Diocletianus
_-_Foto_G._Dall%27Orto_28-5-2006.jpg)
Gaius Aurelius Valerius Diocletianus (noin 245 – noin 313) oli Rooman keisari 20. marraskuuta 284 – 1. toukokuuta 305. Hän syntyi Illyriassa nimellä Diokles (Διοκλής). Diocletianus vakaannutti valtakunnan oloja ja hänen valtakautensa toi lopun 200-luvun kriisille. Diocletianus antoi muun muassa uudistaa verotusta ja rahakantaa. Hän antoi myös laajentaa armeijaa ja linnoittaa valtakunnan rajoja. 300-luvun alkuun mennessä Diocletianus oli saanut valtakunnan vakautettua niin paljon ettei Rooman valtakuntaa enää uhannut barbaarien invaasiot ja sisäiset kapinat kuten aikaisemman vuosisadan aikana. Diocletianuksesta tuli pisimpään hallinnut keisari yli vuosisataan.[1]
Diocletianus uudisti Rooman hallintoa perustamalla niin sanotun tetrarkian, jossa neljä keisaria jakoi valtakunnan hallinnon. Valtakunta jaettiin läntiseen ja itäiseen osaan, joita kumpaakin hallitsi augustuksen arvoinen vanhempi keisari. Kummallekin augustukselle nimitettiin nuorempi apukeisari jonka oli myös tarkoitus olla kruununperillinen. Diocletianus valitsi hallitsijakumppanikseen ja Länsi-Rooman augustukseksi ystävänsä Maximianuksen. Diocletianuksen aikana keisarinvalta muuttui muodollisesti absoluuttiseksi yksinvallaksi (dominaatti).
Diocletianus arvosti perinteistä roomalaista uskontoa ja hänen aikanaan vainottiin kristittyjä joiden nähtiin vaarantaman valtakunnan yhtenäisyyttä. Vuodesta 299 eteenpäin Diocletianus sääti lakeja jotka pakottivat kristityt pois valtion viroista. Vuonna 304 säädetty laki pakotti kristityt uhraamaan roomalaisille jumalille. Kristityt jotka kieltäytyivät toimittamasta uhria, joutuivat vangituiksi ja joissakin tapauksissa heitä kidutettiin ja teloitettiin.
Vuonna 305 Diocletianus päätti erota ja teki apukeisaristaan Galeriuksesta Itä-Rooman uuden augustuksen. Myös Maximianus erosi, vaikkakin vastahakoisesti, ja hänen apukeisaristaan Constantiuksesta tuli Länsi-Rooman uusi augustus. Diocletianus vietti lopun elämänsä palatsissaan Salonassa. Hänen luomansa tetrarkia ei kuitenkaan säilynyt kuin muutaman vuoden, jonka jälkeen valtakunta ajautui taas sisällissotaan.
Elämäkerta
Nousu valtaan
Diocletianus syntyi Dalmatian rannikolla. Eräiden lähteiden mukaan hänen isänsä oli vapaasyntyinen kirjuri Salonasta. Hänen alkuperäinen nimensä oli kreikkalaisperäinen Diokles, jonka hän keisariksi päästyään vaihtoi latinalaisemmaksi "Diocletianukseksi".[2][3] Diocletianuksen vaimo Prisca oli luultavasti kristitty tai ainakin hän sympatisoi kristittyjen kanssa. Prisca ja Diocletianus saivat yhden tyttären, Valerian, joka meni naimisiin Galeriuksen kanssa.
Diocletianus nousi armeijan riveissä aina Moesian duxiksi. Hänen tehtäviinsä kuului Tonavan alajuoksun suojaaminen barbaarien hyökkäyksiltä.
