Poniauto

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
1965 Ford Mustang

Poniauto (engl. pony car) on yhdysvaltalainen autoluokka, joka syntyi Ford Mustangin tultua myyntiin vuonna 1964.[1][2] Käsitteellä viitataan tyyliltään pitkäkeulaiseen, lyhyellä takakontilla ja avoimella maskilla varustettuun autoon, joka on lisäksi edullinen, amerikkalaisittain pienikokoinen ja jolla on urheilullinen tai suorituskykyinen imago.[3][4][5]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poniautojen tarina juontaa 1950-luvun lopun Ford Motor Companyyn, jolloin alkuperäisen kaksipaikkaisen Ford Thunderbirdin valmistus loppui. Thunderbirdin seuraava malli kasvoi isommaksi nelipaikkaiseksi perheautoksi alkaen vuosimallista 1958. Uusi auto oli kaupallisesti menestys, mutta ihmiset jäivät kaipaamaan kaksipaikkaista Thunderbirdiä, joka oli aikaisemmin kerännyt ihmisten huomion autonäyttelyissä ja vetänyt Fordin autokauppoihin ihmisiä, jotka kuitenkin lopulta päätyivät ostamaan jotain käytännöllisempää. Ford tutki erilaisia vaihtoehtoja useiden vuosien aikana yrittäessään keksiä sopivaa seuraajaa alkuperäiselle Thunderbirdille.

1964 Corvair Monza

Chevroletin vuonna 1960 esittelemä ja nopeasti suosituksi noussut Chevrolet Corvair ja etenkin sen urheilullinen Monza-versio nopeutti Fordin suunnitelmia, joiden pohjalta Mustang myöhemmin valmistui. Alunperin Corvairia oli pidetty edullisena käyttöautona, mutta siitä tehtiin rohkeammin muotoiltu Monza-versio, jossa oli muun muassa kuppipenkit ja lattialle sijoitettu vaihteenvalitsin. Monzaa myytiin vuoteen 1961 mennessä 144 000 kappaletta ja se aloitti uuden urheilullisempien autojen trendin kaikissa autojen kokoluokissa. Ford vastasi esittelemällä Ford Falconin urheilullisemmat Futura- ja Futura Sprint -mallit, Chrysler Plymouth Valiant Signetillä ja Dodge Dart GT:llä, AMC 440-H- ja Rogue-malleilla Rambler Americanista[6] ja Studebaker Daytona-versiolla Studebaker Larkista. Muita urheilullisia kuppipenkeillä varustettuja 1960-luvun alun automalleja olivat muun muassa Mercury Comet S-22, Oldsmobile F-85, Oldsmobile Cutlass, Buick Special, Buick Skylark,Pontiac Tempest ja Pontiac LeMans. Useimpia näistä myytiin samoilla kuusisylinterisillä moottoreilla kuin mallisarjan tavallisempia versioita, mutta joihinkin oli saatavilla tehokkaampi V8-moottori, nelivaihteinen manuaalilaatikko ja etupenkkien väliin tuleva keskikonsoli.

1960-luvun alun vuosina kehitettiin eräitä teknisiä uutuuksia, kuten turboahdettu 6-sylinterinen takamoottorinen Corvair Monza Spyder/Corsa (1962–1966), turboahdettu alumiininen V8 vuosien 1962–1963 Oldsmobile Cutlass Jetfiressä ja Pontiac Tempest Lemansin neljäkurkkuisilla kaasuttimilla varustettu neljäsylinterinen moottori.

Vaikka useat urheilumalliset autot olivat myyntimenestyksiä, eräät autotehtaiden johtajat, kuten Fordin Lee Iacocca, olivat sitä mieltä, että tavallisten autojen urheilulliset versiot eivät riittäneet tyydyttämään markkinoita. Etenkin monet nuoret autonostajat halusivat jotakin tavallisista sedaneista poikkeavaa. Ford tarjosi näille markkinoille Mustangin, joka tuli myyntiin 17. huhtikuuta 1964 ja oli välittömästi huikea menestys. Yhtiö oli arvioinut, että ensimmäisenä vuonna myytäisiin 100 000 autoa. Ford-myyjät vastaanottivat ensimmäisenä myyntipäivänä 22 000 tilausta ja loppujen lopuksi mallivuoden autoa myytiin 618 812 kappaletta.[7]

Suunnannäyttäjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1964 Mustang määritteli uuden autojen luokan.[8][9][10] Termin ”pony car” keksi Car Life -lehden toimittaja Dennis Shattuck.[11]

Mustang käytti samaa pohjalevyä kuin Falcon, mutta oli ulkonäöltään erityylinen. Valikoimaan kuuluivat hardtop, coupé ja avoauto, joita yhdisti ”pitkä konepelti, lyhyt peräkontti” -mittasuhteet. Perusmallit olivat teknisesti tavanomaisia, 170 CID (2,8l) suora kuusisylinterinen moottori paritettuna kolmivaihteisen manuaalivaihteiston kanssa. Sen hinta oli houkuttelevat 2 368 dollaria, ja hintaan sisältyivät kuppipenkit, lattialla sijaitseva vaihteenvalitsin, urheilullinen ohjauspyörä ja täysin peittävät koristevanteet. Mustangin lisävarustelista oli kattava; Ford Windsor V8 oli tarjolla useina versioina, Cruise-O-Matic automaattivaihteisto, nelivaihteinen manuaalivaihteisto, radio, ilmastointilaite, ohjaustehostin ja muita tarvikkeita.[12] V8 Mustang kaikilla varusteilla maksoi noin 60 prosenttia enemmän kuin perusmalli, ja sen myynti oli Fordille erittäin tuottoisaa.[13]

Vaatimukset uudelle poniautojen luokalle oli nyt määritelty:

  • ”Long hoods, short decks, and open mouths”, eli pitkä keula, lyhyt perä ja avoin maski
  • Koottavissa jo varastosta löytyvistä massatuotanto-osista
  • Edullinen lähtöhinta (alle 2 500 dollaria vuoden 1965 rahanarvolla)
  • Laaja valikoima valittavissa olevia varusteita
  • Nuorille suunnattu markkinointi

Vaikka monien autojen valikoimaan kuului tehokkaita moottoreita ja virityspaketteja, useimmat myydyt autot olivat varustettu kuusisylinterisillä moottoreilla tai pienemmillä V8:lla, eikä niitä näin ollen laskettu muskeliautoiksi.[14] Tehokkaimpia malleja valmistettiin pieniä määriä, usein tarvittava määrä kilpailulisenssejä varten, ja valmistetut autot menivät enimmäkseen kiihdytyskilpailuihin, radalle tai kadulle.

Poniauton haastajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1965 Plymouth Barracuda
1968 Chevrolet Camaro
1969 AMC Javelin

Ensimmäinen haastaja uudelle luokalle oli Plymouth Barracuda, joka itseasiassa tuli myyntiin kaksi viikkoa ennen Mustangia.[15] Barracuda ei ollut suora vastine Mustangille, vaan edullisesti toteutettu urheilullisen näköinen versio Valiantista. Chryslerin huonon taloudellisen tilanteen takia Barracuda oli kompromissi. Se ei ollut riittävän erilainen verrattuna Valiantiin ja muotoilu herätti ristiriitaisia mielipiteitä; sen myyntimäärät jäivät kauas Mustangista. Barracudaa ei aina luokitella poniautoksi, koska sen muotoilu perustui jo olemassaolevaan malliin.[16]

General Motors ajatteli aluksi, että Corvairin uusittu vuoden 1965 malli olisi riittävä kilpailija Mustangille, mutta Corvairin ongelmien[17] takia he esittelivät perinteisemmän Chevrolet Camaron. Camaro tuli myyntiin 1967 (mallivuonna), samaan aikaan kuin Mustangista tuli seuraavan sukupolven versio. Samoihin aikoihin tulivat myös Camaroon perustuva Pontiac Firebird ja Mustangiin pohjautuva Mercury Cougar ja AMC:ltä AMC Javelin[18], jota kilpa-autoilija Gordon Johncock kuvaili ”tilavaksi, mukavaksi, pirteäksi ja komeaksi edustajaksi poniautojen luokkaan, autoihin, joita näkee kokoajan enemmän liikenteessä”.[19]

