Tuuri (runo)

Helkavirsiä

Tuuri on Eino Leinon Helkavirsien vuonna 1903 ilmestyneen ensimmäisen sarjan laajin runo, kaikkiaan 181 säettä. Runo kertoo onnellisesta talonpojasta, joka juhliessaan tulee maininneeksi kuoleman. Tämä tulee noutamaan Tuuria, mutta jumalien väliintulo pitkittää Tuurin kohtaloa yli ihmiselämän tavanomaisten mittojen. Lopulta Tuuri silti katkeroituneena huomaa, että elämä on vilahtanut hetkessä ohi.

Runon nimistö on peräisin Kalevalasta; "Tuurin uusi tupa" ja "Aluen järvi" mainitaan Kalevalan 47. runossa ja parissa muussakin kohdassa. Sana "Tuuri" on ilmeisesti johdannainen skandinaavisesta ukkosenjumalasta Thor.

Leino kirjoitti Helkavirsien ensimmäisen sarjan Otto Mannisen vieraana Kangasniemellä kesällä 1903, jolloin hän täytti 25 vuotta. Neljäntoista runon kokoelma julkaistiin pienenä kirjasena, joka ensin sai osakseen vain vähän huomiota. Myöhempi tutkimus on nostanut kokoelman arvoa ja runoa "Tuuri" pidetään yhtenä sen hienoimmista. Kirjallisuudentutkija Aarre M. Peltonen katsoo, että Leino voisi olla maailmankuulu jo pelkästään "Tuuri"-balladin luojana.

Helkavirsien toinen osa ilmestyi vuonna 1916. Helkavirsiä I–II pidetään Leinon pääteoksena Ensimmäisen osan ilmestymisen myötä Leinosta tuli suomalaisen uusromantiikan tärkein edustaja.

Rakenne

Muiden helkavirsien tavoin "Tuuri"-runo nojautuu kalevalamittaan, missä nelipolvinen trokee hallitsee. Kalevalan tapaan runo suosii alkusointuja loppusointujen asemesta. Dipodisia eli kaksitavuisia trokeesäkeitä (esim. "sanan virkkoi") on kaikista lähes puolet eli 48 prosenttia. Murrelmasäetyyppisiä säkeitä on 52 prosenttia. Niissä tavuja on vaihteleva määrä, eivätkä runo- ja sanapainot osu yksiin. Draamallinen murrelmasäe on siten Helkavirsissä antanut paljon tilaa dipodisten säkeiden lyyriselle laulavuudelle.

Runo jakautuu kahteen yhtä pitkään osaan. Ensimmäinen kertoo jumalten juhlista ja päättyy Tuurin juopumiseen. Toinen osa alkaa Tuurin havahtuessa aamulla ja päättyy matkaan Kuoleman reessä.

Sisältö

Runo alkaa kuvauksella jumalten juhlista talvi-iltana. Ne tapahtuvat talonpoika Tuurin uudessa tuvassa Aluen järven rannalla. Jumalat laulavat siitä, mikä on autuasta. Kaksi ensimmäistä asiaa ovat onni ja taito. Ne ovat myös Tuurille annettuja attribuutteja, mutta kaksi seuraavaa, ikuinen elämä ("ei elot eläen puutu") ja loputon aineellinen runsaus ("ei taarit tarjoten vähene") kuuluvat vain jumalille.

Juhlahumussa Tuuri toteaa, että muuten olisi hyvin, mutta lopulta kuolema perii kaiken. Samassa ulkoa alkaa kuulua lähestyvien aisakellojen kilinä, jota kaikki hiljenevät kuuntelemaan. Sisään astuu pakkasen huurruttama hahmo, jonka Tuuri tunnistaa kuolemaksi. Tuuri hillitsee järkytyksensä ja pyytää Kuolemaa liittymään seuraan. Tämä ottaa vastaan oluttuopin, mutta täyttää sen itse ja ilmoittaa, ettei ole tullut juhlimaan. Kuolema huomauttelee tavasta, jolla häntä kohdellaan – häntä ei tervehditä eikä kysytä kuulumia. Juotuaan tuopin tyhjäksi Kuolema ilmoittaa asiansa: "Tie on tehty miehen mennä, reki sankarin samota".