Vuonna 282 Ylä-Tonavan armeija julisti pretoriaanikaartin prefektin Caruksen uudeksi keisariksi. Diocletianus pääsi pian uuden keisarin suosioon ja hänet valittiin vuoden 283 konsuliksi. Diocletianus ylennettiin myös keisarillisen henkivartioston ratsuväen komentajaksi (comes domesticorum). Vuonna 283 Carus nimitti poikansa Carinuksen augustukseksi ja jätti tämän Roomaan samalla kun itse suuntasi sotaretkelle sassanideja vastaan poikansa Numerianuksen ja Diocletianuksen kanssa. Carus kuoli kuitenkin yllättäen saavutettuaan voiton sassanideja vastaan. Armeija julisti Caruksen pojan Numerianuksen augustukseksi, mutta tämäkin kuoli yllättäen vuonna 284. Tämän jälkeen armeija julisti Diocletianuksen keisariksi, vaikka Caruksen toinen poika Carinus olikin vielä elossa. Diocletianus varmisti asemansa kukistamalla Carinuksen Belgradin lähellä käydyssä taistelussa. [3]
Keisarina
Diocletianuksen aikana keisarinvalta muuttui muodollisesti absoluuttiseksi yksinvallaksi. Alamaisten oli tästedes heittäydyttävä maahan itämaiseen tapaan keisarin edessä.[2]
Diocletianuksen mielestä Rooman valtakunnan johtaminen oli käynyt mahdottomaksi tehtäväksi yhdelle miehelle. Vuoden 285 heinäkuussa Diocletianus adoptoi illyrialaisen Maximianuksen ja nimitti tämän caesariksi. Maximianus sai hallittavakseen valtakunnan länsiosan ja Illyrian länsipuolisen rajan puolustamisen. Diocletianus otti omalle vastuulleen vaarallisemman itärajan. Diocletianus loi myös itselleen ja Maximianukselle jumalalliset taustat. Maximianuksen esi-isäksi hän teki Herakleen ja omaksi itsensä pääjumala Juppiterin. Kun eräs Carausius julisti itsensä keisariksi vuonna 286 Britanniassa, korotti Diocletianus Maximianuksen augustukseksi eli samanarvoiseksi itsensä rinnalle. Kummallakin keisarilla oli omat hovinsa, armeijansa ja byrokratiansa. Kummallakin oli myös oma pretoriaaniprefekti, joka toimi heidän lähimpänä apulaisenaan.[2]
Seuraavan vuoden aikana Diocletianus vahvisti Itä-Rooman rajoja. Hän rekrytoi lisää sotilaita ja ajoi kahden sotaretken aikana hyökkäävät sarmatialaiset Tonavan toiselle puolelle. Vuonna 287 hän solmi rauhan sassanidien kanssa. Rauhan myötä Armeniasta tuli Rooman alainen. Mesopotamian rajalle Diocletianus antoi rakennuttaa linnoituksia. Omaksi pääkaupungikseen Diocletianus valitsi Nikomedeian, joka sijaitsi Vähän-Aasian rannikolla, puolivälissä Tonavan ja Persian levottomilta rajaseuduilta. Vaikka Diocletianus olikin etupäässä Itä-Rooman hallitsija, sekaantui hän usein lännen asioihin. Hän neuvotteli virkaveljensä kanssa Illyrian ja Italian rajalla kahteen eri kertaan. Keisarit tekivät myös yhteisen sotaretken germaaneja vastaan erään tapaamisensa yhteydessä. [2]
Verotuksen uudistus
Diocletianus halusi myös laajentaa armeijaa, erityisesti valtakunnan länsiosassa, johon oli sijoitettu vain yksitoista Rooman 34 legioonasta. Armeijan rahoittamiseksi Diocletianus alkoi uudistaa verotusta, luultavasti vuonna 287. Uusi verotus tuli voimaan niin Itä- kun Länsi-Roomassakin. Tähän asti veroja oli kerätty valtakunnan alueella monella eri tavalla. Inflaation myötä verojen rahallinen arvo oli hävinnyt miltei olemattomiin ja veroja kerättiin monissa tapauksissa erilaisina tuotteina, kuten vaatetuksena tai muonana armeijalle. Diocletianuksen uudessa järjestelmässä verotettava omaisuus laskettiin kahden uuden yksikön mukaan. Caput (kirjaimellisesti "pää") vastasi määrätyn kokoista omaisuutta, joka oli paljon suurempi kuin tavallisen veronmaksajan omaisuus. Yksi caput vastasi näin monen köyhemmän veronmaksajan omaisuutta ja vain osaa rikkaamman henkilön omaisuudesta. Toinen yksikkö, jota Diocletianuksen verotuksessa käytettiin, oli iugum (kirjaimellisesti "taakka") joka vastasi määrätyn kokoista hyvää viljelysmaata. Yksi iugum saattoi myös vastata suurempaa aluetta huonompaa maata. Iugum oli ilmeisesti tarkoitettu maksettavaksi viljana ja caput rahana. Egyptissä, joka tuotti paljon viljaa, maksettiin suhteellisesti enemmän veroista viljana valtion tarpeiden mukaan. Jokainen kaupunki sai kiintiön kuinka monta caputia ja iugumia sen piti kerätä alueeltaan. [5]