Helmikuussa 1968 esiteltiin AMC:n kaksipaikkainen AMC AMX, joka ei ollut juuri eurooppalaisia urheiluautoja suurempi ja sen ulkonäköä kommentoitiin muun muassa seuraavasti: ”truly distinctive long-hood/really-short-deck profile [that] nearly redefined the pony car image”.[20] Yhdysvaltain markkinat olivat nyt tulvillaan poniautoja, ja AMC AMX ei jäänyt viimeiseksi – se oli Dodgen vuonna 1970 esitelty Challenger, Barracudasta kasvatettu malli.[21]

Pony car -nimitystä käytettiin kaikista näistä automalleista, edullisista perusmalleista aina tehokkaimpiin versioihin asti.[22] Tehokkaimpien mallien ja tehtaiden sponsoroiman kilpailutoiminnan tarkoituksena oli urheilullisen mielikuvan luominen heidän omille poniautoilleen.[23] Autotehtaiden markkinointiosastot yrittivät saada urheilumalleilleen näkyvyyttä myynnin edistämiseksi. Tehtaiden välinen kilpailu oli niin kovaa, että vuosien 1966–1972 välisenä aikana yhdysvaltalaista Trans-Am Sarjaa kutsuttiin ”poniautojen sodaksi”.[24]

Vaikka poniautojen myynti veti hyvin 1960-luvun loppuun asti, autotehtaille oli tärkeämpää niiden toimiminen sisäänvetotuotteina. Vuoden 1970 Car and Driver kirjoitti, että vaikka hyvin harva poniauton ostaja ostaa toista poniautoa, niin puolet heistä ostaa samanmerkkisen auton. Vuonna 1969 poniautojen markkinaosuus tippui yhdeksään prosenttiin, kun se parhaimmillaan vuonna 1967 oli 13 prosenttia.

Alla on lista yhdysvaltalaisista autonvalmistajista ja heidän poniauto- ja muskelimalleistaan.

Valmistaja Poniauto Muskeliauto
AMC Javelin STT Machine
Buick - Gran Sport
Chevrolet Camaro Chevelle SS
Dodge Challenger Charger RT
Ford Mustang Torino GT
Mercury Cougar Cyclone CJ
Oldsmobile - 442
Plymouth Barracuda Road Runner
Pontiac Firebird GTO

Poniautojen loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1972 Dodge Challenger

Kuten usein käy autojen uusien mallien kanssa, jokainen auton toistaan seuraava sukupolvi kasvoi hieman isommaksi, painavammaksi, ylellisemmäksi ja kalliimmaksi. Isolohkoiset V8-moottorit tulivat valikoimaan ja suorituskykyä ja mukavuutta parantavat lisävarusteet yleistyivät. Esimerkkinä mainittakoon vuoden 1973 Mustang, joka oli 22 cm pidempi, 15 cm leveämpi ja yli 270 kg painavampi kuin alkuperäinen Mustang. Toisaalta Dodge Challenger oli jo alkujaan lähes samankokoinen kuin Dodgen isokokoiset perheautot. Lisääntyneen massan takia tavalliset 6- ja 8-sylinteriset moottorit jäivät alitehoisiksi ja isolohkoiset V8-moottorit taas korostivat poniautojen jousituksen, jarrujen ja renkaiden aiheuttamia rajoituksia.

Vuoteen 1970 mennessä ostajat alkoivat siirtyä pois poniautoista, joko pienempiin (yhdysvaltalaisiin tai ulkomailta tuotuihin) tai isompiin ja ylellisempiin malleihin. Päästörajoitukset ja lisääntyneet turvallisuusvaatimukset laskivat tehokkaimpien poniautojen tehoja sekä vuoden 1973 öljykriisi vei markkinoilta poniautojen tilan.