Tuuri romahtaa ja rukoilee jumalilta aikalisää, päivän, viikon ja lopulta vuoden. Jumalat myöntyvät, ja päätöksen myös Kuolema joutuu hyväksymään. Ei kuitenkaan käy ilmi, miten pitkästä aikalisästä on kysymys. Kun kuolema poistuu, kaikki rentoutuvat uudelleen ja juhlat jatkuvat. Lopulta Tuuri juopuu.

Tuuri herää aamulla ja huomaa ulkona pakkasessa seisovan hevosen ja reen kuljettajineen. Hän yrittää aloittaa päivän työt, mutta havaitsee, että talo on aivan tyhjä. Pitkä osuus runosta kuvailee, miten Tuuri levottomuuden kasvaessa harhailee talossa etsien perhettään ja talonväkeä. Hän huomaa myös, ettei taloa ole lämmitetty. Lopulta Tuuri rauhoittuu muistaessaan jumalilta saadun lupauksen. Hän yrittää nukahtaa uudelleen, mutta ei onnistu. Tuuri kimpoaa jalkeille ja kiroaa, etteivät pidot parane "ellei vierahat vähene". Vierailla Tuuri tarkoittaa ulkona odottavaa miestä rekineen ymmärtämättä, että kyseessä on Kuolema.

Tuurin sanat saavat reessä odottavan Kuoleman havahtumaan. Viittaus vieraitten vähentämisestä osuukin Tuuriin itseensä, kun Kuolema vastaa: "Siispä tielle työntelemme". Hämmästyneenä Tuuri väittää saaneensa vuoden armon, ja siitä on kulunut vasta yksi päivä. Kuolema vastaa, että on kulunut satakin vuotta, ja Tuurin omaisetkin ovat kuolleet. Kuolema kysyy: "Etkö jo erota jaksa?"

Tuuri katsoo tulleensa jumalien pettämäksi. Hän ymmärtää, että ihmisillä ja jumalilla on erilainen käsitys ajan kulumisesta. Sen takia ihmisen ei pidä osallistua jumalten juhliin. Alistuneena Tuuri nousee rekeen, joka loittonee talosta aisakellojen helistessä talviaamussa.

Tulkintaa

Teivas Oksala näkee "Tuurissa" dionyysisen elämänjuopumuksen kritiikkiä. Hän katsoo Leinon käsittelevän useissa muissakin runoissa Nietzchen avainkäsitteiden eli apollonisen ja dionyysisen vastakohtaisuutta. Oksala kirjoittaa, että "Tuurissa" kertautuu myytti pitoihin saapuvasta Kuolemasta. Se esiintyy myös keskiaikaisessa Jokamies-moraliteetissa ja Mozartin oopperassa Don Giovanni. "Tuurissa" yhdistyy myös antiikin myytti jumalien juhliin päässeestä kuolevaisesta eli Tantaloksesta, johon Leino oli tutustunut Goethen Ifigeneia-tragedian kautta. Sekä Tantalos että Tuuri ovat rikkaita, jumalten suosikkeja, onnellisia ja ylimielisiä. Nektarin sijaan Tuurilla on olutta. Noutaja saapuu kesken pitojen kuten Jokamies-moraliteetissa, aivan kuin Tuurin pelokas ajatus olisi kutsunut hänet paikalle. Tuurin johtopäätökset muistuttavat Goethen kohtalonlaulujen henkeä, ja Aluen järvi rinnastuu Styks-virtaan. Ihminen kykenee hetkellisesti voittamaan kuoleman, mutta ihmisen onni on lopulta hänen rajallisuudessaan.

Esseisti Esko Karppanen toteaa, että jumalat saapuvat Tuurin kotiin vierailulle kuten enkelit Abrahamin luo Vanhassa Testamentissa. Pahaa ei pitäisi mainita, mutta Tuuri tekee sen ja saa Kuoleman vieraakseen. Karppanen näkee runossa elämän lyhyyden kuvauksen: Mihin humahti nuoruus? Miten miehuuskin on takana? Miten minusta tuli vanha? Vastahan kävin koulua. Tätä Leino kysyi usein kirjeissään Onervalle, mutta "Tuuria" kirjoittaessaan hän oli vasta 25-vuotias. Tuurin matka Kuoleman reessä on kuin ruumiin kuljettamista pois haudattavaksi sen jälkeen, kun on kuoltu kotona, kuten tapana oli 1800-luvulla.