Tetrarkia
- Pääartikkeli: tetrarkia
1. maaliskuuta 293 Diocletianus jatkoi uudistuksiaan ja loi järjestelmän, jota kutsutaan tetrarkiaksi, koska siinä oli yhteensä neljä keisaria. Kummallekin augustukselle nimitettiin oma apukeisari, jonka titteliksi tuli caesar. Diocletianus valitsi apukeisarikseen entisen pretoriaaniprefektinsä Galeriuksen, joka hänkin oli illyrialainen. Galerius sai aluksi vastuulleen Syyrian ja Egyptin puolustamisen persialaisia vastaan. Maximianuksen nuoremmaksi kumppaniksi nimitettiin Konstantinus Suuren isä Constantius, joka sai hallittavakseen Gallian ja Britannian. Kummatkin augustukset adoptoivat myös apukeisarinsa ja tekivät heistä kruununperillisensä. Galerius erosi vaimostaan ja meni naimisiin Diocletianuksen tyttären Valerian kanssa. Samoin Constantius oli jo aikaisemmin mennyt naimisiin tyttären Theodoran ja eronnut entisestä vaimostaan Helenasta.[6] Kummallakin caesarilla oli oma hovinsa ja virkamiehensä, mutta heillä ei kuitenkaan augustusten tapaan ollut omaa pretoriaaniprefektiänsä.[7] Tämä kasvatti tietysti valtakunnan byrokratiaa entisestään.
Muita uudistuksia
Caesarien nimityksen aikoihin Diocletianus uudisti myös provinssien hallintoa. Aluksi hän jakoi valtakunnan noin 50 provinssia, joiden koko vaihteli suuresti, sataan pienempään provinssiin. Yli puolet näistä provinsseista sijaitsi valtakunnan itäosassa, joka oli pinta-alaltaan pienempi, mutta väkirikkaampi. Provinssien kuvernöörit, jotka olivat aikaisemmin voineet komentaa alueillaan olleita joukkoja, saivat tästedes hoitaa vain siviilihallintoa. Lisäksi valtakunta jaettiin kahteentoista diokeesiin (m.kreik. dioikesis), joiden johtajaksi tuli vicarius. Valtakunnan byrokratia kasvoi näin entuudestaan noin kolminkertaiseksi. Arvioiden mukaan virkamiesten määrä oli uudistusten jälkeen noin 30 000, mikä oli noin kaksinkertainen määrä entiseen verrattuna.[8]
Myös armeijaa laajennettiin. Vuonna 285 sotilaita oli arviolta 390 000. Uudistusten jälkeen armeijan koko paisui käsittämään noin 581 000 miestä. Suurin osa tästä kasvusta tapahtui lännessä. Myös laivastoa varustettiin. Valtakunnan rajoilla olevia joukkoja johtamaan Diocletianus nimitti duxeja, joiden vastuualue saattoi käsittää useita provinsseja. Duxien joukot käsittivät sekä jalkaväkeä että ratsuväkeä ja niiden määrä saattoi vaihdella parista tuhannesta yli 20 000 mieheen. Keisari saattoi milloin vain määrätä duxien joukot luokseen. Tavallisesti keisarilla oli mukanaan vain pienempi valiojoukko.[9]
Verotuksen tehostamiseksi toimitettiin väestönlaskenta eli census noin vuosina 293–296. Diocletianus pyrki määrätietoisesti korjaamaan valtakunnan katastrofaalista taloudellista tilannetta veronkorotuksilla sekä taistelemalla inflaatiota vastaan. Hän pyrki palauttamaan luottamuksen rahaan lisäämällä sen hopeapitoisuutta, ja patoamaan hintojen nousun maksimihintajärjestelmällä. Pian valtaan pääsemisensä jälkeen Diocletianus oli alkanut tuottaa uusia kultarahoja, mutta näitä ei koskaan tuotettu tarpeeksi. Vuonna 293 alettiin lyödä uusia rahoja puhtaasta hopeasta ja suuria määriä kuparirahoja, joissa oli pieni määrä hopeaa, sekä puhtaita kuparirahoja.[10] Diocletianuksen maksimihintajärjestelmä epäonnistui pahoin, mutta rahauudistus oli osittainen menestys ja myöhemmin Konstantinus Suuri jatkoi menestyksekkäästi tätä politiikkaa.