Challergerin, Barracudan ja Javelinin valmistus loppui vuonna 1974, Camaron ja Firebirdin hieman myöhemmin. Mercury Cougar kasvoi isommaksi edustusautoksi ja Mustangista esiteltyä seuraavaa mallia markkinoitiin polttoainetaloudellisena alemman keskiluokan autona.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Mitchell, Larry G. (2000). AMC Muscle Cars. MotorBooks/MBI Publishing, 17. ISBN 978-0-7603-0761-8. Viitattu 2011-10-30. 
  2. Grist, Peter (2009). Dodge Challenger Plymouth Barracuda: Chrysler's Potent Pony Cars. Veloce Publishing, 6. ISBN 978-1-84584-105-8. Viitattu 2010-11-10. 
  3. Borroz, Tony (2009-04-17). "April 17, 1964: Ford Mustang Starts Galloping". Wired. Viitattu 2011-10-30. 
  4. Squatriglia, Chuk (2009-04-17). "Mustang, the Ultimate Pony Car, Turns 45". Wired. Viitattu 2010-11-10. 
  5. Merriam-Webster: Pony Car definition at Merriam-Webster Viitattu 02.11.2013. (englanniksi)
  6. The Sporting American: The History of the AMC Javelin 2010-03-13. Ate Up With Motor. Viitattu 2011-10-30. ”The new Rogue would be AMC's entrée into the emerging "pony car" market.”
  7. Ford to Increase Mustang Production to Meet Runaway Consumer Demand 2005-03-18. Ford Motor Company. Viitattu 2010-11-10.
  8. Gunnell, John A. (2001). Mustang, America's Favorite Pony Car. Krause Publications. ISBN 978-0-87341-946-8. 
  9. Bowling, Brad (2005). Mustang Field Guide: America's Favorite Pony Car. Krause Publications. ISBN 978-0-89689-145-6. 
  10. Merriam-Webster: Pony Car definition at Merriam-Webster Viitattu 02.11.2013. (englanniksi)
  11. "Mustang's 20th anniversary" (1984). The Motor 166. Temple Press. Viitattu 2010-11-10. 
  12. Auto Editors of Consumer Guide: 1965 Mustang Options 2007-02-04. auto.howstuffworks.com. Viitattu 2010-11-10.
  13. Auto Editors of Consumer Guide: The 1965 Ford Mustang 2007-02-04. auto.howstuffworks.com. Viitattu 2010-11-10.
  14. Introduction, Muscle Car Club definitions musclecarclub.com. Viitattu 2011-10-30. ”These new "pony cars" and compact cars are generally considered muscle cars only if they have the top of the line performance engines and options.”
  15. Plymouth 'Cuda History 1964-1974 musclecarclub.com. Viitattu 2010-11-10.
  16. 1964-1966 Barracuda 74barracuda.com. Viitattu 2011-10-30.
  17. http://www.newrepublic.com/blog/timothy-noah/95749/nader-and-the-corvair Viitattu 30.10.2013. (englanniksi)
  18. Mueller, Mike (1997). Motor City Muscle: High-Powered History of the American Muscle Car. MotorBooks/MBI Publishing, 101. ISBN 978-0-7603-0196-8. Viitattu 2011-10-30. 
  19. Johncock, Gordon (November 1967). "Gordon Johncock Tests AMC's Javelin". Popular Mechanics 128 (5): 128–130, 218, 219, 220. Viitattu 2011-10-30. 
  20. Mueller, Mike (2004). The Essential Muscle Car. MotorBooks/MBI Publishing, 95–97. ISBN 978-0-7603-1966-6. Viitattu 2010-11-12. 
  21. Young, Tony (2007). Chrysler, Dodge, Plymouth Muscle. MotorBooks/MBI Publishing, 47. ISBN 978-0-7603-3204-7. Viitattu 2011-10-30. “Dodge was the last of the car manufacturers to join the pony-car race, so the Challenger, introduced in the fall of 1969, was an appropriate name.” 
  22. Leffingwell, Randy (2006). Muscle: America's Legendary Performance Cars. MotorBooks/MBI Publishing, 16. ISBN 978-0-7603-2284-0. Viitattu 2010-11-10. 
  23. Holder, William (2006). Extreme Muscle Cars. Krause Publications, 14. ISBN 978-0-89689-278-1. 
  24. Friedman, Dave (2001). Trans-Am: The Pony Car Wars 1966-1972. MotorBooks/MBI Publishing. ISBN 978-0-7603-0943-8. 
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Pony Car