ovat. Näitä esiintyy myös ainakin Pohjois-Norjassa [2], Suomen Lapissa ja Kanadassa [3].[4][1]

Maantietoa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Veiki-vyöhyke[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsalainen esikuva on eränlainen reunamuodostuma, joka koostuu lähinnä moreenista ja vähäisestä määrästä huuhtoutunutta maa-ainesta. Ruotsalaiset Veiki-moreenit muodostavat yhdessä tasankoalueen, joka sijaitsee alavalla alueella alle 600 metrin korkeudella mpy. Lainiojoen ja Piitimenjoen välissä. Moreenijaksot muodostavat lähes yhtenäisen jatkumon, joka on noin 300 kilometriä pitkä ja suuntautuu pohjoiskoillinen-etelälounas-suuntaisesti. Veiki-vyöhykkeessä on erotettavissa kaksi Veiki-moreenijaksoa, joita merkitään yleensä tunnuksilla Veiki I ja Veiki II. Veiki I sijaitsee alempana jokilaaksoissa ja Veiki II ylempänä. Kumpikin moreenijakso kulkee maastossa rinnakkain noin 15–25 kilometrin etäisyydellä toisistaan. Moreenijaksoissa esiintyy samanlaista kaarevaa muotoa, jota esiintyy myös jäätiköiden virtauskielekkeiden edessä. Kaaria, joita on kummassakin moreenijaksossa 3–4, esiintyy yleensä jokilaaksoissa. Pohjoisin kaari on nimeltään Lainion kaari (engl. Lainio arc) ja se sijaitsee Tornionjoen ja Kainuunjoen yhteisessä jokilaaksossa. Eteläisin kaari sijaitsee Luulajajoen laaksossa. Niiden väliin mahtuu kaksi pienempää kaarta. Kaaret sijaitsevat morenimuodostumissa Veiki I ja Veiki II aina samassa kohdassa. Tornionjoesta Kainuunjokeen haarautuva Tärännönjoki alkaa Veiki-moreenin luoteispuolelta ja kierää moreenimuodostumaa lounaaseen päin ennen kuin se murtautuu sen läpi yhtyen sitten alempana Kainuunjokeen. Veiki I ja Veiki II muodostavat yhdessä noin 50 kilometriä leveän vyöhykkeen. Se ulkopuolelta tavataan Veiki-moreenia satunnaisesti pieninä hajanaisina esiintyminä eri puolilla Ruotsin, Suomen ja Norjan Lappia. Niitä tiedetään esiintyvän hajanaisesti Keski-Ruotsissa asti. Hajanaisten esiintymien morfologinen muoto poikkeaa kuitenkin Veiki-vyöhykkeen muodoista jonkin verran. Suomen puolella samantapaisia muodostumia voidaan kutsua Puljumoreeneiksi.[4][5][6]

Kaukaisin havainto Veiki-moreeneista löytyy Mars-planeetalta, jossa sen satelliittikuvissa esiintyy samannäköisiä muodostumia. Veiki-moreenien muodostumisteoriassa niiden syntyminen vaatisi ensin Marsin jäätiköitymisen.[6][7]

Veiki-moreenit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Veiki-vyöhykkeen sisällä esiintyy pohjamoreenin päällä suurina ryhminä mutkittelevia moreenivalleja, joilla on korkeutta muutamasta metristä noin 20 metriin. Ne sulkevat sisälleen matalamman ja tasaisen moreenipatjan, joka on usein soistunut tai siinä on joskus lampi. Muodostelmat muistuttavat Puljumoreeneja, mutta ne ovat niitä paljon suurempia. Veiki-moreenin mutkitteleva muoto voi muistuttaa mitä tahansa: kissaa, kalaa, tai jotakin muuta. Osa Veiki-moreeneista on toki vain soikean tai pyöreän muotoisia. Maastossa voi Veiki-moreenien välissä olla painanteita, joihin on kertynyt vettä lammeksi tai järveksi. Osa näistäkin vesistöistä ovat soistuneet umpeen. Alueella on myös runsaasti moreenikumpuja sekä jäätikköjokiharjuja. Veiki-vyöhykkeen alaosaa reunustaa lisäksi reunamoreenit. Reunamoreeneja saattaa paikoitellen olla rinnakkain useitakin. Veiki-vyöhykkeen laajat alueet ovat yleensä soistuneita, sillä moreeni on tiheää ja vettä läpäisemätöntä maa-ainesta. Lisäksi alarinteen reunamoreenit patoavat alas virtaavaa vettä omalta kohdaltaan.[4][8][5][6]