Persian sota ja Egyptin kapina
Caesarien nimityksen jälkeiset vuodet Diocletianus vietti Balkanilla Tonavan puolustuksen parissa. Samalla Diocletianuksen caesar Galerius kukisti Egyptissä puhjenneen kapinan ja kukisti Etelä-Egyptiin tunkeutuneita hyökkääjiä. Persian uusi kuningas Narseh valmisteli myös sotaa ja vuoden 296 lopulla hän hyökkäsi Armeniaan. Vuoden 297 alussa Diocletianus saapui auttamaan Galeriusta, joka hyökkäsi persialaisia vastaan Armeniassa. Narsehin joukot kukistivat kuitenkin Galeriuksen, joka joutui pakenemaan. Samoihin aikoihin puhkesi Egyptissä entistä vakavampi kapina, kun eräs Aurelius Achilleus julistautui keisariksi.Viittausvirhe: <ref>-elementin sulkeva </ref>-elementti puuttuu Diocletianus jätti caesarinsa huolehtimaan persialaisista ja matkusti itse Egyptiin. Galerius haki Balkanilta lisäjoukkoja, joiden avulla hän murskasi Narsehin joukot ja sai vangittua kuninkaan perheen. Narseh pääsi itse pakenemaan. Galerius jatkoi voittoaan hyökkäämällä Mesopotamiaan.[11]
Samalla Diocletianus sai pian kapinan Egyptissä kukistettua, mutta Aleksandria piti pintansa aina vuoden 298 maaliskuuhun asti. Vuonna 299 persialaiset suostuivat rauhantekoon. Uuden rauhansopimuksen mukaan Armeniasta ja Iberiasta tuli Rooman klienttejä. Samalla Persia luovutti Roomalle ja Armenialle alueita. Persialta saadut alueet, vaikkakin vaivaiset, olivat valtakunnan ainoat valloitukset vuosisataan. Rooman itäraja oli tämän jälkeen rauhallinen monen vuoden ajan. Samaan aikaan Persian sodan aikana Constantius oli kukistanut Britanniassa puhjenneen kapinan ja Maximianus oli murskannut erään kapinan Afrikassa. Diocletianus lähetti tämän jälkeen Galeriuksen Balkanille ja otti Anatolian, Syyrian ja Egyptin omaan johtoonsa. Galerius sai hallittavakseen Pannonian, Moesian ja Traakian diokeesit. Diocletianuksen pääkaupunkina pysyi hänen suosikkikaupunkinsa Nikomedeia.[12]
Kristittyjen vainot
Diocletianus arvosti suuresti vanhaa roomalaista uskontoa eikä ottanut osaa uudempiin kultteihin, joita valtakunnassa tuohon aikaan oli liikkeellä. Vuonna 299 Diocletianus ja Galerius olivat yhdessä uhraamassa jumalille, kun uhrieläinten elimet eivät osoittaneet odotettuja merkkejä. Papit syyttivät tästä keisarien hovissa olleita kristittyjä jotka olivat turmelleet uhrieläimet tekemällä ristinmerkin. Diocletianus määräsi heti kaikki hovinsa ja armeijansa jäsenet uhraamaan jumalille tai eroamaan viroistaan. Suuri osa kristityistä virkamiehistä ja upseereista jätti tehtävänsä. Muita kristittyjä puhdistus ei koskenut. [13]
Diocletianusta vaivasi kristittyjen kannatuksen leviäminen. Tässä hänen vaikutti myös Galeriuksen kristittyjen vastaiset mielipiteet. Diocletianus huomasi myös että kristityistä oli tullut voimakas ryhmittymä. Aluksi hän suvaitsi kristittyjä valtion viroissa, mutta Diocletianuksen tärkein päämäärä oli kuitenkin valtakunnan yhtenäisyyden säilyttäminen. Diocletianus pyrki myös yhtenäistämään valtakuntaa valtionuskontoa uudistamalla. Kun kristityt tuomitsivat vanhat jumalat, oli hänen vaikea olla toimimatta. Pyydettyään neuvoa Galeriukselta, muilta korkea-arvoisilta virkamiehiltä ja Apollonin oraakkelilta vuonna 303 määräsi Diocletianus kristittyjen Nikomedian katedraalin purettavaksi. Diocletianus kirjoitti myös ediktin kristittyjä vastaan, joka määräsi kristittyjen kirkot tuhottaviksi, heidän pyhät kirjansa poltettavaksi ja kristittyjen erottamisen valtion viroista ja armeijasta. Vaikka edikti olikin pätevä koko valtakunnassa noudatettiin sitä pääasiassa vain idässä. Constantiuksen alueella sitä ei käytetty miltei lainkaan ja Maximianuksen alueellakin vain hyvin vähän. [14]
