Sinitiainen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Sinitiainen
ParusCaeruleus.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Varpuslinnut Passeriformes
Heimo: Tiaiset Paridae
Suku: Tiaiset Parus
Laji: caeruleus
Kaksiosainen nimi
Parus caeruleus
(Linnaeus, 1758)
Levinneisyyskartta
CyanistesCaeruleusDistribution.png
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Sinitiainen Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Sinitiainen Commonsissa

Sinitiainen (Parus caeruleus, syn. Cyanistes caeruleus) on tiaisiin (Paridae) kuuluva lintu.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Linnun pituus nokan kärjestä pyrstön kärkeen on 10,5–12,5 cm, ja lintu painaa suurin piirtein 10–11 g. Sen päälaki ja siivet ovat siniset, selkä vihertävä ja alapuoli keltainen. Naama on valkoinen. Linnulla on musta raita silmien kohdalla. Raita on myös yksi sen tärkeistä tuntomerkeistä. Etenkin vanhan koiraan sininen väri on hyvin kirkas, naaras on selvästi himmeämmän värinen. Koiras on myös hieman kookkaampi. Nuori lintu on kesällä muuten samanvärinen kuin aikuinen, mutta kaikissa väreissä on kellahtava sävy. Vanhat linnut sulkivat heinä–syyskuussa koko puvun. Nuoret linnut vaihtavat elo–lokakuussa koko höyhenpukunsa, mutta eivät siipisulkia, käsisulkien peitinhöyheniä ja usein vain uloimman pyrstösulkaparin. Sulkasadon jälkeen vanhojen ja nuorien erottaminen maastossa on vaikeaa.

Sinitiaisen laulu on kirkasta, korkeaa helinää, ja koiras kajauttaa sen yleensä puun latvasta maaliskuusta alkaen. Kutsuäänet ovat korkeita tiitityksiä, varoitusääni on käheää särinää.

Vanhin Suomessa rengastettu sinitiainen on ollut 8 vuotta 9 kuukautta ja 15 päivää vanha.[2] Euroopan vanhin on ollut Britanniassa rengastettu sinitiainen: 9 vuotta 8 kuukautta.[3]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinitiainen pesii suuressa osassa Eurooppaa. Idässä levinneisyysalue ulottuu Aasiaan aina Syyriaan ja Iraniin asti. Lisäksi sinitiaista tavataan Luoteis-Afrikassa ja Kanariansaarilla. Koko maailman populaation suuruudeksi on arvioitu 10 miljoonaa yksilöä.[1] Arviota on tosin pidettävä pahasti aliarviona, sillä yksistään Britanniassa arvioidaan pesivän yli 4 miljoonaa paria ja koko Euroopassa 16–21 miljoonaa paria.[4]

Suomessa yhtenäinen esiintymisalue on linjan Tornio–Joensuu eteläpuolella. Lajia tavataan myös Lapissa. Sinitiainen on runsastunut voimakkaasti viime vuosikymmeninä ja laajentanut elinaluettaan kohti pohjoista. Syitä runsastumiseen ovat ainakin lisääntynyt lintujen talviruokinta, sopivien linnunpönttöjen määrän kasvu ja järviruokokasvustojen leviäminen (sinitiaiset syövät ruo’on sisällä talvehtivia selkärangattomia, jotka ne kaivavat esiin vahvan nokkansa avulla).

Ensimmäinen sinitiaisen pesintä Suomessa varmistettiin niinkin myöhään kuin vuonna 1859 Helsingissä. Sata vuotta myöhemmin parimäärän arvioitiin olleen yli 50 000.[5] 1990-luvun lopulla Suomessa pesivä sinitiaiskanta oli noin 150 000 – 200 000 paria.[6] Nyt arvio on yli puoli miljoonaa, ja talvella lintuja voi olla paljon enemmänkin.[5]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinitiainen pensaassa.