Tunnettuja muodostumia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lainion moreenimuodostuma (engl. Lainio arc) [4]
  • Rissejauratj'en muodostuma [4]

Muodostumisteoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ne katsotaan muodostuneen mannerjäätikön reunalla, missä jäätikön paksuus on ollut vähäinen. Jäätikkö oli aikaisemmin virrannut alas Skandeilta luoteesta tai lännestä päin. Jäänmuodostuksen vähennyttyä tai virtauskielekkeen käännyttyä muualle, alkoi jäätikön liike hidastua ja lopulta se pysähtyi. Pysähtynyttä jäätikköä kutsutaan usein ”kuolleeksi jääksi”. Veiki-moreenien syntyminen edellyttää, että jäätikössä on kuormana runsaasti moreenia. Kun seudun ilmasto hiljalleen lämpeni, alkoi jäätikkö sulaa epätasaisesti. Jäätikön pinnan kuopanteisiin kertyi sulamisvettä jääjärviksi ja veden mukana valui jääjärven pohjalle moreenia. Niistä kertyi järven pohjalle sedimenttikerros, joka myös keräsi tummana auringon valoa itseensä. Niinpä järvet syvenivät, kun järven pohja suli nopeammin kuin ympäristön vaaleampi jää. Lopulta järvet olivat jäätikön ympäröimiä järviä, joka rannoille valui sulaneen jäätikön sisältä esiin tullutta moreenia. Moreeni kertyi aivan jään viereen vesirajalle, jolloin järviä ympäröivät yhtenäiset moreenivallit. Sulamisveden joukkoon liettyi moreenista savea, joka laskeutui järven pohjalle tasaiseksi sedimentiksi. Kun jää myöhemmin suli ympäriltä pois, jäi maastoon vallien ympäröimiä altaita, joiden pohja oli tasainen. Näiden ympäristöstä kuitenkin puuttui moreenia, koska se oli valunut järviin. Jäätikön alta saattoi paljastua kuoppia ja toisinaan myös moreenikumpuja. Kuoppiin kertyi vettä ja niihin muodostui järviä.[3][4][9]

Kyseinen tapahtumasarja on aikaisemmin arveltu tapahtuneen Varhais-Veikselin jäätiköitymisen lopuksi, mutta muodostelmien ajoitukset ovat tuottaneet vaihtelevia arvoja. Radiohiiliajoitukset vaihtelivat laajasti, koska puolet näytteistä antavat ajoitukseksi 17 000 – 40 000 vuotta sitten ja toisia näytteistä ei saatu ajoitettua ollenkaan. Niiden katsottiin olevan yli 40 000 – 50 000 vuotta vanhoja. Käyttämällä siitepölyanalyysiä on voitu haarukoida ajoitusta tarkemmaksi. Nykyään ajatellaan yleisesti, että muodostumat syntyivät Varhais-Veikselin lopuksi noin 59 000 – 40 000 vuotta sitten. Järvien ja lampien pohjalta löydettyjen ikivanhojen sedimenttien arvellaan syntyneen 300 – 2 000 vuoden aikana. Jos muodostumat ovat kymmeniä tuhansia vuosia vanhoja, ovat ne kuitenkin säilyneet verrattain hyvin useamman jäätiköitymisen aiheuttamasta eroosiosta. Vuonna 2020 sai Mimmi Lindqvist usealla eri ajoitusmenetelmällä yhdestä Veiki-moreenista Kortejärveltä OSL-ajoitukseksi noin 42 000 – 37 000 vuotta sitten (± 5 000 vuotta). Ajoitus sijoittuu Keski-Veikseliin (MIS 3, engl. Marine Isotope Stage) kuuluneeseen interstadiaaliin, jota edustaa paikallinen ”Tärendö 2”-interstadiaalivaihe. Aika näyttää, muuttuuko Veiki-moreenien ajoitus tämän tuloksen vuoksi.[3][4][1]