Kun Diocletianuksen palatsi Nikomediassa paloi, oli hänen helppo uskoa niitä jotka syyttivät kristittyjä teosta. Syytetyt kristityt teloitettiin ja keisari määräsi kaikki kristityt papit vangittaviksi. Vuonna 304 Diocletianus ja Galerius säätivät lakeija, joiden tarkoitus oli pakottaa kaikki, juutalaisia lukuun ottamatta, uhraamaan vanhoille pakanallisille jumalille. Monet kristityt kieltäytyivät osallistumasta ja heidät vangittiin. Kristittyjä kidutettiin ja monia tapettiin. Monet kristityt pystyivät kuitenkin karttamaan vainot, ja keisarien määräämää pakollinen uhraustoimitus oli jopa pakanoiden keskuudessa epäsuosittu. Suurin osa valtakunnan asukkaista olivat jo tottuneet kristittyihin ja heitä kunnioitettiin. Todellisuudessa vainot vahvistivat kirkkoa entisestään. [14]
Useimmat antiikin aikoina marttyyrikuoleman saaneista historiallisista pyhimyksistä kuolivat juuri Diocletianuksen valtakautena.
Virasta luopuminen
Vuonna 304 Diocletianus kävi Roomassa juhlimassa kahdettakymmenettä hallitusvuottaan. Paluumatkalla hän sairastui vakavasti ja aina vuoden 305 alkuun asti Galerius oli Itä-Rooman todellinen johtaja. Diocletianus alkoi sairautensa aikana suunnittelemaan eroamista. Hänellä oli pätevä seuraaja ja valtakunnan tila ei ollut pitkään aikaan ollut yhtä hyvä. Diocletianus päätti myös että Maximianuksen olisi myös erottava samaan aikaan kun hänen itsensä. 1. toukokuuta 305 Diocletianus ja Maximianus erosivat viroistaan, jonka jälkeen Galerius ja Constantius nousivat uusiksi augustuksiksi. Ilmeisesti Galeriuksella oli suuri vaikutusvalta Diocletianukseen koska uudet caesarit olivat kummatkin hänen lähipiiristään. Lännen apukeisariksi valittiin Severus, joka oli Galeriuksen ystävä ja ehkä myös tämän pretoriaaniprefekti. Idän caesarisi nousi puolestaan Galeriuksen veljenpoika Maximinus Daia.[15]
Diocletianus asettui asumaan palatsiinsa lähellä nykyistä Splitiä (lat. Spalato), Kroatiassa. Palatsi on edelleen hyvin säilynyt ja se on osa Splitin vanhaa keskustaa. Diocletianuksen aikaan alueen merkittävin kaupunki oli Salona, joka sijaitsee Splitistä muutama kilometri sisämaahan päin (alueella on tehty arkeologisia kaivauksia, ja raunioihin on mahdollista päästä tutustumaan). Hän pakotti myös vastahakoisen Maximianuksen luopumaan vallasta. Diocletianus oli ensimmäinen keisari, joka luopui valtaistuimestaan vapaaehtoisesti.
Vuonna 306 Maximianus julistautui taas keisariksi, tällä kertaa poikansa Maxentiuksen kanssa. Diocletianuksen vastaus levottomalle Maximianukselle, joka halusi hänen jälleen pukeutuvan keisarilliseen purppuraan, on kuuluisa. Hän torjui tarjouksen myötätuntoisesti hymyillen ja huomautti, että jos Maximianus näkisi ne kaalinkerät, joita hän omin käsin oli kasvattanut, niin tämä ei tulisi tekemään tällaisia tarjouksia tulevaisuudessa.
Yksi Diocletianuksen suurimmista saavutuksista keisarina oli se, että hän kuoli luonnollisesti, turvassa palatsissaan, toisin kuin monet muut keisarit myöhäis-Rooman aikakautena. Diocletianus haudattiin palatsinsa alueella sijaitsevaan mausoleumiin, joka nykyisin toimii kirkkona.