Sen elinpiiriä ovat lauhkean vyöhykkeen lehtisekametsät, puutarhat, pihat ja puistot. Se pesii harvalukuisena myös talousmetsissä ja havumetsissä, jos vain sopivia linnunpönttöjä on tarjolla. Syksyllä ja talvella erityisesti järviruokokasvustot ja ruokintapaikat ovat sen suosiossa.

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pöntössä hautova sinitiainen.
Sinitiaisen munapesä.

Pesä on puunkolossa tai pöntössä. Pöntön lentoaukon koko 28–32 mm, pesii vain harvoin isompireikäiseen koloon, esimerkiksi kottaraispönttöön. Pesintä alkaa Etelä-Suomessa huhtikuun lopulla, muutamia päiviä aikaisemmin kuin talitiaisen pesintä. Emo munii 7–14, yleensä 8–12 ja keskimäärin 10 valkoista, punertavatäpläistä ja -pilkkuista munaa. Vähäinen osa kannasta munii kesäkuun lopulla toisen poikueen. Haudonta alkaa vasta, kun kaikki munat on munittu. Naaras hautoo 13–15 vuorokautta. Poistuessaan syömään naaras yleensä peittää munat pesäaineksilla lämmönhukan estämiseksi. Sekä koiras että naaras ruokkivat poikasia, jotka tulevat lentokykyisiksi 15–21, usein 19 vuorokauden ikäisinä.

Sinitiainen on yleislevinneisyydeltään eteläinen laji. Suomessa sen pesintä on herkkä säiden vaihteluille. Jos se aloittaa pesinnän liian aikaisin, saattaa toukokuun lopun takatalvi aiheuttaa koko pesinnän tuhoutumisen. Kylminä toukokuina ja kesäkuun alkupäivinä sen poikasilleen syöttämien perhostoukkien kehitys on myöhässä, ja siksi poikasista usein osa kuolee nälkään ja eloon jäävätkin ovat aliravittuja ja huonokuntoisia. Huono ravintotilanne heikentää myös emolintujen selviytymistä. Sinitiaisen sopeutuminen pohjoisiin oloihin on vasta alkutekijöissään, ja kestää ilmeisesti vuosisatoja, ennen kuin niille kehittyy sopeutumia kylmiin oloihin.

Sinitiainen talviruokinnalla.

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinitiainen on hyödyllinen monille kasveille syömällä niitä vaivaavia tuhohyönteisiä, kuten kirvoja, mutta se syö myös itse puiden silmuja ja saattaa repiä niitä rikki etsiessään hyönteisiä. Lisäksi sinitiaisen ruokavalioon kuuluvat monenlaiset hyönteiset ja niiden toukat, hämähäkit, siemenet, jyvät ja marjat. Talvisella ruokintapaikalla sinitiaiset kuuluvat kaikkein ahkerimpiin vieraisiin. Siellä sinitiainen valitsee rasvaosaston useammin kuin muut tiaiset.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • von Haartman, L.; Hildén, O.; Linkola, P.; Suomalainen, P. & Tenovuo, R.: Pohjolan linnut värikuvin. Otava, 1967.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b BirdLife International: Parus caeruleus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 21.2.2014. (englanniksi)
  2. Renagastajatoimikunta: Rengastajan vuosikirja 2006. Rengastustoimisto. Helsinki.
  3. EURING
  4. Birdguides
  5. a b YLE Radio Suomi, Viikon luontoääni, 27. helmikuuta 2011, toim. Juha Laaksonen.
  6. Väisänen, Risto A.; Lammi, Esa & Koskimies, Pertti: Muuttuva pesimälinnusto. Otava, 1998. ISBN 951-1-12663-6

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Esa-Pekka Avela. Sinitiainen : Neljän tuuman hurrikaani. Satakunnan kirjateollisuus 2011.
  • Hildén, Olavi 1976: Sinitiaisen Parus caeruleus ottolapset. – Lintumies 4.1976 s. 123. SLY.
  • Hildén, Olavi 1982: Nuorten lintujen osuus aikuiskuolleisuuden mittana tali- ja sinitiaisen pesimäkannoissa. – Ornis Fennica 59:149–151.