Osa Veiki-moreeneista ovat säilyneet vain osittain. Syyllinen vaurioihin voivat olla jälkeenpäin tapahtuneet jäätiköitymiset, joiden jäätiköt ovat virranneet muodostelmien yli. Jos jäätikön pohja olisi ollut ”lämmin”, olisivat muodostumat joutuneet virtaavan veden aiheuttaman eroosion kohteeksi. Yleisesti uskotaan, että alueen jäätikö oli pohjastaan ”kylmä”. Jäätyneet muodostumat eivät silloin olisi joutunut eroosion kohteeksi, vaan niiden muoto olisi säilynyt nykypäiviin asti riittävän ehjänä, vaikkalin osittain vaurioituneena. Esiintyville vaurioille on toinenkin selitys. Vuosituhansia Veiksel-jääkauden jälkeen maaperä kallistui epätasaisen maankohoamisen takia. Järvialtaat alkoivat kallistua ja vierekkäiset järvet yhtyivät isommiksi järviksi. Kun niiden yhteinen valuma-alue oli kasvanut riittävän suureksi, muodostui vesistöjärjestelmään vesivirtauksia, jotka kuluttivat moreenivallien seinämiä. Mimmi Lindqvist esitti vuonna 2020 tällaisen ajatusmallin hyödyntäen Kortejärven tukimuksessa syntynyttä aineistoaan. Sedimenttiaineiston ajoituksien mukaan Kortejärven moreenivallien murtuminen olisi tapahtunut viime jääkauden loppuvaiheessa noin 9 800 vuotta sitten.[6][10]

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gunnar Hoppe kuvasi kyseiset moreenimuodostumat ensimmäisenä vuonna 1952. Hän ei kuitenkaan ollut aluetta ensimmäisenä tutkinut geologi, sillä alueen erikoispiirteet tunnettiin ennen sitä jo hyvin. Hän nimesi muodostumat kahden maatilan mukaan, jotka sijaitsivat noin 10–20 kilometriä pohjoiseen Jällivaarasta ja Malmivaarasta [11]. Niitä oli ennen kutsuttu vapaasti käännettynä kuolleen jään moreeniksi (engl. dead-ice moraines [6]). Tutkijoita hämmensi niiden muoto ja rakenne eikä niille keksitty yleisesti hyväksyttyjä ja yksityiskohtaisia selityksiä. Hoppe väitti niiden muodostuneen jäätikön alla pohjamoreenista, joka tunkeutui haljenneen jäätikön pohjassa oleviin halkeamiin. Hoppen kuvauksen jälkeen ovat muutkin tutkijat löytäneet vastaavanlaisia moreenimuodostumia. Esimerkiksi Pohjois-Lapissa Puljussa sijaitsee Ruotsin Veiki-moreeneja hieman pienempiä moreenimuodostumia, jotka Raimo Kujansuu löysi vuonna 1967 ja joita hän kutsui Puljumoreeniksi [12]. Robert Lagerbäck esitti Hoppesta poikkeavan teorian moreenien synnystä. Hän viittasi uudelleen kuolleen jään teoriaan, jossa haljenneen jäätikön reunan läheisyydessä kuivalle maalle lohkesi lähekkäin runsaasti jäävuoria, joissa oli runsaasti jään mukana tullutta moreenikuormaa. Lisätutkimusten jälkeen havaittiin hienoaineista sedimenttiä, jonka selittämiseksi tarvittiin jäävuorien väliin muodostuneita järviä.[6]

Veiki-moreenien sedimenteistä teetettiin radiohiiliajoituksia, joista osa antoi varsin kaukaisia ajoituksia. Lagerbäck esitti vuonna 1988 niiden perusteella, että Veiki-moreenit muodostuivat yhdessä drumliinien ja harjujaksojen kanssa Varhais-Veikselin jäätiköitymisen aikana. Nykyään tiedetään kuitenkin, että harju- ja drumliinimuodostumat syntyivät Varhais-Veikselin aikana eikä Veiki-moreeneilla ole niiden kanssa mitään tekemistä. Clas Hättestand väittikin, että nämä olivat syntyneet paljon Veiki-moreeneita myöhemmin. Kun Martina Hättestrand tutki kairauksien siitepölynäytteitä, päätyi hän vuonna 2007 näiden ääritulosten väliin: Veiki-moreenit muodostuivat Keski-Veikselin aikaan. Asia sai uuden vahvistuksen vuoden 2010 tutkimuksista ja osittaisen vahvistuksen Þorbjörg Sigfúsdóttirin kaivauksin toteutetusta tutkimuksesta vuonna 2013. Sigfúsdóttir esittää ajoituksena Varhais- ja Keski-Veikselin välistä aikaa. Vuonna 2020 sai Mimmi Lindqvist usealla eri ajoitusmenetelmällä yhdestä Veiki-moreenista Kortejärveltä OSL-ajoitukseksi noin 42 000–37 000 vuotta sitten (± 5 000 vuotta).[6][13]

