Penko
| Penko Oy | |
|---|---|
| Perustettu | 1941 |
| Perustaja | Lauri Koivisto |
| Lakkautettu | 1985 |
| Toimitusjohtaja | Pentti Koivisto |
| Avainhenkilöt | Mauri Kurki-Suonio |
| Kotipaikka | Seinäjoki, Suomi |
| Toiminta-alue | Suomi |
| Toimiala | puu-, metalli- ja muoviteollisuus |
| Tuotteet | autokorit |
| Henkilöstö | 50 (1969) |
| Emoyhtiö | L. Koiviston Autoliike |
| Omistaja | Koiviston perhe |
Penko Oy oli seinäjokelaisen autokauppiaan, kauppaneuvos Lauri Koiviston (1893–1978) ja hänen poikansa Pentti Koiviston vuonna 1941 perustama autokoritehdas, joka toimi vuoteen 1985 saakka. L. Koiviston Autoliikkeen tytäryritys perustettiin sodanaikaista tarvetta varten valmistamaan autoihin puukaasuttimia eli ”häkäpönttöjä”, mutta sotien jälkeen se erikoistui linja-, kirjasto- ja myymäläautojen korien rakentamiseen.[1][2][3]
Jatkosodan sytyttyä vastaperustettu yritys siirtyi loppuvuodesta 1942 Etelä-Pohjanmaalta suomalaisten valtaamaan Petroskoihin asentamaan kaasuttimia Suomen armeijan ajoneuvoihin. Yritys työskenteli Onegan tehtaan tiloissa noin 15 työntekijän voimin, kunnes toiminta päättyi ilmeisesti sabotöörien aloittamaan tulipaloon syksyllä 1943. Koneiden ja työkalujen tuhouduttua Penko keskittyi taas Seinäjoelle, jossa se oli sodan aikanakin harjoittanut autojen ja autotarvikkeiden korjaustoimintaa.[1][2]
Puukaasuttimista korivalmistajaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sotien jälkeen hyötyajoneuvojen lavat ja korit olivat huonossa kunnossa. Pentti Koivisto osti Jaakkolan veljesten puusepänverstaan koneineen ja rakensi sille uuden teollisuushallin. Vuonna 1948 isä-Koiviston autoliike alkoi tuoda maahan Chevrolet-kuorma-autoja, mutta tuontisäännöstelyn ja valuuttapulan takia ne ostettiin pelkkinä alustoina ja Penko alkoi valmistaa niihin ohjaamoja, lavoja ja koreja. Ensimmäinen ohjaamo tehtiin Osuusteurastamo Itikalle ja ensimmäinen linja-autokori seinäjokelaiselle A. K. Sarpolle.[1][2]
Uutta vauhtia Penkon korikehitys sai, kun Lauri Koiviston teekkarivävy Mauri Kurki-Suonio teki diplomityökseen puurakenteisen bussikorin suunnitelman lentokoneenrakennukseen perehtyneen professori Arvo Ylisen ohjauksessa.[4] Syntyi kevyt, jäykkä ja luja Penko-kori, jonka kehikon muodosti raudoitusten sijaan liimattu vaneri. Ulkovuorauksessa teräspelti korvattiin keveillä alumiinilevyillä.[1][2]
Uppoamaton bussi ja ensimmäinen matkailuvaunu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kurki-Suonion ja suunnittelukumppaninsa Toivo Vuoren aivoituksia olivat myös ruumiinkuljetusvaunut, jotka maaseudun taksiautojen vetäminä olisivat korvanneet ruumisautoja.[1][2]
Penkossa rakennettiin vuonna 1949 Suomen ensimmäiset matkailuvaunut, 10 kappaleen sarja 3,5 metriä pitkiä ja Volkswagen Kuplaa 40 cm leveämpiä vaunuja, jotka painoivat noin 400 kg. Kori oli tehty vanerista ja sen katto tervapahvista kulmaraudasta tehdylle. lehtijousin varustetulle alustalle. Vaunun sisällä olivat penkit vuoteiden alustoiksi, valurautainen hella sekä komeroita.[5]
Kolmas Penko-innovaatio oli uppoamaton postilinja-auto saariston kelirikkoisilla jääteillä käytettäväksi. Yksi tiiviskorinen postiauto rakennettiinkin Alskat–Raippaluoto-välille Vaasan saaristoon. Auton kellunta-ajaksi oli laskettu 20 minuuttia, ja autosta olisi poistuttu kattoluukun kautta. Pahin tilanne missä näin jouduttiin toimimaan oli jään pettäminen toisen takapyörän alta. Lossien korvatessa pian jääteiden käytön ei Penkon keksinnölle nähty enää tarvetta. Raippaluodon lauttaliikenne alkoi 1952.[1][2][6]
Penko oli 1950-luvulla tuotantomäärältään keskisuuri linja-autokorien valmistaja. Vuonna 1956 yritys valmisti 31 uutta koria, kun alan suurimmat yhtiöt Ajokki ja Autokorirakenne pääsivät sataan ja ylikin.[7] Bussikorien tuotanto ajautui kiivaan kilpailun myötä kannattamattomaksi 1960-luvun alussa, jolloin Penko suuntautui myymäläautojen, kuormalavojen, hevosenkuljetusvaunujen ja siirrettävien grillikioskien rakentamiseen. Työntekijöitä oli 1960-luvun lopussa viitisenkymmentä. 1970-luvulle tultaessa Penko siirtyi puusta ja metallista yhä enemmän polyuretaanin ja muiden muovien käyttöön ja siihen perustuvaan tuotekehitykseen, mutta raaka-aineiden hinnan äkkiä moninkertaistuttua vuoden 1973 öljykriisissä muovin käytöstä tuli kannattamatonta.[1][2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g Mäki, Aki: Pois alta, auto tuloo, Eteläpohjalaisen autoilun ja autokaupan varhaishistoriaa, s. 241–246. Jyväskylä: Etelä-Pohjanmaan Autoalan Liikkeiden Yhdistys ry, 1997. ISBN 952-90-9409-4.
- ↑ a b c d e f g Kurkinen, Jari: Suomen autokoriteollisuuden historia. Helsinki: Alfamer, 2001. ISBN 952-91-3987-X.
- ↑ Laitinen, Hannu ja Sillanpää, Kai: Linja-autokuvasto 1950–1992, s. 47. Suomen Linja-autohistoriallinen Seura, 1993. ISBN 951-96869-0-8. Kuvaston reproversio 2005 verkossa (pdf) (viitattu 13.3.2013).
- ↑ Kurki-Suonio, Mauri: Lentokoneenrakennuksessa käytettyjen menetelmien soveltaminen puurakenteisen linja-auton korin suunnitteluun, kuormitustapausten määrittely ja lujuustarkastelu, ks. Lentotekniikan opinnäytteet Aalto-yliopisto. Viitattu 14.3.2013.
- ↑ Siukosaari, Anssi: Matkailuajoneuvot 50 vuotta Suomessa, Mukavasti matkalla, s. 80. Alfamer, 2015. ISBN 978-952-472-225-4.
- ↑ Korkeakangas, Ahto-Kustaa: Kuljetus on kulttuuria – postilinja-autoliikennettä 70 vuotta, s. 173. Rovaniemi, Helsinki: Postilinjat, Postimuseo, 1991. ISBN 951-47-4670-8.
- ↑ Viitaniemi, Matti ja Mäkelä, Aarne: Suomen linja-autoliikenteen historia, s. 357. Jyväskylä: Linja-autoliitto ry, 1978. ISBN 951-99162-8-8.