Aarre M. Peltonen toteaa, että Tuurin asenne jumalia kohtaan ei ole nietzcheläisittäin uhmaava kuten runossa Ylermi, vaan alistumista murheellisesti ihmisen kuolevaisuuteen. Jumalat eivät myöntäneet Tuurille lisäaikaa normaalin ajan muodossa vaan dionyysisenä hurmiona, josta puuttui ajantaju, ja joka erotti Tuurin myös perheestään. Tuuri itse ymmärtää tyhjässä ja kylmässä talossa, että on tullut aika myös hänen poistua. Peltonen löytää runosta synkkää huumoria Kuoleman hahmosta, kun Tuuri luulee tätä pitovieraaksi.

Rafael Koskimies katsoo, että Tuuri on "suomalainen jokamies", ja runo kuvaa ihmisen yleistä kohtaloa.

Vuonna 1969 psykiatri Elisabeth Kübler-Ross esitti paljon huomiota herättäneen teorian, jonka mukaan kuoleman kohtaaminen käsittää prosessina viisi vaihetta: kieltämisen, vihan, neuvottelun, masennuksen ja hyväksymisen. Nämä vaiheet ovat löydettävissä myös runosta Tuuri.

Teksti

Lähde

Noin ne lauloivat jumalat,
juorottivat jouhiparrat
rannalla Aluen järven,
Tuurin uudessa tuvassa:
”Autuas elämän arpa,
kun on onni ottamassa,
taito kättä käyttämässä.
Ei elot eläen puutu,
taarit tarjoten vähene.”

Tuo oli Tuuri onnellinen,
talonpoika taidollinen,
kaatoi kannuhun olutta,
lausui tuolla lausehella:
”On eloa, on iloa,
oisi kyllin kystä meillä,
yksi on suru sydämen:
Tuoni ankara tulevi,
Kuolo kaikki korjannevi.”

Senp’ on sai sanoneheksi,
kuului tiuvut talvitieltä,
kulkuset kujan periltä;
kuunteli isäntä itse,
vaikenivat valta-luojat.

Tungeikse tupahan vieras
hyyssä turkki, jäässä parta,
kulmakarvat kuuralliset;
pimeni tuvassa tuohus,
Tuurin kasvot kalpenivat.

Sanoi Kuolo kutsumaton:
”Kun ei kuulu tervehdystä,
itse tervehdin tuloni.”

Tuo oli Tuuri onnellinen,
talonpoika taidollinen,
tunsi jäätyvän verensä,
sydämensä seisahtavan
tuskasta sanattomasta;
toki lausui laatuisasti:
”Istunet ilon tekohon,
tuoppi oltta tarjotahan.”

Virkahti viluinen vieras:
”Tullut en ilon tekohon,
otan itse olvituopin.”

Astui luokse arvollisten,
kannun vaahtisen kumosi,
lausui tuolla lausehella:
”Ei kysytä kuulumia,
kysyn itse kuulumani:
tie on tehty miehen mennä,
reki sankarin samota.”

Lysmyi polvet ponnettoman,
syöksyi jalkoihin jumalten,
huuti suulla surkealla:
”En jaksa erota vielä
kodistani, konnustani,
luota vaimoni valion.
Pyydän yhden päivän armon,
yhden viikon, yhden vuoden.

Nyykähtivät päät pyhäiset.

Kuolo kummasti hymyili:
”Ei miestä väkisin viedä,
saati veikkoa jumalten.
On aika odotellani.”

Astui jo tuvasta Tuoni,
painoi kiinni pirtin uksen;
hengähti isäntä itse,
hengähtivät vierahatkin.

Tuo oli Tuuri onnellinen,
talonpoika taidollinen,
tunsi päihtyvän verensä,
sydämensä suurentuvan
riemusta remahtavasta;
kaatoi kannuhun olutta,
lausui tuolla lausehella:
”On eloa, on iloa,
pöydät pantuna parasta,
yks on riemu miehen riemu:
tulla Tuonelta takaisin,
nähdä Kalman karkkoavan.”

Jatkui juhla, täyttyi tuopit,
täyttyi, tyhjeni samassa. -
Juopui Tuuri taidollinen.