Diocletianuksen rakennustyöt
Diocletianus antoi rakennuttaa Roomaan uuden kylpylän. Kylpylä valmistui noin vuonna 306. Diocletianuksen termit olivat pinta-alaltaan yli 14 hehtaaria ja johon on arvioitu mahtuneen kerrallaan peräti 3 000 kylpijää. [16] Diocletianuksen termit ovat säilyneet nykypäivään koska sen osista tehtiin myöhemmin kirkkoja.
Diocletianus antoi myös rakennuttaa valtavan palatsikompleksin Dalmatiaan, Salonan lähettyville. Myöhemmin palatsin ympärille muodostui Splitin kaupunki. Diocletianuksen palatsi on yksi UNESCO:n maailmanperintöluettelon kohteista.
Antiikin lähteet
Diocletianuksen hallituskaudesta on säilynyt erittäin vähän lähteitä. Eutropiuksen ja Aurelius Victorin teoksien kautta on säilynyt vain tiivistelmiä aikakaudesta. Tämän takia tutkijoiden on käytettävä muita lähteitä, kuten piirtokirjoituksia ja kolikkoja. Kristityn Lactantiuksen De Mortibus Persecutorum ("Vainoojien kuolemasta") on myös tärkeä lähde vaikka häntä pidetäänkin ennakkoluuloisena ja epäluotettavana. Myös kirkkohistorioitsijan Eusebiuksen teokset ovat tärkeitä. Näistä etupäässä Kirkkohistoria, Konstantinus Suuren elämä ja Palestiinan marttyyrien historia. On säilynyt myös useita runollisia latinankielisiä puheita joita pidettiin keisarin kunniaksi.[17]
Arvonimet
Diocletianus otti itselleen useita arvonimiä eri sotaretkien yhteydessä. Vuonna 285 hän omaksui arvonimet Germanicus Maximus – hän otti saman arvonimen vuosian 287 (kahdesti), 288, 293 ja 301 – ja Sarmaticus Maximus (samoin vuosina 289, 294 ja 300). Vuonna 295 ja uudelleen vuonna 298 hän otti arvonimen Persicus Maximus ja vuonna 297 arvonimet Britannicus Maximus ja Carpicus Maximus. Vuonna 298 hän otti vielä arvonimet Armenicus Maximus, Medicus Maximus ja Adiabenicus Maximus.
Kirjallisuutta
- Alan K. Bowman et al.: The Cambridge Ancient History, Second Edition, Volume XII: The Crisis of Empire, A.D. 193-337. Cambridge University Press, 2005. ISBN 0-521-30199-8.
- Alf Henrikson: Antiikin tarinoita 1-2. WSOY, 1993. ISBN 951-0-18515-9.
- Arto Kivimäki ja Pekka Tuomisto: Rooman keisarit. Karisto, 2000. ISBN 951-23-4094-1.
- Warren Treadgold: A History of the Byzantine State and Society. Standford University Press, 1997. ISBN 0-8047-2630-2.
Lähdeviitteet
- ↑ Warren Treadgold, A History of the Byzantine State and Society s.24
- ↑ a b c d Treadgold s.13-15
- ↑ a b An Online Encyclopedia of Roman Emperors - Diocletian
- ↑ Alexandru Marian, Introducing the Follis
- ↑ Treadgold s.16
- ↑ Treadgold s.17
- ↑ The Cambridge Ancient History, XII, s.75
- ↑ Treadgold s.18
- ↑ Treadgold s.19
- ↑ Treadgold s.20-22
- ↑ Treadgold s.22-23
- ↑ Treadgold s.22-23
- ↑ Treadgold s.24
- ↑ a b Treadgold s.25
- ↑ Treadgold s.26
- ↑ Samuel Ball Platner, A Topographical Dictionary of Ancient Rome, London: Oxford University Press, 1929.
- ↑ The Cambridge Ancient History, XII s.68
Aiheesta muualla
- Roman Emperors - Diocletian (englanniksi)
- Medieval Sourcebook: Diocletian: Edicts Against The Christians (englanniksi)
Katso myös
- Diokletiaaninen ajanlasku - koptilaisen kirkon luoma kalenterijärjestelmä.
| Edeltäjä: Carinus |
Rooman keisari Maximianus |
Seuraaja: Galerius ja Constantius I Chlorus |