Katso muös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lindqvist, Mimmi Adina: Kortejärvi Veiki moraine plateau – a key to the glacial history of northern Sweden. Master's thesis in Geology. The Arctic University of Norway, 2020. GEO-3900. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 24.8.2021). (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c Nenonen, Keijo & Erikson, Brita: ”9. Veiksel-jääkausi”, Jääkaudet, s. 54. WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3.
  2. ↑ Sørbel, Leif: Veikimorener i Finnmark, Nord-Norge. Norwegian Journal of Geography, 2003, 57. vsk, nro 2, s. 125–127. Routledge. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 23.8.2021. (norjaksi)
  3. ↑ a b c Lägerbäck, Robert: The Veiki moraines in northern Sweden - widespread evidence of an Early Weichselian deglaciation. Boreas, 1988, 17. vsk, nro 4, s. 429–566. John Wiley & Sons, Inc.. doi:10.1111/j.1502-3885.1988.tb00562.x. ISSN 0300-9483. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d e f g Hättestrand, Martina: Vegetation and climate during Weichselian ice free intervals in northern Sweden – interpretations from fossil and modern pollen records. (väitöskirja geologiassa). Tukholma: Tukholman yliopisto, 2008. ISBN 978-91-7155-744-5. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 23.8.2021). (englanniksi)
  5. ↑ a b Hättestrand, Clas: The glasial geomorphology of central and northern Sweden. Forskningsrapotter, SGU series Ca 85, 1998, s. 36–39. Uppsala: Sveriges Geologiska Undersökning SGU. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 24.8.2021. (englanniksi)
  6. ↑ a b c d e f g Lindqvist, Mimmi: Kortejärvi Veiki moraine plateau, 2020, s. 4–8
  7. ↑ Johnsson, A. & al.: Veiki-moraine-like landforms on Mars: Insights from analogues in northern Sweden., European Planetary Science Congress, 2017
  8. ↑ Hoppe, Gunnar: Problems of Glacial Morphology and the Ice Age. Geografiska Annaler, 1957, 39. vsk, nro 1, s. 1–18. Swedish Society for Anthropology and Geography. (englanniksi)
  9. ↑ Lindqvist, Mimmi: Kortejärvi Veiki moraine plateau, 2020, s. 16–19
  10. ↑ Lindqvist, Mimmi: Kortejärvi Veiki moraine plateau, 2020, s. 88–101
  11. ↑ Hoppe, Gunnar: Hummocky moraine regions with special reference to the interior of Norrbotten. Geografiska Annaler, 1952, nro 33, s. 1–72. Swedish Society for Anthropology and Geography. (englanniksi)
  12. ↑ Kujansuu, Raimo: On the deglaciation of western Finnish Lapland. Bulletin de la Commission Géologique de Finlande, 1967, 232. vsk, s. 56–57. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 23.8.2021. (englanniksi)
  13. ↑ Lindqvist, Mimmi: Kortejärvi Veiki moraine plateau, 2020, s. 81–86

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sarala, Pertti & Putkinen, Niko: Jäätikön lumoissa – Glasiodynamiikan perusasioiden äärellä Pohjois-Ruotsissa ja Norjassa. Geologi, 2016, 68. vsk, nro 2, s. 40–48. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 24.8.2021.
  • Pertti Sarala (toim.) & al.: Maaperämuotojen ja rakenteiden LIDAR-pohjainen tulkinta malminetsinnän tukena Keski-Lapissa. (Loppuraportti) Res Terrae, Ser. B, 2020, nro 21. Oulu: Oulun yliopisto. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 24.8.2021.
  • Johansson, Peter & Nenonen, Jari: Till Stratigraphical Studies in the Pulju Area in Northern Lappland Finland, Current Research, TK, 1991
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Veiki-moreenit&oldid=22158780”