V2-ohjus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
V2-ohjuksen laukaisu Peenemündessä 21. kesäkuuta 1943.
V2-ohjus Meillerwagen -kuljetusvaunussaan.
V2-ohjus Peenemünden museossa.
Sotasaaliiksi saatu V2-ohjus Meillerwagen -kuljetusvaunussaan.
V-2 rocket diagram (with English labels).svg

V2-ohjus (saks. Vergeltungswaffe 2, ”Kostoase 2”), viralliselta nimeltään Aggregat 4 (A4) oli Saksan toisen maailmansodan aikana kehittämä maailman ensimmäinen ballistinen ohjus[1] ja ensimmäinen ihmisen tekemä esine, joka ylitti ulkoavaruuden rajana pidetyn Kármánin rajan (100 km).[2]

V2-ohjuksia käytettiin lähinnä sodan loppuvaiheessa brittiläisten ja belgialaisten kohteiden tuhoamiseen. Lontoo ja Antwerpen olivat pääkohteet. V2 oli melko epätarkka nykyisiin ohjuksiin verrattuna.

Tekniikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ohjuksessa oli gyroskooppeihin perustuva ohjausjärjestelmä ja taistelukärkenä noin tuhat kilogrammaa amatoli-nimistä räjähdettä. Raketin kantomatka oli noin 300 kilometriä ja osumatarkkuus 50 prosentin todennäköisyydellä 17 kilometrin säteelle kantomatkansa päässä. Lentonopeus oli 5 400 km/h ja lentoradan lakikorkeus 96 kilometriä. Monet laukaisut epäonnistuivat kehittelyn jälkeenkin. V2 oli huomattavasti kalliimpi kuin V1-ohjus. Se oli tuonaikaisen tekniikan ihme, mutta epäkäytännöllinen sota-ase. Silti sen valmistus oli Adolf Hitlerin mielestä ensisijaisen tärkeää.

V2:n polttoaineena toimi alkoholin ja veden sekoitus, josta neljännes oli vettä. Alkoholi valmistettiin käyttämällä perunoita.[3]. Hapettimena nopean palamisen aikaansaamiseksi käytettiin nestemäistä happea joka oli raketin alimmaisessa isossa säiliössä. Veden ja etenolin sekoistusta raketissa oli 3 800 kiloa ja nestemäistä happea 4 900 kiloa. Polttoaineen ja hapen pumppauksessa palotilaan käytettiin vetyperoksidilla toimivia höyryturbiineja. Nesteet tulivat palotilaan 1 224 suuttimen kautta, jotta sekoitussuhde säilyisi oikeana. Paloaika oli noin 65 sekuntia.[4]

Kuljetusvaunua (Meillerwagen) käytettiin myös laukaisualustana, jonka avulla laukaisut ehdittiin tehdä ennen kuin vihollinen havaitsi toimintaa.[5]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

V2 syntyi saksalaisen rakettitekniikan harrastuksen pohjalta. Vuonna 1927 saksalaiset raketeista ja avaruuslennoista kiinnostuneet harrastajat perustivat Verein für Raumschiffahrtin eli Avaruuslentoyhdistyksen Breslaussa Johannes Winklerin johdolla. Hieman myöhemmin mukaan tuli tuleva V2:n kehityksen johtaja Wernher von Braun. Vuodesta 1930 alkaen yhdistyksessä kokeiltiin erilaisia pieniä raketteja vaihtelevalla menestyksellä. Sittemmin siirryttiin toiseen paikkaan, Berliinin lähelle niin sanottuun Raketenflugplatziin eli rakettien lennätyspaikkaan. Tuohon aikaan raketit räjähtelivät usein. Ensin Raketenflugplatzilla kokeiltiin Mirak-nimisiä raketteja, ja hieman myöhemmin eräs Repulsor-sarjan raketti nousi vähän yli kilometrin korkeuteen.

Vuonna 1932 rakettiyhdistys otti yhteyttä Reichswehriin, sillä se halusi rahoitusta. Armeijalle suunnattu rakettinäytös epäonnistui. Tykistön rakettitekniikasta vastaava kapteeni Walter Dornberger kuitenkin kiinnostui näistä raketeista uskoen, että niitä kyetään kehittämään pitkän kantaman aseiksi. Sopimusta armeijan kanssa ei kuitenkaan syntynyt. Vuonna 1933 rakettiyhdistys hajosi, ja monet raketti-intoilijat siirtyivät maatilalle Kummersdorfiin kehittelemään raketteja. Heitä johti armeijan puolelta tykistön upseeri Walter Dornberger ja insinööriryhmää Wernher von Braun. Vuonna 1934 laukaistiin kaksi hyrrävakautettua A2-rakettia Borkumin saarelta Luoteis-Saksasta 2,2 ja 3,5 kilometrin korkeuteen.

Vuonna 1937 rakettiryhmä siirtyi Itämeren rannikolle Peenemündeen, jossa voitiin suorittaa kauas merelle suuntautuvia koelentoja ilman, että tarvitsi pelätä rakettien putoavan lähelle ihmisasutusta. Vuonna 1937 muutaman kerran laukaistu 6,74 metrin pituinen A3 oli epävakaa epäonnistuen muutamissa koelaukaisuissaan, minkä takia saksalaiset eivät viitsineet kehittää sitä eteenpäin. A5 kehitettiin vuoteen 1938 mennessä, ja jopa 12 kilometrin korkeuteen ulottuneet koelennot olivat tuloksellisia. A5:n koelentoja tehtiin suuri määrä vuonna 1941.