Heräsi tyhjässä tuvassa,
kuuli pakkasen kurikan,
ulos katsoi akkunasta:
oli orhi uksen eessä,
hepo vartoi valjastettu,
mies rehevä reen perässä,
korkealla turkinkaulus.

Kalpenivat aamutähdet,
päivä talvinen sarasti.

Muisti eilistä iloa,
sanan lausui leikillänsä:
”Talo työlle, vieras tielle.
Hoi, on jo herätä aika!”

Ei ääntä väheäkänä.

Tuluksilla tulta iski.
Katsoi pirtin, katsoi sintsin,
jo nousi ylistupahan,
missä nukkui nuorikkonsa;
lausui päästä portahien:
”On aika herätä, armas,
kalpenevat aamutähdet.”

Vastausta ei vähintä.

Tuo oli Tuuri onnellinen,
talonpoika taidollinen,
tunsi oudoksi olonsa,
verensä väriseväksi;
päätyi pirttihin takaisin,
luokse lieden luontelihe;
kivi on kylmä kiukahassa.

Pilkisti pihalle tuosta:
hepo seisoi niinkuin seinä,
mies körötti niinkuin köngäs.

Muisti eilistä muretta,
hyrähti hymyhyn huuli:
”Hyv’ on olla onnen myyrä,
kuoma julkisten jumalten.”

Haukotteli haikeasti,
tuosta lautsalle laseikse,
päätti päivän nukkuvansa;
käänti päätä, siirti kättä,
koetti kumpaakin sivua,
ei unonen tullutkana.

Kimposi koholle Tuuri,
sanan kirkkahan kirosi:
”Ei tästä pidot parane,
ellei vierahat vähene.”

Sanoi kylmä kyytimiesi:
”Niinpä tielle työntelemme.”
Tunsi Tuuri vierahansa,
sydän rinnassa sävähti.
”Sain ma vuoden armon aian.”

Hyyrrepartainen hymähti:
”Liet saanut satakin vuotta,
etkö jo erota jaksa!”

Ei muista elänehensä
Tuuri eilistä enemmän.
”Oli mulla poika pieni.”

Haastoi Tuoni hallavainen:
”On jo kuollut, kuopattukin,
miespolven Manalla maannut.”

Tuo oli Tuuri onnellinen,
talonpoika taidollinen,
jo tunsi jumalten lahjat,
lausui, synkästi saneli:
”Alköhöt sinä ikänä,
älköhöt juhliko jumalat
kera kansan kuolevaisen!
Jumalill’ on juhlat pitkät,
ikä kerkeä inehmon,
nopsa niinkuin pyörän kehrä.
Päivät kultaiset kuluvi,
aika armas lankeavi,
köyrtyvi urohon selkä
noissa pitkissä pidoissa,
jumalaisten juomingeissa.”

Istui Kuolon korjasehen,
kuului kulkusten helinä
hämärässä talvi-aamun;
kuului vielä viittatieltä,
jäälle järvien hävisi.

Lähteet

• Leino, Eino: Helkavirsiä. Otava, 1964 (alkuteos 1903).
• Kalevala. Uuden Kalevalan satavuotismuistopainos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1949.
• Karppanen, Esko: Jumalen unet. Esseitä Eino Leinosta. ntamo, 2010.
• Kubler-Ros, Elisabeth: Raportti kuolemisesta: Mitä kuolevat voivat opettaa lääkäreille, hoitajille, papeille ja omaisilleen. (On death and dying, 1969.) Suomentanut Annukka Aikio. 2. painos (1. painos 1970). Helsingissä: Otava, 1984. ISBN 951-1-07999-9.
• Oksala, Teivas: Eino Leinon tie Paltamosta Roomaan. Tutkielma runoilijan suhteesta antiikkiin ja klassiseen perintöön. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1986. ISBN 951-717-446-2.
• Peltonen, Aarre M.: Maan piiristä metafyysiseen. Tutkimus Eino Leinon ensimmäisen sarjan Helkavirsien rakenteesta, synnystä ja tulkinnasta. Acta Universitatis Tamperensis Ser. A Vol. 68. Tampereen yliopisto, 1975. ISBN 951-44-03371-1.
• Rajala, Panu: Virvatuli. Eino Leinon elämä. Wsoy, 2017. ISBN 978-951-0-4165-0.