Rakettimoottorin kehitysversiot räjähtivät laboratoriossa yksi toisensa jälkeen muun muassa sen takia, ettei alussa osattu rakentaa raketin tulisuihkun kuumuutta kestävää suutinta.

Ohjuksen kehittely oli edelleen työlästä. Maaliskuussa laukaistu A4 lensi vain noin 1,6 kilometriä ja murskautui veteen. Seuraava raketti lensi noin 11 kilometrin korkeuteen.[6]

V2:n synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lokakuun 3. päivänä vuonna 1941 laukaistu A4 eli V2 nousi kymmenien kilometrien korkeuteen. Tämä koelaukaisu oli menestys.

V2-raketteja valmistettiin sodan lopulla Mittelwerkin tehtaalla orjatyövoimalla. Valmistus oli riskialtista ja sen aikana kuoli enemmän ihmisiä (15 000–20 000) kuin näillä aseilla pystyttiin tappamaan (noin 7 250).[7]

V2 oli sotilaskäytössäkin melko epäluotettava ase. Eräs ohjus lensi vaakasuorassa kohti Saksaa sen ohjausjärjestelmän pettäessä. Epäonnistuneita laukaisuja oli runsaasti, ja ohjausjärjestelmä oli liian epätarkka osuakseen strategisesti tärkeisiin kohteisiin. Sodan jälkeen sekä yhdysvaltalaiset että venäläiset ottivat V2:n asevalikoimaansa ja suorittivat raketilla yläilmakehään suuntautuneita tieteellisiä lennätyksiä. Pian suurvallat alkoivat kumpikin omalla tahollaan kehittää yhä edistyneempiä raketteja. Molemmilla oli töissä sodan aikana ja ennen sotaa työskennelleitä saksalaisia rakettiasiantuntijoita.

V2:n aiheuttamat tuhot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset onnistuneet operatiiviset laukaisut tapahtuivat 8. syyskuuta 1944. Kaiken kaikkiaan V2-ohjuksia laukaistiin koeammunnat pois lukien 3 172 kertaa. V2:n iskuissa lasketaan Lontoossa kuolleen 7 000 ihmistä. Toisen maailmansodan aikaisella tekniikalla V2 oli mahdoton torjua, koska sen pudotessa ratansa korkeimmalta kohdalta 100–110 kilometrin korkeudesta nelinkertaisella äänennopeudella (noin 3 550 km/h) maata kohti millään ilmatorjunta-aseella tai hävittäjälentokoneella ei sitä olisi voitu estää. Päinvastoin, laskettiin että jos niitä olisi ammuttu suurikaliberisilla ilmatorjuntatykeillä, ohi menneiden ammusten maahan osuessaan tekemät vahingot olisivat olleet suuremmat kuin V2:n.[8]

V2-ohjuksilla oli myös suuri psykologinen pelotevaikutus, sillä ääntä nopeampina ne iskivät ennalta varoittamatta toisin kuin pommikoneet tai V1-ohjukset, joilla oli voimakas suriseva ääni.

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen sekä Ranska, Britannia, Yhdysvallat että Neuvostoliitto käyttivät takavarikoituja V2-ohjuksia omien ohjus- ja avaruusohjelmiensa perustana. Myös ohjuksen rakentamiseen ja kehittämiseen osallistuneita saksalaisia siirrettiin Yhdysvaltoihin (Wernher von Braunin johtama ryhmä tuotiin Yhdysvaltain maavoimien operaation Paperiliittimen mukana) ja Neuvostoliittoon (Helmut Gröttrupin johtama ryhmä) heti sodan jälkeen.

Seuraava V-tunnusta kantanut, mutta vähemmän tunnettu ihmease, V3, ei ollut enää ohjus, vaan nuoliammuksia ampuva supertykki.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Chaline, Eric: 50 konetta, jotka muuttivat maailmaa (50 Machines that Changed the Course of History). Suom. Veli-Pekka Ketola. Quid Publishing, (suom. versio Moreeni 2013), 2012. ISBN 978-952-254-160-4. Suomi

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Zaloga, Steven: V-2 Ballistic Missile 1942–52, s. 3. Reading: Osprey Publishing, 2003.
  2. Peenemünde, Walter Dornberger, Moewig, Berlin 1984. ISBN 3-8118-4341-9.
  3. Clarke, Arthur C.: Ulos avaruuteen, s. 32. Suom. Pertti Jotuni. Sanoma Osakeyhtiö, 1972.
  4. Chaline sivu 145
  5. Chaline sivu 145
  6. http://www.zamandayolculuk.com/cetinbal/V2RROCKET.htm
  7. Chaline sivu 143
  8. MDA Link

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Irving, David: V-2, Hitlerin unelma. 1. painos. WSOY, 1969.
  • Dungan, Tracy: V-2: A Combat History of the First Ballistic Missile. Westholme Publishing], 2005. ISBN 1-59416-012-0. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta V2-ohjus.